Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lapsiperhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lapsiperhe. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Tara Westover: Opintiellä

Pyyhin verta farkkuihin ja huusin: "Älä niitä tänne heitä! Minä olen täällä!"
Isä kohotti yllättyneenä katseensa. Hän oli unohtanut minut. Nähdessään veren hän tuli luokseni ja laski kätensä olalleni. "Älä huoli, kulta", hän sanoi. "Jumala enkeleineen on apunamme. Eivät ne anna meille käydä kuinkaan."

Opintiellä (2018) on omakohtainen kertomus perheestä, jossa lapsia ei päästetä kouluun. Perhe eristäytyy, sillä koulu on tarpeetonta ja kotona voi oppia riittävästi. Sitä paitsi maailmanloppuun valmistautuminen tärkeämpää, sillä silloin - jos on riittävän hyvin valmistautunut - voi pelastua.


Jos joku joutuu onnettomuuteen tai sairastuu - ja niin käy, sillä lapset joutuvat työskentelemän romuttamolla ilman minkäänlaisia turvatoimia - äidin yrttihoidot parantavat kaiken. Ja ihme kyllä, niin käykin. Äiti pelastaa jopa vaikeasti palaneen isän, joka päätyy julistajaksi ja äidin yrttituotteiden myynti kasvaa räjähdysmäisesti.

Perheenjäsenet sulkevat silmänsä ja kieltävät isoveljen harjoittaman väkivallan, totuus muuttaa muotoaan ja lopulta Tarasta tuntuu, että on mahdotonta tietää, mitä todella tapahtui. Monissa kohdin Tara on haastatellut myös veljiään löytääkseen totuuden siitä, miten tilanne eteni, mutta kaikilla on osin eroavat muistikuvat.

Tara päättää haluta kouluun, lukee sinnikkäästi ja pääseekin opiskelemaan. Vasta siellä hänelle paljastuu, kuinka paljosta hän on tietämätön. Hän ei esimerkiksi koskaan ollut kuullut sanaa holokausti. Sinnikkäästi hän jatkaa opintojaan ja päätyy korkeasti koulutettuna opiskelemaan toiseen maahan saakka.

Opintiellä oli yksi vuonna 2018 lukemistani vaikuttavimmista, kiihkeimmistä kirjoista.

"Isoäidin synti oli vakava", isä sanoi. "Mutta sinun syntisi ovat sitäkin vakavampia, koska sinulle on tarjottu totuus ja sinä olet kääntänyt sille selkäsi."


sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Sen ainutlaatuisen miehen minä olin löytänyt, hän oli tehnyt minut onnelliseksi ja hänet minä halusin pitää. Olin varma, että saisin Mikon kuntoon, jos jaksaisin kannatella tämän uupumuksen yli. Ja olin varma, että Mikko tekisi minulle saman.

Kaikki anteeksi (2018) on Laura Mannisen omakohtainen esikoisteos, joka sai viime keväänä paljon huomiota lehdissä ja kirjablogeissa. Kirjan Laura on aikuinen nainen, joka ei kaipaa perhettä, mutta ihastuu päättömästi hurmaavaan Mikkoon, joka sattuu olemaan kolmen lapsen isä. Myös lapset voittavat Lauran kiintymyksen ja suhde kehittyy nopeasti etäsuhteesta hyvin tiiviiksi yhdessäoloksi.


Kunnes paljastuu, että Mikolla on mielenterveyden ongelmia. Uupumusta, toivottomuutta, väkivaltaa. Ja nyt hänellä on myös kumppani, joka päättää kannatella Mikkoa, kunnes tämä tulee kuntoon, sillä todellinen Mikko on siellä alla. Ajatus ja tunne siitä, miksi jatkaa tilanteessa, jossa pitäisi olla selvää, ettei suhde voi enää jatkua, tulee Mannisen tekstiä lukiessa lähelle. Ei rakkaudessa ja parisuhteessa ole helppoja päätöksiä.

Minulle Kaikki anteeksi oli hyvin vaikuttava lukukokemus.

Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin ja se josta en puhunut. En kokenut varsinaisesti valehtelevani. Minä vain jätin jotain kertomatta.

keskiviikko 26. joulukuuta 2018

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni

Lapsiin ei kiinnitetä erityishuomiota siksi, että he ovat lapsia, mutta toisaalta heitä ei myöskään suljeta ulkokehälle siksi, että he ovat lapsia. Lapset ovat kuten muutkin ihmiset. Vähän lyhempiä ja kärsimättömämpiä vain.

Olen seurannut monta vuotta Satu Rämön Salamatkustaja-blogia. Pari vuotta sitten luin Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina ja nyt sitten kirjan islantilaisesta perhe-elämästä. Islantilainen kodinonni (2018) kertoo niistä peloista, jota varmaan monikin esikoistaan odottava miettii: muuttuuko koko elämä, onko minuudesta mitään jäljellä sen jälkeen kun muuttuukin yhtäkkiä äidiksi. Mutta Islannissa myös perhe-elämä on mutkatonta ja otetaan vastaan sellaisena kuin se on. Kaikki muuttuu, mutta vain paremmaksi. Lapset tulevat mukaan mihin vain, tarvittaessa myös töihin.


