Sivut

perjantai 31. tammikuuta 2020

Mary Marck: Eevan luokka

- Sinä et milloinkaan kuuntele häntä, sanoi Eeva. - Kuinka sinä sitten voit tietää, onko hän hauska vai ei?
- Minä yritin kerran kuunnella, sanoi Hertta, - mutta se teki minut kipeäksi.

Mary Marckin tyttökirjat Suomen itsenäisyyden alkutaipaleelta kuuluvat koululaisena lukemiini tyttökirjaklassikoihin. Enkä siis voinutkaan vastustaa, kun löysin muutamia kirjaston poistomyynnistä. Muistan, että Mary Marckin kuvauksen vuoksi olisin kerran halunnut asua kaupungissa - vaikka tuskin olisin viihtynyt. Vaikka Mary Marckin sankarittaret kaihoavat asfalttia jalkojen alle, minä kaihosin samassa iässä ja edelleen metsään. Mutta luokan suloinen yhteishenki oli varmaan se syy, mikä oikeasti kirjoissa viehätti.

Eevan luokka on kirjoitettu vuonna 1917 ja se kertoo 13-vuotiaasta Eevasta ja hänen luokastaan. Eeva ja hänen ystävänsäkin kuuluvat selkeästi hyvätuloisiin perheisiin. Pojat ja tytöt ovat tässä sarjan ensimmäisessä kirjassa vähän erillään, mutta yhteisiäkin tapahtumia jo viritellään. 





Kirjassa on huumoria, joka lämmittää näin yli 100 vuotta myöhemminkin (aikuisen) lukijan mieltä, ja täytyy todeta, että eipä ollut turha ostos, mielellään sijoitan Eevan luokan omaan kirjahyllyyni. Eevan luokka on tällä kertaa panokseni kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen.

- Tiedätkö sinä, Eeva, meidän pitäisi muuttua jollain lailla. Me ajatellaan vain itseämme. Me ei tehdä mitään hyvää.
Eeva mietti hetkisen. Niin, se oli kyllä totta.
- Meidän pitäisi käydä sairaiden ja köyhien luona. 
- Minä en tunne ketään sairaita ja köyhiä, sanoi Eeva.

Osallistun postauksella kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen 10. 

keskiviikko 29. tammikuuta 2020

Mazo de la Roche: Rennyn tytär

Mazo de la Rochen Kanadaan sijoittuva kartanosarja Jalna lähestyy loppuaan. Tosin aloitin tämän uusintaluvun puolivälin tienoilta, joten osia on vielä reippaasti alkupäästä luettavana. Nyt kuitenkin on tarkoitus lukea sarjan viimeiset osat ensin pois alta, muistikuvieni mukaan alkupään osat (jotka on kirjoitettu jälkikäteen) ovat aika keskinkertaisia. Tosin en nyt menisi väittämään suureksi taiteeksi esimerkiksi tätäkään osaa, jonka tunnelma on jälleen jotenkin erikoinen. Kirja on kirjoitettu 16-osaisen sarjan 12. osana, ja kronologisessa järjestyksessä se on 14. osa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että ensimmäisinä kirjoitetut osat ovat parhaita, joten tätäkin osaa pidän oikeastaan vain suuren loppuratkaisun valmisteluna.


Se sijoittuu ajallisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta on tunnelmaltaan huomattavasti vanhanaikaisempi, ihan kuin Jalnassa, jonka 100-vuotisjuhla alkaa lähestymään, olisi jämähdetty 1800-luvun puolivälin asenteisiin. Uutta aikaa osoittaa sentään esimerksi se, että osa perheestä palaa lentäen Euroopasta.

Renny, joka on perheen johtohahmo, haluaa pitää kaikki langat käsissään. Se on kuitenkin mahdotonta, kun tytär Adeline alkaa aikuistua ja omaa myös oman vahvan tahdon. Rennyn onneksi tytär myös rakastaa isäänsä maailmassa kaikkein eniten. Kun Adeline matkustaa serkkunsa Mauricen ja setänsä Finchin mukana Irlantiin, hän rakastuu suinpäin laivalla kohtaamaansa köyhään irlantilaiseen mieheen. Mies ei kuitenkaan katso olevansa vapaa kosimaan Adelinea. Lukija huomaa selvästi, kuinka molemmat ovat luoneet toisistaan lyhyen tuttavuuden perusteella ihannekuvan, joka tuskin voi pitää paikkaansa.

