Sari Luhtanen: Tuulin viemää

Kesällä kuuntelin Sari Luhtasen Murusia, ja vaikken aluksi muistanutkaan sitä, samankaltainen kerronta paljasti kirjailijan olevankin jo entuudestaan tuttu.

Kirjan sankaritar Tuuli on vähän hupsu hahmo. Kun työkaveri menee kihloihin ja suunnittelee häitä, Tuulikin yhtäkkiä ilmoittaa menevänsä naimisiin ja sitä paitsi irtisanoutuvansa, jotta voi keskittyä täysillä häävalmisteluihin. Siinä sitä sitten onkin aikaa valmistautua - paitsi että pitäisi ehkä aloittaa sulhasen löytymisestä.

Harmiton viihdekirja, sopii hetkiin kun ei jaksaisi ajatella mitään, sillä ei Tuulikaan oikein ajattele, ennenkuin livauttaa hätävalheen toisensa jälkeen.

Nora Roberts: Pedon yö

"Tässä ei ole mitään helppoa", Coop sanoi hiljaa irrottaessaan otteensa Lilistä.

Nora Robertin jännitys/romantiikka-tuotantoon kuuluva Pedon yö (2011) kertoo villieläinpuiston omistajasta Lilistä ja hänen nuoruudenrakkaudestaan Coopista. Elämä vei heidät erilleen, mutta nyt Coop on palannut. Sattumalta yhtä aikaa joku alkaa vainota Liliä ja hänen eläimiään. Hänen vangitsemansa puuma tapetaan, eikä se jää ainoaksi uhkaavaksi tapahtumaksi.

Pedon yö on hyvin tyypillistä tämän lajin Robertsia. Jännitystä, sarjamurhaaja, joka vainoaa sankaritarta, rakastettu, joka on valmis tekemään kaikkensa pelastaakseen prinsessan ja erilaisia esteitä heidän tiellään. Tällä kertaa esteenä on Coopin ja Lilin yhteinen historia, joka päättyi eroon Coopin aloitteesta. Coopilla oli siihen syynsä, mutta haluaako Lil kuulla selitystä?

Jännittävä, mutta silti jollain tavalla tuttu ja turvallinen, sekä erittäin viihdyttävä paketti. On hyvä voida luottaa kirjan onnelliseen loppuun.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke

- Tälläista se on Hilda, näin me vanhennutaan. Nämä osaa kaiken jo. Ne kasvaa nappuloista täysverisiksi roistonroikaleiksi. Kohta ne kaivaa jo puukolla hampaitaan ja herättää pelkoa Suomen jokaisessa kauppalassa. 

Viime talvena luin lapsille ääneen Me Rosvolat ja se nousi meidän suureksi suosikiksi. Niinpä kesällä otimme lukuun sarjan seuraavan osan Me Rosvolat ja konnakaraoke (2011). 350 sivua luettavaa on kuitenkin näin ääneen luettavaksi aika paljon, joten ihan nopea projekti tämä ei ollut. Osa vitseistä meni varmasti lapsilta ohi, mutta minusta on hauskaa, että kirjasta löytyy huumoria sekä lapsille että aikuisille. Kuten silloin, kun lukijalle huomautetaan, etteivät Rosvola-perheen äidin Hildan housut mahdu enää kiinni, hänellä on paha olo eikä hän voi ajaa autoa ja hän alkaa syödä yöllä "Äijän mäjäys" -nimistä jälkiruokaa, johon tulee vaniljajäätelöä ja melkein mitä tahansa. Sitä paitsi kyseinen "äijän mäjäys" -resepti on ehdottomasti testattavien listalla!