Islannissa naisten tai miesten ei tarvitse tehdä valintaa uran tai lasten välillä. Täällä voi saada molemmat.

Kirjassa avataan myös islantilaisen vanhempainvapaa-järjestelmän taustoja ja vaikutuksia. Ainakin sen osuuden soisin myös suomalaisten päättäjien lukevan ja miettivät sitten uudestaan, voisiko suomalaista järjestelmää uudistaa ja mihin suuntaan.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe

- Se pm väärin. On väärin joutua kertomaan äidille, että hänen lapsensa on kuollut. Olkoon vaikka minkälaista elämää... Lapsi. Oma lapsi. Sellainen kaunis tyttö rippikuvassa. Kaija, minä haluan pois tällaisesta maailmasta, jossa äideille kerrotaan lauantaiaamuna lapsen kuolemasta.

Sisko Koskiniemen sosiaalityöntekijä Kaijasta kertova edellinen romaani Kääntöpuolella lapsuus päättyi raskaista aiheistaan huolimatta toivon kipinään. Nyt Kaijan tarina jatkuu romaanissa Ihan tavallinen perhe (2018). Kaija työskentelee edelleen poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä ja tekee sen sekä järjellä että sydämellä. Kaija ei välitä työajoista vaan antaa kaikkensa voidakseen auttaa, ja pystyykin usein auttamaan. Mutta kaikkia ei voi auttaa. Kaikki eivät halua apua, ja joskus vain on liian myöhäistä.


Minun täytyy tunnustaa, että tähän kirjaan tarttuminen oli vaikeaa. Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena, ja tiesin, että haluan ehdottomasti lukea sen. Mutta aihe on raskas ja sitä oli vaikea lähestyä. Kun lopulta sitten rohkaisin itseni ja aloitin, en voinut enää lopettaa lukemista. Luin kirjaa lähes läpi yön, sillä en vain voinut lopettaa.

Mielestäni kirjasta edelleen näkyy se, ettei kirjailija ole ammattikirjailija, vaan teksti on hieman harrastelijamaisempaa. Mutta ei se haittaa, sillä asiantuntemus näkyy. Koskiniemi tietää mistä kirjoittaa ja se tekee kirjasta aidon ja vakuuttavan. Suosittelen tätä ja myös edellistä kirjaa erityisesti jokaiselle, joka on joskus miettinyt, miksei lastensuojelu tehnyt mitään ajoissa.

- Jos joskus haluat puhua minun kanssani, sano vartijalle. Vapaudut luultavasti pian, voit milloin vain senkin jälkeen tulla tapaamaan minua. Papereissa on kerrottu kaikki huostaanottoon liittyvät asiat, lue ne, kun jaksat. 
Vuoteella makaava hahmo ei liikahtanutkaan. Kaija meni käytävälle ja sulki oven. Seisoi paikallaan, katsoi korkealla olevan ikkunan läpi ulos. Halutti huutaa, kirkua, heittää ikkunan alla seisova tuoli seinään.

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Katie Kirby: Kuppi nurin - Kirja epätäydellisille vanhemmille

No niin, nyt kun olemme tulleet siihen tulokseen, että pikkulapset voivat olla ihan helvetin hankalia, sinua varmasti kiinnostaa tietää, mitä niille sitten pitää tehdä. Minun vinkkini on viedä heidät pariksi tunniksi päiväkotiin, jotta saat olla ihan yksin pimennetyssä huoneessa edes pari tuntia. Jos kaipaat lisää neuvoja, sori. Kannattaa etsiä jokin toinen opaskirja.

Britti-äiti Katie Kirby on pitänyt blogia Hurrah for Gin vanhemmuudesta, ja hänen huomioistaan ja tikku-ukkopiirroksistaan on koottu kirja Kuppi nurin - kirja epätäydellisille vanhemmille.



Enimmäkseen pidin kirjan teksteistä ja huomioista kovasti. Tunnistin monta kohtaa omakseni. On kuitenkin jotain, mitä en tunnista, enkä ainakaan tunnusta. Alkoholinkäyttö vinkataan monessa kohtaa pelastuskeinona. Ehkä se on suomalaista puritaanisuutta, mutta minun on vaikea yhdistää vauvanhoitoa ja viinin naukkailua yhteen. Ajattelin, että se on vitsi, ja tehokeino, mutta onpa kirjaan  mahdutettu kokonainen luku "Lapset ja krapula - yök". Luvussa annetaan ymmärtää, että kirjoittaja saattaa jäädä yllättäen juhlimaan ilman että puoliso edes tietää. Silloin hän vain päättelee vaimon olevan laulamassa karaokea ja juhlimassa villisti. Täh? Valitan, mutta sen kaltainen spontaanius ei mielestäni oikein sovi lapsiperheen elämään, oli sitten kyseessä äiti tai isä.

