keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Donna Leon: Tuntematon ihailija

Kukkien synnyttämä tunne oli järjetön: ne olisi pitänyt tulkita hänen lahjakkuutensa ylistykseksi, kiitokseksi hienosta esityksestä. Mutta hän aisti niissä uhkaa ja jotain vieläkin vahvempaa, jotain mikä lähenteli hulluutta, vaikka hän ei käsittänyt, miksi tuli ajatelleeksi niin.

Tuntematon ihailija jatkaa Donna Leonin venetsialaisesta komisario Brunettista kertovaa pitkää sarjaa. Luin kesällä uusimman osan Nuoruuden lähde, ja silloin taisin huomata ainakin yhden osan jääneen välistä. No, nyt se puute tuli paikattua. Komisario Guido Brunetti on tuttu ja turvallinen perheenisä, jonka vaimo on intohimoinen lukija. Vaimo Paola toivoo perheen olevan välillä poissa kotoa, jotta voisi lukea samalla kun syö. Voin jotenkin samaistua tuohon tunteeseen!

Tuntemattomassa ihailijassa kuuluisaa laulajatarta piinaa sinnikäs ihailija, joka lähettää kukkia, mutta liikaa. Ihailija tuntuu myös tietävän laulajattaresta liikaa, mikä tuntuu aivan liian ahdistavalta.


sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Ajattelin, että jos yli 80-vuotias tuttava suosittelee nuortenkirjaa, niin siinä on jotain. Ja niin olikin. Ainoa taivas (2018) lumosi minut täysin, tavalla, jota harva kirja tekee. Kuuntelin äänikirjana ja olen yhä lähes sanaton. Olen suositellut kirjaa lähes kaikille vastaantulijoille (no en, mutta ystävilleni ainakin). Ainoa taivas ei ole liikaa mitään vaan juuri sopivasti sitä mitä on.


Kirja kertoo 17-vuotiaasta Ainosta, joka on kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä, isän Jumalan pelossa. Aino huomaa lähes yhtäkkiä olevansa kihlautunut Armon kanssa, vaikkei tiedä vielä mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Vuoden vanhempi sisko avioituu, mutta hän on sentään rakastunut mieheensä. Aino ei edes tunne Armoa, joten mistä hän voisi tietää, rakastaako tätä?

Ainoa taivas oli täynnä kohtia, joita lainaisin tässä mielelläni, mutta koska kuuntelin äänikirjan, ei tässä tällä kertaa ole lainausta. Ainoa taivas oli kuitenkin niin hyvä, että luen sen mielelläni myöhemmin uudelleen.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Vasta kun kuuma kaakaokuppi on Carmenin edessä, Ellen tohtii kysyä mitä tälle kuuluu. Hän näkee kyllä kaikesta, että syksy on ollut kaikkea muuta kuin kuherruskuukausi. Carmen hakee sanoja pitkään, nieleskelee itkua, pyyhkii silmänsä lautasliinaan ja tarttuu sitten Ellenin käsiin.
"Minua pelottaa", Carmen sanoo.


Ellen Lähde, kasviharrastaja ja marttailija, joka ratkoo joutekseen rikoksia, törmää uuteen mysteeriin, joka saa alkunsa Andalusiassa. Ellen on siellä puutarha-kiertomatkalla, ja päätyy vieraaksi espanjalais-suomalaisiin häihin, jotka päättyvät ikävästi. Sattumalta hääpari asettuu asumaan Suomeen Ellenin lähistölle, joten Ellen kuulee lisää perheen ongelmista. Mutta Ellen auttaa nuortaparia, joten ei hätää.

Anopinhammas jatkaa Ellen Lähteestä kertovaa sarjaa, jonka aloitti Myrkkykeiso.

sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Tuija Lehtinen: Kuollut jättää jäljen

- Murha ei vanhene koskaan, Lipponen muistutti.
- Oliko se murha? Erja aprikoi. - Kunnas vannoi syyttömyyttään loppuun asti.
- Viaton mies ei pakene, Kalle töksäytti.

Entisen poliisin Erja Revon tutkimukset jatkuvat. Tällä kertaa kyseessä on haaste, joka hänen on selvitettävä, vaikkei tahtoisikaan. Onko hän tehnyt virheen tutkinnassa lähes kaksikymmentä vuotta sitten?