Lista sarjasta kronologisessa järjestyksessä, suluissa julkaisujärjestys. Lähde Wikipedia.
1. Jalnan synty (9)
2. Jalnan aamu (16)
4. Jalnan nuori Renny (5)
5. Jalnan kevät (7)
6. Jalnan veljekset (13)
7. Jalna (1)
8. Jalnan perhe (2)
9. Jalnan perintö (3)
10. Jalnan isäntä (4)
12. Näkemiin Jalna (8)
14. Rennyn tytär (12)
15. Kosijoita Jalnassa (14)
16. Juhlat Jalnassa (15)

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Maria Turtschaninoff: Anaché

Valo oli kadonnut kokonaan. Mustanharmaa pilvi oli sammuttanut auringon tai peto oli niellyt sen, eikä se tulisi enää ikinä esiin. Tuuli oli niin kylmä, että se vei kaiken ilman tytön keuhkoista ja kieltäytyi antamasta uutta tilalle. Anaché haukkoi henkeä. Hän ennätti ottaa vain muutaman askeleen gerrin suulta, kun alkoi lumituisku.

Olen edennyt hyvin hitaasti Maria Turtschaninoffin kirjojen kanssa. Maresi ja sen maailmaan sijoittuvat romaanit (Naondel ja Maresin voima) ovat tehneet minuun syvän vaikutuksen, Arra ja Helsingin alla eivät niinkään. Siksi vähän pelkäsin tarttua Anachéen, toivoin siltä niin paljon ja pelkäsin pettyväni odotuksissani.

En pettynyt. Anaché on paksu, yli 500-sivuinen romaani paimentolaistytöstä nimeltä Anaché, joka kantaa elämänsä aikana useampaa nimeä. Anaché on läheinen veljensä Heorin kanssa, niin, että he jakavat kaikki kokemuksensa ja tietonsa toisilleen. Miehet hallitsevat ja päättävät kaikesta, naisten osa on alistua miesten vallan alle. Anachén on vaikea hyväksyä ja ymmärtää sitä, mutta hänelläkään ei ole vaihtoehtoja, kun isä päättää naittaa hänet. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja muuttaa sekä Anachén että koko hänen kansansa kohtalon. Ja kun kirjassa pääsee yli puolivälin, loppu olikin aivan vastustamatonta luettavaa. Oli kertakaikkiaan pakko saada tietää, miten Anachén käy.


"Luulin jo että kuolisit", hän sanoi lopulta hennolla äänellä. "Ja ajattelin, että jos sinä kuolet, kuolen minäkin."
Anaché mietti Heoria, ja tiesi, ettei se niin helposti käynyt. Ei ihminen voinut kuolla vain siksi, ettei halunnut elää.

perjantai 24. tammikuuta 2020

Jørn Lier Horst: Kultaisen kellon arvoitus

Kultaisen kellon arvoitus on lapseni suosittelema nuorten jännäri. Jørn Lier Horst on norjalainen kirjailija, joka on julkaissut myös aikuisten jännityskirjoja, mutta en ole koskaan lukenut hänen teoksiaan. Poikani oli innoissaan kirjasta ja täytyy sanoa, että jos olisin lukenut kirjan itse ensin, en sitä olisi ehkä hänelle vielä suositellut. On nimittäin tosi jännä! Mutta toisaalta, jos lukuinto löytyy jännittävien kirjojen kautta, en todellakaan valita! Lukuinnon lisäksi löytyi myös innostus keksiä omia jännittäviä tarinoita, joten ilmeisesti ei ollut liian jännittävää.


Kultaisen kellon arvoitus on toinen osa Clue-etsiväryhmästä koostuvaan sarjaan ja ensimmäinen osa on suomennettu jo useita vuosia sitten. Toivottavasti jatkoa suomennoksille saadaan nopeammin, koska tällä kertaa ei oikein ole vaihtoehto lukea alkukielellä. Tarinassa on nimittäin monia mysteerejä, jotka eivät saa ratkaisua vielä tässä sarjan toisessa osassa.

Kirjassa kolmesta lapsesta ja koirasta koostuva ryhmä pääsee puolivahingossa kultasepänliikkeen ryöstösaaliin jäljille. He joutuvat itsekin suureen vaaraan arvoitusta selvittäessään!


keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Maeve Binchy: Punaisen höyhenen keittiö

Punaisen höyhenen keittiö on paksu kirja ja Binchylle tyypilliseen tapaan se sisältää valtavasti eri henkilöhahmoja. Tämä olikin minulla useita kuukausia kesken ja vaikutti jo siltä, että se jääkin kesken. Lopulta joululomalla keskityin tähän ja kyllähän se sitten taas houkutti lukemaan, kun en pitänyt taukoja ja ehtinyt unohtaa kaikkea aiemmin tapahtunutta välissä.