Mutta annoin alkoholiviittausten soljua ns. toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - paitsi pitäisikö lukemisesta puhuessaan puhua silmistä eikä korvista? Muut huomiot olivat mielestäni joka tapauksessa osuvia ja lohdullisia.

Ehkä helpottaa kuulla, että tämäkin on pelkkä vaihe kuten kaikki muukin vanhempana olemisessa. Tosin se on pitkä, loputtomalta sokkelolta vaikuttava vaihe, jota seuraa - muut tykkäävät muistuttaa sinua siitä - kahta kauheampi vaihe.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Nora Roberts: Meritrilogia

Uusintalukuna luin Nora Robertsin vanhempaa romantiikkaa, nimittäin neliosaisen Meritrilogian. Alun perin sarjassa kai piti olla kolme osaa, mutta myöhemmin siihen on lisätty viimein osa kertomaan nuorimmasta veljeksestä.

Aaltojen armoilla (lukemani pokkari vuodelta 2007) aloittaa sarjan. Cameron Quinn on menestyvä kilpa-ajaja, kun hän joutuu yllättäen palaamaan kotiin isänsä kuolinvuoteen äärelle. Isä on joutunut vakavaan auto-onnettomuuteen, eikä siinä kaikki: Isä on myös ottanut hoitoonsa kymmenenvuotiaan Seth-pojan, jonka biologinen äiti on kohdellut poikaa kaltoin. Cameronilla ja hänen kahdella aikuisella veljellään on samanlainen tausta, ja he eivät voi muuta kuin muuttaa takaisin kotiin ja yrittää huolehtia pojasta. Onneksi Cam löytää iloa itselleen kauniista sosiaalityöntekijästä Annasta, joka hoitaa Sethin tapausta.

Cam ojentautui ja huomasi silloin vasta pojan, joka oli käpertynyt nukkumaan nurkassa olevaan nojatuoliin. - Kuka tuo on?
- Uusin tulokas Ray Quinnin kadotettujen poikien katraassa, Ethan vastasi.



Nousuvesi (2007) jatkaa tarinaa. Veljekset ovat päättäneet huolehtia Sethistä ja varmistaa, ettei hänen koskaan tarvitse palata biologisen äitinsä luokse. Ethanin ehdotuksesta he ovat perustaneet veneveistämön, jossa he tekevät laadukkaita, käsintehtyjä veneitä. Kuvioissa on myös veljesten lapsuudenystävä Grace, josta on sukeutunut kaunis ja itsenäinen nainen - eikä Ethan ole koskaan halunnut ketään muuta. Ethan on kuitenkin myös päättänyt olla koskaan menemättä naimisiin omien lapsuudenkokemustensa vuoksi. Ethan on muuten tämän sarjan päähenkilöistä oma henkilökohtainen suosikkini.

Ethan olisi osannut suhtautua myös konniin. Ja toiminut niin kuin oli oikein. Seth oli pohdiskellut asiaa ja päätellyt, että sitä tarkoitettiin, kun sanottiin että joku on sankari. Sankari toimii aina niin kuin on oikein.



Kotisatama (engl. 1999) trilogian päätösosa. Siinä veljeksistä kolmas, Phillip tutustuu paikkakunnalle ilmestyneeseen Sybilliin, joka ei olekaan saapunut kaupunkiin aivan sattumalta. Sethin äidillä on myös omat suunnitelmansa.

Nainen ei tulisi saamaan poikaa käsiinsä. Hän tulisi huomaamaan, että Quinnin veljekset olivat kovempi pala kuin yksi helläsydäminen vanhus.


Sininen lahti (2004) on trilogian lisäosa ja kertoo Sethin tarinan. On mukavaa palata Quinnin veljesten luokse 18 vuotta myöhemmin. Sethin veljille, kuten hän heitä kutsuu, on syntynyt lapsia, jotka alkavat olla jo liki aikuisia. Sethin äiti, jonka luultiin Kotisataman lopussa säikähtäneen ja kadonneen Sethin elämästä, onkin kaikki nämä vuodet kiristänyt poikaansa. Tämä uhkaa tuhota kaiken, mikä Sethille on tärkeää, myös orastavan romanssin paikkakunnalle muuttaneen kukkakauppiaan Drusillan kanssa. 

Sellaista summaa ei ollut olemassakaan, mitä Seth ei olisi ollut valmis maksamaan päästäkseen äidistään eroon. Ja pitääkseen äitinsä erossa perheestään.
Juuri sen varaan Gloria tietysti laskikin.


Helmet-lukuhaasteen kohta kirjassa on meri.

keskiviikko 21. helmikuuta 2018

L. M. Montgomery: Sateenkaarinotko

- Kunpa olisimmekin sepän lapsia, purnasi Faith vihaisesti etsiessään sukkia. - Silloin ihmiset eivät vaatisi, että meidän pitää olla parempia kuin muut.