Vilja, kaapattu tyttö, on viettänyt talven kotonaan oman perheensä parissa. Kesällä hän päätyy viululeirille ja mitta alkaa tulla täyteen. Kun Vilja lähettää Rosvoloille avunpyynnön, alkaa tapahtua! Kaikkien vaiheiden jälkeen päädytään jälleen maantierosvojen kesäpäiville, mutta sinne paluu ei olekaan ihan helppoa: edelliset kesäpäivät päättyivät vähän ikävissä tunnelmissa. Tänä vuonna on sitä paitsi aivan erityisen paljon pelissä, sillä voittajien kapteenista tulee rosvovaltias.

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja

Olin kesällä sairaana, ja silloin etsin kirjastosta itselleni helppoa luettavaa. Sairaana on kaikkein helpoin tarttua johonkin tuttuun ja turvalliseen ja niin mukaani päätyi Anu Holopaisen Syysmaa-fantasia. Ihan koko sarjaa en sairastaessa ehtinyt lukea, mutta pari kolme ensimmäistä osaa kuitenkin. Sarjaan kuuluu kuusi nuortenkirjaa, jotka on julkaistu 2000-luvun alussa.

Welman tytöt (2003) aloittaa Syysmaa-sarjan. Lukijalle esitellään yhteiskunta, jossa naisella ei ole arvoa, oikeutta päättää avioitumisestaan tai edes oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen. Adaira pelastetaan maantieryöstön avulla joutumasta naimisiin julmurin kanssa, ja hän päätyy salaiseen metsäkartanoon kapinallisen naisjoukon keskuuteen.

Maailma oli kääntynyt ylösalaisin liian nopeasti - yhden päivän aikana hän oli joutunut lopullisesti toteamaan, että hänen oli parempi luottaa ventovieraisiin ihmisiin kuin omaan perheeseensä.

Sisarpuut (2004) jatkaa tarinaa siitä mihin Welman tytöissä jäätiin. Zara, Adaira, Mimma, Sissa ja Ørrunân ovat matkalla pohjoiseen, kielletyn Villipihlajan palvojien salaiseen kylään. Matka ei ole kuitenkaan helppo. Uutena hahmona kirjassa esitellään Javona, syysmaalaisen ylipapin nuori puoliso, joka synnyttää tyttövauvan. Papin esikoisen tulee olla poika, joten tyttövauva on hylättävä. Javona ei kuitenkaan pysty siihen, ja hänkin löytää turvapaikan Punatertun kylästä, vaikkei palvokaan Villipihlajaa.

- Missä he kaikki ovat? Onko joku toinen perhe ottanut heidät?
- Kuka ottaisi kotiinsa vieraan tyttölapsen, kun monet eivät halua omaansakaan?

Viinikauppias (2005) hyppää ajassa muutaman vuoden eteenpäin. Adaira ja Merkinos lähetetään läheiseen kaupunkiin viinikauppiaspariskunnaksi naamioituneena ja pyrkimyksenä urkkia valtauskontojen voimasuhteita ja mahdollisuuksien mukaan ujuttamaan uudistuksellisia ajatuksia sekaan. Samaan aikaan Javonan tyttären Yvanan ympärillä tapahtuu kummia. Hänen lähellään ihmiset alkavat yhtäkkiä käyttäytyä pakkomielteisesti ja syypää siihen vaikuttaa olevan selkään ilmestynyt kummallinen luomi, joka erittää näkymätöntä myrkkyä.

- Kenties mitään huolen aihetta ei olekaan, ehkä Yvana on vain sattunut joutumaan pakkomielteisten hölmöjen keskelle, mutta aion ottaa asioista selvää. Sinä olet vitkutellut jo riittämiin.

Yölaakso (2009) hyppää yhtäkkiä kokonaan toiseen paikkaan ja henkilöihin. Lorena, joka ei ole ihan niin kunnollinen syysmaalainen vaimo, karkaa rakastettunsa kanssa. Pako ei suju ihan niin kuin he toivoivat, ja Lorena pakenee vuorten läpi - ja päätyy Yölaaksoon, jossa aurinko ei paista ja ihmisistä on kehittynyt pimeässä kokonaan toinen rotu. Muistan, että ensimmäisellä lukukerralla silloin kymmenkunta vuotta sitten, tämä oli mielestäni sarjan heikoin lenkki. Yhteys muuhun sarjaan tuntui heppoiselta, ja niin se tuntuu hieman nytkin, vaikka tunnenkin sarjan ja tiedän, miten Yölaakso pohjustaa taas jatkoa.