Ystävykset Cathy ja Tom toteuttavat pitkäaikaisen haaveensa ja perustavat Dubliniin pitopalvelun, Punaisen höyhenen keittiön.Tulevaisuus näyttää lupaavalta, mutta kaikki heidän lähipiirissään eivät pidä ajatuksesta. Tomin vanhemmat olisivat halunneet poikansa töihin perheyritykseen rakennusalalle, Cathyn anopin mielestä Cathyn pitäisi keskittyä kotirouvana olemiseen. Cathyn mies Neil on kiireinen ja urasuuntautunut asianajaja, joka ei vain ymmärrä, miksi koko pitopalvelu on tärkeä. Tomin puoliso Marcella kyllä ymmärtää Tomin haaveet, mutta haluaa myös päästä toteuttamaan omansa valokuvamallina.


sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Elina Rouhiainen: Susiraja-sarja

Susiraja 1. Kesytön. Luin e-kirjana ja pidin aika tyypillisenä ihmissusi-vampyyri-tarinana, mutta vetävästi kirjoitettuna kuitenkin. 17-vuotias Raisa on jäänyt orvoksi ja muuttaa enonsa luokse Kainuuseen. Isästään Raisa ei tiedä mitään, eikä hän ole kuullutkaan enostaan ennen äitinsä kuolemaa. Pian muuton jälkeen alkaa paljastua, että kylässä on jotain erikoista: useimmat kyläläiset ovat ihmissusia. Ja romantiikkaa kylästä löytyy, sillä Raisa rakastuu koulun selkeään johtajapoikaan, komeaan Mikaeliin. Mikael on kuitenkin jo varattu, joten asiat eivät ole mitenkään yksinkertaisia.

Kesytön jätti olon, että haluan lukea lisää Raisan tarinasta, mutta en mitenkään palavasti.


Susiraja 2. Uhanalainen. Sarjan toinen osa sen sijaan sai minut tosissaan innostumaan. Raisa on palannut Helsinkiin, mutta ei pääse siltikään eroon Kainuussa elävän susilauman ongelmista. Tässä osassa oli vauhtia jo aivan eri tavalla kuin ykkösessä.


Susiraja 3. Jäljitetty. Raisalla on omatkin salaiset voimansa, vaikkei kukaan oikein tunnu tietävän mitä ja mistä ne ovat. Niiden jäljittäminen johtaa Raisan kadonneen kaksoisveljensä Mitjan jäljille ja lopulta daimoninen saarelle Kreikkaan. Täytyy sanoa, että tämä juonenkäänne pääsi yllättämään ja neljäs osa pitikin aloittaa samantien Jäljitetyn perään.


Susiraja 4. Vainuttu. Mikael, Raisan suuri rakkaus, on ihmissusi. Raisa itse on daimon. Ja vaikka he kuinka molemmat haluaisivat, voivatko he saada koskaan rauhassa rakastaa toisiaan? Susiraja-sarjan viimeinen osa on todella vaikuttava lukukokemus ja sitoo sarjan hienosti yhteen. Siis pidin kovasti! Lisäksi koko sarjan kannet on hienoja!







keskiviikko 15. tammikuuta 2020

Sari Luhtanen: Tuulin viemää

Kesällä kuuntelin Sari Luhtasen Murusia, ja vaikken aluksi muistanutkaan sitä, samankaltainen kerronta paljasti kirjailijan olevankin jo entuudestaan tuttu.

Kirjan sankaritar Tuuli on vähän hupsu hahmo. Kun työkaveri menee kihloihin ja suunnittelee häitä, Tuulikin yhtäkkiä ilmoittaa menevänsä naimisiin ja sitä paitsi irtisanoutuvansa, jotta voi keskittyä täysillä häävalmisteluihin. Siinä sitä sitten onkin aikaa valmistautua - paitsi että pitäisi ehkä aloittaa sulhasen löytymisestä.


Harmiton viihdekirja, sopii hetkiin kun ei jaksaisi ajatella mitään, sillä ei Tuulikaan oikein ajattele, ennenkuin livauttaa hätävalheen toisensa jälkeen.