Sateenkaarinotko on tavallaan paluu juurille. Anna Blythe unohdetaan kirjan päähenkilönä ja hän jää sivuosaan. Sivuosaan jäävät myös hänen lapsensa, joiden onnellisessa arkielämässä ei ole juurikaan kirjoitettavaa. Mutta onneksi kylään saapuu uusi pappi, neljän vilkkaan lapsen leski-isä. Pappilan lasten touhujen seuraamisessa riittääkin koko kylälle huolta. Pappilan lapset ystävystyvät heti Blythen perheen lasten kanssa, ja he viettävät aikaa rakkaassa Sateenkaarinotkossa.


Hajamielinen isä ei tunnu aina muistavankaan, että hänellä lapsia onkaan, ja jättää heidän kasvattamisensa iäkkään Martha-tädin vastuulle. Täti ei vain oikein kykene siihen, ja niin lapset päätyvät lopulta kasvattamaan itse itseään.

Sateenkaarinotko on sympaattinen ja herttainen tyttökirja, joka on klassikkoasemansa ansainnut. Ehkä mielestäni jopa Annan nuoruusvuosien jälkeen sarjan toiseksi parasta antia.


Helmet-lukuhaasteen kohta 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta. Lisäksi osallistuu myös pian päättyvään Ajattomia satuja ja tarinoita-haasteeseen.

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

L. M. Montgomery: Annan perhe

"Hän viihtyy yksi", Anna sanoi toiveikkaasti.
"Jos ihminen viihtyy yksin, hänessä on varmasti jotain vikaa", Mary Maria -täti sanoi.

Annan perhe on julkaistu alkukielellä vuonna 1939, mutta se suomennettiin ensimmäisen kerran vasta 2002. Annan perhe tuntuu istuvan sarjaan paremmin kuin Anna opettajana, joka myös julkaistiin suomeksi vasta 2002. Sitä paitsi Annan perhe paikkaa puutetta siinä, että Annan ystävät Anna opettajana -kirjan ajoilta puuttuivat tyystin välissä olevasta Anna omassa kodissaan -osasta. Tässä osassa vierailee ainakin kaksi tuttua Annan opettaja-ajoilta, Rebecca Dew ja Jen Pringle.


Annalla ja Gilbertillä on jo viisi lasta ja kirjan edetessä keskitytään selkeästi enemmän ja enemmän lasten kommelluksiin Annan itsensä jäädessä taka-alalle. Mutta onpa kirjassa silti kohtaus, jossa Anna saa mustasukkaisuuskohtauksen kuvitellessaan, että Gilbert yhä haikailee nuoruudenystäväänsä Helenaa, jota saatteli kirjassa Annan unelmavuodet. Vaikka Unelmavuosissa koko episodi kuitattiin lopussa ystävysten väliseksi platoniseksi suhteeksi, annetaan Annan perheessä ymmärtää, että ehkä Helenan ja Gilbertin välillä sitten kuitenkin oli jotain enemmän...

Annan nuoruusvuodet
Anna ystävämme
Annan unelmavuodet
Anna opettajana
Anna omassa kodissaan

Helmet-lukuhaasteen kohta kirjassa on lemmikkieläin.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Heidi Köngäs: Sandra

On pimeä, kylmä talviyö, eikä ole hevosta, enkä minä Einoa muutenkaan voisi lähettää lapsenpäästäjää hakemaan, kun kylällä kuljetaan nyt pistimet ojossa ja napataan kuka vain väärään aikaan liikkuva. 
Kunnankätilöä ei voi ajatellakaan, koska ei ole lanttiakaan millä maksaa.

Sandra (2017) kertoo ihan tavallisesta torpparin perheestä, Sandrasta ja hänen miehestään Jannesta, ja kuinka Janne omin käsin rakentaa heille torpan. Sandran tarinaa kerrotaan osin lapsenlapsen Klaaran näkökulmasta, ja lukijalle selviää, että Sandra on ainakin elänyt tarpeeksi kauan kuollakseen vasta kun lapsenlapsi on kuuden.



Siitä torpan vierestä kulkee sotilaita sisällissodan aikaan, niin että Sandra välillä pakenee kotoaan. Mutta kauaa ei voi olla poissa, sillä muutakaan ei ole jäljellä kuin arjesta, lapsista ja vähistä elukoista huolehtiminen.

Sandran ääni tulee lähelle, samoin muiden romaanissa äänensä saavien naisten.

Pidin myös Heidi Könkään Hertasta.

Helmet-lukuhaasteen kohta 1. Kirjassa muutetaan. Lisäksi 1918-haaste.

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Sari Helin: Elämää tehosekoittimessa ja muita kirjoituksia

En ole tietääkseni kasvattanut pojastani poikaa saati kunnon junttia. Hänestä on tullut poika vaikka olen kuinka yrittänyt tarjota sukupuolineutraaleja virikkeitä, barbeja, nukkeja ja nukkekodin kalusteita. On muovailtu ja askarreltu, mutta ne eivät saa pojan silmiä loistamaan läheskään yhtä paljon kuin keskustelu dinosauruksen jäänteistä tai kallioräjäytyksistä. Poika syntyy pojaksi ja siihen ei mikään auta.