Minulla ei ole täällä ketään omaa, Lorana ajatteli. Ajatus ei enää edes itkettänyt, se vain lamautti, kuin olisi vajonnut syvään, kylmään, pimeään veteen.

Varjoja (2011) palaa Syysmaahan ja Punatertun kylään. Lorena ja Kolmisointu, edellisestä osasta tutut hahmot hakevat kylässä paikkaansa. Osa on minusta koko sarjan synkin, vaikka muissakin osissa tuodaan synkkiä aiheita esiin. Adaira ja Merkinos, jotka toimivat yhä viinikauppiaina kaupungissa, eivät ole saaneet asioita edistettyä toivotulla tavalla. Zara, joka on toiminut Punatertun johtajana alkaa menettää uskonsa koko asiaan ja hänen ystävänsä seuraavat tilannetta hämmentyneinä. Zara ja Adaira, jotka ovat olleet ystäviä sarjan alusta saakka, alkavat etääntyä, mikä tuntuu lukijastakin kurjalta.

Ajatellessaan vapautta, sitä mitä se merkitsi ja kuinka sen todella voisi saavuttaa, Merkinos tajusi koko ajatuksen mahdottomuuden. Tekivät he niin tai näin, aina joku toinen määräilisi ainakin jossain määrin heidän elämästään.

Matkalaiset (2012) päättää sarjan. Nyt on tehty vähän pidempi aikahyppy, sillä on kulunut 10 vuotta edellisen kirjan lopusta. Aikuistuneet Yvana ja Marrkah päättävät karata kotoaan ja paeta Kesämaahan, missä saisivat elää vapaammin kuin Syysmaassa koskaan. Asiat eivät suju suunnitellusti ja nuoret joutuvat eroon toisistaan. Yvanan selässä oleva luomi heräilee jälleen ja seuraukset vaikuttavat kohtalokkailta. Päätösosa on dramaattinen ja sotaisa. Naisten asemaa ja ihmisten välistä tasa-arvoa käsitellään jälleen tässäkin osassa.

- Ajattele, olemme vapaita!
- Vapaita mistä? Marrkah kysyi aivan vilpittömästi.
- No, Yvana puuskahti. - Vapaita tekemään mitä haluamme.

Kaiken kaikkiaan Syysmaa-sarja on kiinnostava fantasiasarja, johon on saatu mukaan vahvaa tasa-arvon puolestapuhumista. Vaikka sarjassa on jännitystä, on se silti hyvin selkeästi tyttöjen sarja. Vaikka kyseessä on nuortenromaani, myös tällainen entinen nuori voi nauttia sarjan parissa.

Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä saa isän

Elvi-täti on huolissaan Ristosta, sillä poika harrastaa leipomista ja rumpujen soittoa, eikä miehekkäitä harrastuksia jääkiekkoa ja jalkapalloa. Elvi-täti painostaakin Riston Rauha-tätiä hankkimaan Ristolle isähahmon, jonka kanssa harrastaa palloilulajeja.

Kun sopimattomien isäehdokkaiden jälkeen paikalle pelmahtaa jääkiekkoileva Lennu Lehmusmäki, Rauha on tuskin uskoa hyvää onneaan. Mutta miksi tuntuu olevan vaikeaa tutustuttaa Lennua ja naapurin Lennartia toisiinsa?

Kuuntelin lasteni kanssa Risto Räppääjä saa isän äänikirjana. Kesto on vähän yli 2 tuntia, joten kirja ei ole aivan lyhyt, muttei kuitenkaan liian pitkä lasten kuunneltavaksi. Lapset pitivät kirjan huumorista, ja niin pidin itsekin. Tämä oli ensimmäinen Räppääjä-kirjamme, mutta ei varmastikaan viimeinen.