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

David Ebershoff: Tanskalainen tyttö (kirja + elokuva)

"Hän aikoo tosiaan tehdä niin kuin sinä sanoit. Muuttaa minut oikeasti tytöksi." Lilin kasvot olivat liikkumattomat ja nenänpää punoitti. Hän puhui kuiskaten. "Minusta tuntuu, että Bolk kykenee ihmeisiin."

Joulukuussa lyhensin pitkää luettavien kirjojen listaani ja tutustuin Tanskalaiseen tyttöön sekä kirjana että elokuvana. On onni, että Suomessa on mainio kirjastolaitos, jonka kautta voi saada käsiinsä sekä vanhempaa kirjallisuutta että elokuvia, meillä kun ei ole mitään elokuvien suoratoistopalvelua, mistä olisin elokuvan voinut nähdä. Aloitin elokuvalla, ja kirja antoi mukavasti lisätietoa kysymyksiin, jotka elokuvan jälkeen jäivät kaihertamaan. Tosin, vaikka tarina perustuu tositapahtumiin, se ei ole yksi yhteen todellisuuden kanssa, joten on huomattava, että tarinassa - sekä kirjassa että elokuvassa - on ilmeisesti täysin sepitteellisiä osuuksia.


Einarina 1800-luvun lopulla syntyneen tanskalaisen taiteilijan sisällä elää Lili-niminen nainen. Einarin ja Lilin onneksi Einarin vaimo Greta on ymmärtäväinen ja tukee miestään muutoksessa. Elokuva oli tällä kertaa enemmän mieleeni, mutta kirja avaa luonnollisesti aihetta enemmän.

"Totta kai minä haluan, että Lili käy täällä. Mutta minä -" Greta vaikeni. "Minä en tiedä, miten minun pitäisi sinun mielestäsi suhtautua Liliin."


perjantai 10. tammikuuta 2020

Laura Ingalls Wilder: Pieni talo preerialla

Ah, vanha klassikko, johon tutustutin lapset ääneenluvun merkeissä. Yllätyin, miten kiinnostuneita lapset (7- ja 9-vuotiaat) tästä olivat.

Perheen vanhemmat myyvät mökkinsä ja omaisuutensa Wisconsinin suuressa metsässä, minne sarjan ensimmäinen kirja sijoittui. He matkaavat pitkän matkan vankkureilla ja asettuvat lopulta preerialle Independencen lähistölle. Muutamia muita uudisraivaajia asettuu lähistölle, mutta muuten perhe on aikalailla oman onnensa nojassa. Kirjeetkään eivät kulje, vaan ainoa keino saada tai lähettää kirjeitä on toimittaa ne läheiseen kaupunkiin, jonne edestakainen matka kestää 4-5 päivää. Kun perheen äiti loukkaantuu mökin rakentamisessa, mietin, miten pienestä on kiinni tuollaisen hankkeen onnistuminen. Toisen vanhemman vakava sairastuminen tai menehtyminen tekisi koko yrityksestä toivottoman.

Toki lapsille luettaessa on huomioitava, että kirja on oman syntyaikansa kuva ja vaatii selitystä nykylapsille. Hieman selitystä vaati sekin, miksi monessa kohdassa unohdetaan täysin kertoa, missä perheen nuorin, Carrie-vauva oikein nukkuu tai milloinkin on. Kirja kuitenkin kuvaa yli vuoden mittaista ajanjaksoa ja Carriesta on koko aikana vain muutamia ohimeneviä mainintoja. Tämähän johtuu tietysti siitä, että oikeasti kirjan kirjoittanut Laura on itse ollut tapahtumien aikaan 2-3-vuotias ja Carrie on oikeasti vasta syntynyt Kansasissa, mihin Pieni talo preerialla sijoittuu. Eli Laura on kirjoittanut kirjan toisten kertomien tarinoiden pohjalta, ja sijoittanut sen sarjassaan ajallisesti myöhemmäksi kuin sarjan ensimmäinen, Pieni talo suuressa metsässä. Tämä ei varmaan ole alunperin ollut tarkoitus, vaan tapahtunut vähän kuin vahingossa, kun sarjan ensimmäinen osa menestyi ja sille kaivattiin jatkoa. Mutta siis ilmeisesti siksi kirjassa Carrieta puhutellaan koko ajan vauvaksi ja usein unohdetaan kokonaan.