Sari Helinillä on netissä Huono äiti -nettisivusto. 2017 julkaistuun Elämää tehosekoittimessa -kirjaan on koottu hänen blogitekstejään sekä lehdissä julkaistua tekstejä, sekä lisäksi ennen julkaisemattomia tarinoita. Osa teksteistä osui paremmin, osa huonommin. Ylläoleva lainaus ehkä tuntui kaikkein tutuimmalta. Oman poikani silmät loistivat jo alle vuoden ikäisenä, kun hän sai istua sitterissä terassilla (kun ei vielä muuta osannut) ja katsoa kun pappa ajaa traktorilla pihalla. Ei mikään ollut sen parempaa, ja sama meno on jatkunut siitä lähtien.


Helppo- ja nopealukuinen välipala perheelliselle.

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Schulman Alex: Unohda minut

En vieläkään tiennyt, mitä pahaa olin tehnyt, mutta äiti oli nyt antanut minulle anteeksi ja viimeinkin saatoin rentoutua. Sen takia minä itkin.

Alex muistaa vielä äidin, joka oli iloinen ja karismaattinen. Äidin, jonka Alex ja hänen veljensä olisivat aina valinneet ennen isää, jos piti valita kumman kyydissä lähteä. Mutta sitten kaikki muuttui. Äidistä tuli sairas tavalla, jota ei koskaan sanottu perheessä ääneen. Lapsista ja isästä tuli äidin suojelijoita. Piti varoa, ettei kukaan vain koskaan saa tietää.

Äiti saattoi katsoa ohi lapsestaan, olla kuin tätä ei olisi olemassakaan. Ja silti Alex kuvaa, kuinka vielä aikuisenakin teki ihan mitä tahansa saavuttaakseen äidin hyväksynnän. Antoi äidin jopa hoitaa omaa pientä lastaan, mitä minun itsekin äitinä ja vanhempana on vaikea hyväksyä.


Unohda minut on koskettava ja hyvin kirjoitettu kuvaus äidin alkoholiongelmasta, siitä miltä se lapsesta näyttää ja mitä lapsi aikuisena siitä kaikesta oikein ajattelee. Se on kuvaus myös siitä, kuinka äiti ja poika voivat löytää aikuisena yhteisen tavan olla yhdessä, vaikka onkin tapahtunut asioita, joita ei voi unohtaa.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Antti Heikkinen: Mummo

- Hyvä kun ette lähteny. Ennemmin näpsitään omalla sakilla turpaan kun ruvetaan teurastamaan, Esteri kiitteli isää.

Jotenkin minä taas kuvittelin saavani jotain aivan muuta kuin sain. Nimittäin luettavakseni. Antti Heikkisen Mummo (2017) olikin romaani Maijasta (mummosta) ennen kuin hänestä tuli mummo. Ja kenen mummo hänestä sitten tulikaan, vai olikaanko hän sitten oikeastaan sitäkään? Mummo kertoo myös Marja-Liisasta, josta tulee äiti, ja nämä luvut on kyllä kiitettävän selkeästi erotettu toisistaan.


Muutaman Antti Heikkiseltä lukemani romaanin jälkeen alkaa jo tunnistaa hänen oman kirjoittajanäänensä tekstin takana, eikä siinä mitään. Pidän hänen äänestään enemmän kuin vaikkapa Katja Ketun äänestä, joka saa mielestäni kaikki hahmot tuntumaan samoilta.
Kaiken kaikkiaan Mummosta jäi hyvä mieli lukemisen jälkeen.

- On teidän päästävä täältä pois. Jos te jäätte tänne, teistä tulee tollaisia Mareja, Lasseja ja Jooseppeja. Maailma ja tieto eivät tule teidän luoksenne, teidän on mentävä niiden tykö. Ette te voi lopun ikäänne katsella mäkiä toisten mäkien päältä ja kuseskella haavoihinne. Tiedätteks, ei Jumala välitä siitä, teettekö te töitä torstaina vai sunnuntaina. Jos sellaista nyt edes on. Mua on alkanut masentaa täällä oleminen, vaikka te olettekin ihania te kaksi. Mä tahtoisin takaisin Helsinkiin ja mä haluaisin viedä teidät mukanani.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

L. M. Montgomery: Anna ystävämme

- Minä tahtoisin mielelläni tuoda maailmaan vähän enemmän kauneutta, sanoi Anna haaveksivasti. - En välitä hankkia ihmisille enemmän tietoa - vaikka se on tietysti kaikkein jaloin tavoite -, mutta haluaisin mielelläni listä heidän viihtymystään, antaa heille jonkin pienen ilon tai onnekkaan ajatuksen, jota he eivät olisi saaneet, ellen minä olisi syntynyt maailmaan...