Agatha Christie: Seitti

Näytelmäksi alun perin kirjoitettu Seitti on nopeatahtinen ja humoristinen murhatarina. Charles Osbornen romaaniksi sovittama teos on ilmeisen uskollinen alkuperäisteokselle, koska saatoin melkein sieluni silmin nähdä Seitin teatteri-esityksenä. Asiaa saattoi auttaa, että kuuntelin Seitin äänikirjana (kerto vain noin 5 tuntia).

Clarissa Hailsham-Brown on perheensä kanssa vuokrannut kartanon muutama viikko sitten. Ja juuri tänään, kun diplomaattipuoliso on ilmoittanut tuovansa tärkeitä - ja erittäin salaisia - vieraita, Clarissa löytää olohuoneestaan miehen ruumiin. Se, että kyseinen henkilö makaa nyt ruumiina, ei sinänsä ole mitään pahaa, onhan hän uhannut juuri Clarissan tytärpuolta, myös siitä annetaan viitteitä, että mies olisi ahdistellut Clarissan tytärpuolta aiemmin. Mies oli siis roisto - mutta mitä ruumiille pitäisi nyt oikein tehdä? Clarissa punoo suunnitelman ja ilta on täynnä jännitystä ja ovelia käänteitä.

Loppuratkaisu tuntui minusta jo toisaalla käytetyksi, mutta ei se mitään. Mukavaa ajankulua automatkalle tämä oli joka tapauksessa, sitä paitsi plussaa siitä, ettei ollut liian pitkä.

Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti

Maeve Binchyn pieni välipala "Star Sullivan", jonka luin viimeksi, sai minut muistamaan miten mukavaa kesäluettavaa Binchyn kirjat ovat. Koko kadun kasvatti (2011) edustaa samaa tyyliä kuin aiemmatkin lukemani Binchyt. Kirjassa seurataan omalla herttaisella tyylillä useiden eri henkilöiden elämää ja ajatuksia. Kuuntelin kirjan äänikirjana automatkoilla, ja minusta kirja oli helppoa seurattavaa. Henkilöitä on paljon, ja niin paljon en Binchyn tuotantoon ole perehtynyt, että olisin tunnistanut sieltä montaakaan aiemmin tuttua hahmoa. Pappi Brian Flynn siellä ainakin vilahti, ja hän taitaa olla tuttu myös Valkeiden kukkien lehdosta.

Emily saapuu Amerikasta tutustumaan isänsä kotimaahan. Isä on kuollut ja hän ei ole koskaan juuri puhunut kotimaastaan mitään. Emily saapuu asumaan isänsä veljen perheen luokse ja panee saman tien tuulemaan. Noel, hänen serkkunsa osoittautuu alkoholistiksi, joka on juuri menettämäisillään työpaikkansa, isän veli vaimoineen uskonnollisiksi kiihkoilijoiksi. Isän veli on juuri saanut potkut työstään, jota on tehnyt koko ikänsä. No, ei se mitään, Emily panee tuulemaan ja on pian kuin kotonaan Noelin ja hänen perheensä kotikadulla.

Ja kun Noel sitten paljastaa, että kuolemaisillaan oleva nainen on kertonut odottavansa lasta Noelille, ja hänen pitäisi ottaa vauva huolehdittavakseen, Emily on jälleen se, joka järjestää kaiken. No, ehkä Noelista on hieman apua asiassa. Frankie-vauvasta, josta koko kirja on saanut nimensä, puhutaan vähemmän.

Koko kadun kasvatti on hyväsydämistä ja herttaista luettavaa, jossa voi uskoakseni olla suhteellisen huoleti lopputuloksen suhteen. Vaikeista tilanteista selvitään ja lopuksi ollaan kaikki ystäviä keskenään.