Sarjaahan on viime vuosina syytetty asenteellisuudesta intiaaneja kohtaan, mutta minusta kirjassa tulee hyvin ilmi se, ettei esimerkiksi perheen isä pidä kaikkia intiaaneja pahoina. Toki hän uskoo alunperin alueelle muuttaessaan, että intiaanit joutuvat väistämään uudisasutusta, mutta kun näin ei käykään, hän päättää heti lähteä muualle. Perheen äitiä intiaanit taas pelottavat, mutta toisaalta, miksi eivät pelottaisi, kun intiaanien ja valkoisten välillä oli kuitenkin ollut väkivaltatilanteita. Ingallsin perhe kuitenkin pyrkii pysyttelemään ystävällisissä väleissä intiaanien kanssa.

Kirja itsessään on kerrottu lapsen silmin, joten mitään väkivaltaisten kohtien sensurointia ei tarvinnut tehdä. Pari jännittävää lukua kirjassa kyllä oli, joiden jälkeen piti lukea vielä se seuraavakin, jotta uni tulisi.

Aiomme jossain vaiheessa jatkaa sarjan parissa.

keskiviikko 8. tammikuuta 2020

Pirjo Tuominen: Villit vedet

- Minulla ei ole kotiväkeä, Katarina sanoi hiljaa, - kaikki ovat kuolleet. On vain hautoja. Mutta Sitkassa minulla on eno. 
Kadnikov vilkaisi heltyneenä Katarinaa.
- Sinä olet ripeännäköinen tyttö. Jos et pelkää työtä, niin voit tulla yrittämään.

Joukko suomalaisia matkustaa purjealuksella Venäjän Alaskan erämaahan vuonna 1839. Enpä ennen tätä kirjaa edes kunnolla tiennyt, että Alaska on ollut Venäjän hallussa aiemmin! Ainakin kirja herätti kiinnostuksen lukea Alaskan historiasta ja tutkinkin sitä Wikipediasta, mm. lukemalla artikkelin Alaskan ostosta, jolloin Alaska siirtyi Yhdysvalloille.



Purjealuksen kyydissä on Alaskan uusi kuvernööri vaimoineen ja lisäksi muuta suomalaista väkeä. Hahmoja kirjassa oli valtavasti, ja joistakin oli välillä vaikea muistaa heidän olemassa oloaankaan. Perheettömäksi jäänyt nuori Katarina Opman lähtee myös matkaan etsimään enoaan, mutta osoittautuu, että eno on juuri kuollut kun hän saapuu perille. Näppärä Katarina ei jää neuvottomaksi, vaan rakentaa itselleen elämän Sitkaan.

Ajoittain kirjassa sorrutaan vähän liikaa historiikin puolelle, mikä teki tekstistä hieman raskaan luettavan. Luin 2018 painetun uusintapainoksen, ensimmäisen kerran Villit vedet on julkaistu 1992.

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Anniina Mikaman trilogian aloittanut Taikuri ja taskuvaras lumosi minut täysin. Toisena julkaistu Huijarin oppipoika on esiosa ja kertoo lisää Tomista ja mistä hän on tullut. Ja vaikka olinkin aluksi pettynyt siitä, ettei ykkösosan Minan ja Tomin tarina jatkunut ihan heti samantien, niin oli kyllä hauskaa lukea myös tarinan taustoja. Tom, Wiktor, ja Wiktorin ystävä Zofia tulevat Huijarin oppipojassa eläviksi ja läheisiksi ja jännitystä riittää tässäkin osassa.


Odotukset maaliskuussa julkaistavalle kolmannelle osalle Tinasotamiehet ovat korkealla.

keskiviikko 1. tammikuuta 2020

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Mitä kaikkea voi tapahtua, kun palvelutalo Ehtoolehtoa ryhdytään remontoimaan? Seinään ilmestyy aukko ja naapurukset voivat todeta asuntojensa yhdistyneen. Mutta reikää vessan seinässä on vaikeampi sulattaa, saati sitä kun asukkaille jaetaan kuivakäymälät remontin ajaksi. Meteli on kova, remonttimiehet kulkevat edestakaisin ja elämä muuttuu mahdottomaksi.

Siksipä yli 90-vuotiaat Siiri, Irma ja Anna-Liisa päätyvät evakkoon kimppakämppään Hakaniemessä. Kotihoitajat osoittautuvat tarvitsevan uupumukseltaan hoitoa vähintään yhtä paljon kuin hoidettavansa, ja lisäksi kirjassa pohditaan saattohoitoa ja eutanasia-kysymystä.



Ehtoolehto-sarjaa ei ole suotta kehuttu! Säästelen vielä hieman sarjan viimeistä osaa, vaikka mieli tekisi tarttua siihen ihan heti!