Anna ystävämme (1909, suomennettu 1921) on L. M. Montgomeryn klassikko-tyttökirjasarjan toinen osa. Anna päätyi edellisen kirjan lopussa luopumaan korkeakoulupaikastaan ja aloittamaan syksyllä kotikylällään opettajana, jotta rakasta Vihervaaran kotia ei tarvitsisi myydä. En voinut olla pohtimatta, kuinka 16-vuotias tyttö pärjäsi kyläkoulun opettajana? Kuinkahan paljon hänellä oli oppilaita? Kymmeniä, ilmeisesti, sillä jossain kohtaa kuvataan hänen saaneen syksyllä kymmenen uutta oppilasta.


Marilla ja Anna saavat lisäksi kaitsettavakseen sukulaisperheen orvoksi jääneet 6-vuotiaat kaksoset Davyn ja Doran. On sääli, että Dora kuvataan täydellisenä pikkutyttönä, joka ei koskaan tee tuhmuuksia, ja Davy taas tekee ajattelemattomuuksissaan ja vaihtelunhalussaan kaikki mahdolliset ilkityöt. Nykyisen sukupuolineutraalin kasvatuksen aikoina voisi jopa pohtia, maalataanko tässä tarkoituksella kuva toivottavasta pikkutytön ja pikkupojan käyttäytymisestä? Ihanan pikkutytön äitinä en jaksa uskoa Doran täydellisyyteen, olisihan hänellekin voinut jonkun pienen virheen antaa. Toisaalta monet muutkin sivuhahmot kirjassa jäävät latteiksi.

Gilbertin ja Annan rakkaustarina ohitetaan tässä kirjassa lähes huomaamatta, Gilbertiä tuskin mainitaankaan. Tai jos mainitaan, niin kerrotaan ohimennen hänen kyllä käyneen tervehtimässä Annaa tai opiskelemassa hänen kanssaan yhdessä. Annahan ei toki tunnusta vielä mitään rakkaustarinaa olevankaan, mutta Anna-kirjansa tunteva toki tietää heidän päätyvän vielä yhteen.

- Niin, tiesin kyllä, että se on väärin, myönsi Davy hieman hämillään, mutta luumuhillo on hirveän hyvää, Anna. Minä vain kurkistin hiukan kaappiin, mutta se näytti niin herkulliselta, että minun teki mieli maistaa sitä pikkuriikkisen... Pistin siihen sormeni - Anna uikahti - ja nuolin sen puhtaaksi. Mutta se oli vielä paljon parempaa kuin luulin, ja sen takia minun täytyi ottaa iso lusikka.

Annan nuoruusvuodet

Osallistuu haasteisiin Uudelleen luettua sekä Ajattomia satuja ja tarinoita 2.

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Matthew oli hämillään sulkenut laihan pikku käden omaansa, ja samalla hän teki päätöksensä. Hän ei voinut sanoa tälle kirkassilmäiselle lapselle, että kaikki oli erehdystä. Hän ottaisi tytön mukaansa kotiin ja antaisi Marillan selvittää asian.

Anna-sarja on tyttökirjaklassikoiden aatelia, ja Annan nuoruusvuodet on sarjan ehkäpä parasta antia. Annan nuoruusvuodethan on kuitenkin kirjoitettu siksi, että kerrottavana on ollut tarina, eikä se ole pelkkää täytettä.

Vihervaarassa asuvat iäkkäät sisarukset päättävät ottaa luokseen orpokodista pojan auttamaan talon töissä. Kirjan tapahtuma-aikaan se näköjään kävi niin: ilmoitetaan orpokotiin, vaikkapa asiamiehen välityksellä, että meille voi lähettää orvon työskentelemään ylöspitoa vastaan, ja niin lapsi lähetetään junassa matkaan. Kuten kaikki Montgomerynsä tuntevat tietävät, erehdyksessä heille lähetetäänkin tyttö. Eikä mikä tahansa tyttö: meidän tuntemamme, kaikkien sydämet valloittava punatukkainen Anna.



- Heti kun näin tuon talon, tunsin että siinä on uusi kotini. Kunpa se vain ei olisi pelkkää unta! Uskotteko, että minun käsivarteni on varmasti keltainen ja sininen, niin monesti olen sitä tänään nipistänyt - tietysti saadakseni itseni hereille, jos tämä olisi unta. Mutta välistä kun näkee oikein ihanaa unta, ei suorastaan henno nipistää itseään, tahtoo vain uneksia edelleen.

Vaikkei Anna ollut varsinaisesti toivottu, hän tulee kuitenkin Vihervaaraan jäädäkseen. Ajallisesti Annan nuoruusvuodet kattaa viitisen vuotta, suhteellisen pitkän ajan. Annan saa ystäviä uudesta kotikylästään - ja ainakin yhden, ketä vihaa sydämensä pohjasta. Tai ainakin luulee vihaavansa.

Annan nuoruusvuodet luin nyt omasta kirppikseltä löytyneestä kappaleestani. Osallistuu lukuhaasteisiin Uudelleen luettua ja Ajattomia satuja ja tarinoita 2.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Nora Roberts: Totuuden harhat

Käsi edelleen Roxannen tukassa Luke taivutti tämän päätä taaksepäin. Jos hän nyt joutuisi helvettiin, ainakin hänellä olisi ilo tietää, että se oli tämän arvoista.

Luettavanani oli jälleen Nora Robertsin vanhempaa tuotantoa. Totuuden harhat on julkaistu englanniksi 1992, suomennos 1994. Nyt alkaa tuntua vähän toistolta nämä vanhemmatkin roolikuviot. Roxanne on kuuluisan taikurin tytär, ja hän sekä perheen kasvattipoika Luke rakastuvat intohimoisesti. On salaisuuksia, joiden ei haluta tulevan julki, rikkailta ryöstämistä ja hyväntekeväisyyteen lahjoittamista. On kiristystä ja valheita. On suloinen kostosuunnitelma. Ja kaiken voittavaa rakkautta, tietenkin.

Kansikuva tässä vuonna 1994 painetussa kirjassa on aika... järkyttävä.

- Täällä ei ole mitään, Mouse. Hän ei haluakaan että hänet löydetään. Lähdetään kotiin.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Paula Havaste: Lumen armo

Kunpa saisin sanottua, että en minä tällaisia koruja sinulta koskaan kaivannutkaan, Kertte ajatteli. Kalleinta oli se, kuinka me yhdessä teimme työtä ja pirtti vaurastui. Sinä luotit minuun ja uskoit minun osaamiseeni, ja siksi minä kaipasin takaisin tänne, vaikka kaikki rikkaudet oli ladottu eteeni Koluvanin suuressa kaupungissa.
Larri kuitenkin katsoi häntä niin vihaisena, ettei Kerttekään halunnut pehmeitä sanoja puhua vaan nosti leukansa ja käänsi selkänsä niin että komea hame kahahti.

Lumen armo (2017) on vakuuttava päätösosa 1100-luvulle sijoittuvan Kertestä kertovalle romaanisarjalle. Kertte pakeni ensimmäisen osan päätteeksi Tokholmiin, paluumatkalla päätyikin kodin sijasta meren väärälle rannalle Koluvaniin ja nyt on uusi yritys palata kotiin.


Ei kotona kuitenkaan ole sellaista kuin Kertte odotti. Hän on ollut liian kauan poissa, kotona pirttiä piteneet Anna ja Immo ovat pärjänneet vähän liian hyvin, eikä kauan kaivattu tytär Mimerka ole tarpeeksi innostunut eman paluusta. Kainalossa olevaa uutta lasta Usvaakin on hieman hankala selittää puoliso Larrille, joka on myös palannut kotiseudulle odottamaan Kerten paluuta.

Kertte ja Larri joutuvatkin jälleen jatkamaan matkaa löytääkseen itselleen kodin ja rauhan. Kirjan nimi Lumen armo antaa jo viitteitä siitä, että armo olisi tällä kertaa löydettävissä ja Kerten jatkuva kaipuu johonkin loppuisi viimein.

Pidin Lumen armosta yhtä paljon kuin sarjan aiemmistakin osista, eli paljon!

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Anja Lampela: Lankarullatyttö

Sinä et näe. Minä näen. Ja tiedän mitä minun on tehtävä. Ja se on tehtävä pian.

Lankarullatyttö - autistilapsen tarina (2014) vaikutti alussa lähes elämäkerralta tai muistelmalta, ei fiktiiviseltä romaanilta. Sitä se kuitenkin on ja kirjailija kertoo valinneensa aiheen, joka oli hänelle entuudestaan aivan vieras. Hänellä oli ollut pari kohtaamista elämässään, jotka olivat jääneet mietityttämään pidemmäksi aikaa, ja jotka antoivat sysäyksen kirjan kirjoittamiselle.


Suomalainen Iisa on lähtenyt töihin Norjaan, löytänyt sieltä puolison ja saanut lapsen. Kun lapsi saa autismidiagnoosin, eivät puolisot enää tunnu löytävän yhteyttä toisiinsa. Iisa muuttaa tyttären kanssa Suomeen. Eyvind jää ikävöimään perhettään Norjaan ja edelleen naimisissa oleva Iisa löytää naapurista uuden ystävän.

En voinut laskea käsistäni Lankarullatyttöä. Vaikka kirjan loppupuoli olikin selkeämmin fiktiivistä romaania kuin alun kuvaus tyttären muuttumisesta, halusin palavasti tietää, kuinka vanhemmat selviävät. Tytär ei ole sairas, kuten Iisa korostaa. Hän on vain erilainen. Hän tarvitsee erilaista tukea kuin toiset. Kuvaus vanhempien tunteista ja puhumisen vaikeudesta oli niin todentuntuinen, että aion ehdottomasti tutustua myös Anja Lampelan muuhun tuotantoon.

Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Cecilia kietoi käsivartensa alastoman vartalonsa ympärille. Hän tärisi hillittömästi. Hampaat kalisivat. Tämä on hermoromahdus, hän ajatteli helpottuneena. Menetän järkeni, mutta entä sitten, koska tätä asiaa ei voi järjestää. Se on kaiken järjestämisen ulottumattomissa.

Mustat valkeat valheet teki minuun vaikutuksen, ja sen innoittamana otin lukulistalle myös kirjailijan edellisen kirjan Hyvä aviomies (2013, suom. 2014). Myös Hyvä aviomies oli vakuuttava lukukokemus, ja suosittelen molempia. Tarina oli koukuttava, jännittävä, henkilöhahmot kiinnostavia. Hyvä aviomies kertoo käytännössä tapahtumista muutaman päivän aikana muutaman eri henkilön näkökulmasta. On uskomatonta, kuinka paljon tapahtumia ehtii tapahtua muutamassa päivässä ja 440 sivussa!



Cecilia löytää ullakolta miehensä vuosia sitten kirjoittaman kirjeen. "Avattava vasta kuoltuani" hänen miehensä John-Paul on kirjoittanut. Lukea vai ei? John-Paul kieltää ehdottomasti Ceciliaa lukemasta kirjettä, mutta voiko Cecilia elämään tietämättä, mitä kirjeessä lukee?

Tessin aviomies Will ja serkku ja paras ystävä Felicity ilmoittavat rakastuneensa toisiinsa ja haluavansa, että he kaikki asuisivat yhdessä. Tess päättää ottaa poikansa ja matkustaa äitinsä luokse toiseen kaupunkiin ottamaan aikalisän. Voiko Tess antaa anteeksi, ja pitäisikö hänen?

Rachel taas kuulee, että hänen poikansa perhe aikoo muuttaa toiselle puolelle maailmaa. Hänen elämänsä ainoa ilo on pieni pojanpoika, sillä 28 vuotta sitten hänen ainoa tyttärensä on murhattu. Kuinka selvitä tulevasta?

Mitä tapahtuu, ja kuinka Cecilian, Tessin ja Rachelin elämä ja kohtalo kietoutuvat yhteen yhden kohtalokkaan viikonlopun aikana?

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Nora Roberts: Julkinen salaisuus

Emma ei halunnut ajatella Darrenia, koska se teki ihan liian kipeää. Sitten hänet valtasi hirvittävä syyllisyys, koska hän yritti sulkea pikkuveljen mielestään.

Kirjaston vaihtohyllystä löytynyt Julkinen salaisuus (1991) oli minulle vierasta Robertsia. Vaikkakin hyvin samantyyppinen kuin Robertsin Suloinen kosto, joka aikanaan nuorena tyttönä teki minusta Robertsin ihailijan. Sen veroista ei hänen nykytuotannossaan ole.

Julkisen salaisuuden päähenkilö on Emma, jonka menneisyyteen liittyy tragedia: Emma on ollut paikalla, kun hänen pikkuveljensä Darren on yritetty siepata. Siinä rytäkässä Darren menehtyi, eikä Emman perhe koskaan toipunut siitä.


Kun Emma aikuisena alkaa muistella tapahtunutta, joku huolestuu, ja pian myös Emma on vaarassa.

perjantai 25. elokuuta 2017

Tuula Kallioniemi: Konsta, eka A

Konstaa hermostuttaa. Hän pelkää, ettei opi koskaan lukemaan. Kuinka sitten käy? Istuuko Konsta vielä vanhana vaarina pikkulasten kanssa samassa luokkahuoneessa?

Maailma tuntuu olevan täynnä laadukasta lastenkirjallisuutta. Ehdimme lukea lasten kanssa raivostuttavan vähän, myös Konsta, eka A:n lukemiseen meni monta viikkoa ääneen luettuna iltasatuaikaan. Toivon oman ekaluokkalaiseni innostuvan lukemisesta (heti kun oppii lukemaan), niin että voisimme lukea vaikka vuorotellen. Meillä on jo jonossa monta kirjaa, kuten nyt vaikka Me Rosvolat (jonka katsoimme kesällä elokuvana, ja haluamme ehdottomasti lukea myös kirjana). Omia vanhoja suosikkejani tietysti mielelläni myös suosittelisin lapsilleni, mutta hieman epäilen, että lukuintoa herättelee paremmin joku vähän nykyaikaisempi tarina. Kuten nyt vaikka Konsta, eka A (2004).

Konsta lähtee siis eka luokalle, jännittää koulun alkua, sitä oppiiko lukemaan, mitä tapahtuu jos myöhästyy, oppiiko Konsta lukemaan tai onko puheopetuksessa mitään järkeä. Tai miten pitäisi suhtautua kirosanoihin. Hihitimme monessa kohtaa ääneen yhdessä, vaikkakin lapsille piti hieman selittää, miksi äiti purskahti nauruun Konstan opetellessa Maamme-laulua "Oi maamme Suomi synninmaa".



Monet Konstan ajatukset ja tilanteet tuntuvat tutulta uuden ekaluokkalaisen äidistä, ja tuntuivat kiinnostavan myös itse ekaluokkalaistakin. Palaamme varmasti Konstan pariin uudelleenkin!

- Minä pidän tänään vapaapäivän, Konsta ilmoittaa.
Äiti huokaa ja sanoo, ettei se käy. Kouluun pitää mennä joka päivä.