Toisen tutkimuksen yhteydessä hotellihuoneen ovesta löytyy sormenjälki, jota ei pitäisi olla. Sormenjäljen omistaja Lari Kunnas on kuollut Erjan tutkiman jutun yhteydessä vuosia sitten ja asialle on pantu piste. Kunnaksen appiukko oli ammuttu, eikä syyllisestä saatu koskaan varmuutta. Lari Kunnas oli valmistellut petosta, jossa puhaltaa kaikki perheen varat, ja sai surmansa pian appiukon kuoleman jälkeen paon yhteydessä sattuneessa kolarissa. Mutta jos nyt ilmestyy johonkin Kunnaksen sormenjälki, niin onko Kunnas sittenkin elossa, ja mikä on totuus appiukon kuolemasta?


Erja Repo on oma hurmaava erakkomainen itsensä. Erityisen herttaista oli, kun hän saa joulunaikaan lapsivieraan:
Kuvaruudussa näkyi Keiju tonttuhattu päässä. Hän rallatti jotain joululaulua täysin palkein, ja Erja katui, että oli ostanut niin paljon tarjottavaa. Vierailu kestäisi ja kävisi voimille. 

Erja Revon aiemmat tutkimukset:
Väärä vainaja
Viesti menneisyydestä

Osallistuu lukuhaasteeseen Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste.

perjantai 2. marraskuuta 2018

Maijaliisa Dieckmann: Väläys pimeässä

Etsin kirjastosta äänikirjoja työmatkoja varten, ja nappasin mukaani lasten- ja nuortenkirjan Väläys pimeässä - Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina. Tarina on rakennettu kahteen tasoon: toisalla eletään nykyaikaa suomalaisen näkövammaisen Leon mukana. Leo käy tavallista koulua näkevien luokkakavereiden kanssa ja tutustuu pistekirjoitukseen ja samalla kuulijalle kerrotaan näkövammaisen nuoren koulutiestä, apuvälineistä ja opetuksesta. Leon opettaja taas kertoo oppilailleen tarinaa Louis Braillesta, joka keksi pistekirjoituksen.


Louis Braille sokeutui onnettomuudessa kolmevuotiaana. 10-vuotiaana hänen perheensä lähetti hänet sokeainkouluun Pariisiin, jotta Louis saisi mahdollisuuden elättää itsensä. Siihen aikaan sokeiden oli mahdollista lukea itsenäisesti vain kallista ja harvinaista kohokirjoitusta, jota koko sokeainkoulussa oli vain kolme kirjaa. Olihan oltava jokin toinen keino saattaa tieto kaikkien sokeiden saataville! Louis Braille sai oman pistekirjoitusjärjestelmänsä valmiiksi 15-vuotiaana, ja kirjoittamisen lisäksi pistekirjoitusta voi hyödyntää matematiikassa ja musiikissa pistenuottien avulla. Braille-kirjoitus tosin yleistyi vasta keksijänsä kuoleman jälkeen.

Väläys pimeässä on lähinnä tietokirja pistekirjoituksen historiasta, ja myös näkövammaisten nuorten koulunkäynnistä vuonna 2010. Mutta sellaisena se oli oikein mielenkiintoinen ja kolmen tunnin pituisena myös suhteellisen nopea ja helppo kuunneltava. Vaikka alku oli vähän tihkas, tarina imaisi mukaansa ja kuuntelin kirjan loppuun mielelläni. Pistekirjoituksen arvo sokeille on sitä paitsi mittaamaton vielä nykypäivänäkin, kun myös muita tapoja tiedonsaantiin on paljon.

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Anni Polva: Tiinan kesäretket

Paluu lapsuuden Tiina-kirjojen maailmaan! Luin Tiinoja lähinnä äitini suosituksesta, eivätkä Tiina-kirjat koskaan olleet minulle erityisen merkityksellinen juttu. Mutta jotainhan niissä täytyy olla, kun ensimmäinen Tiinan kirja on kirjoitettu jo yli 60 vuotta sitten, ja yhä Tiina vain porskuttaa ja löytyy kirjaston hyllystä ja uusia painoksiakin otetaan. Tarkkaa mielikuvaa ei ollut, muistin vain, että kirjoissa seikkaili Tiinan lisäksi tämän kaveri Juha ja että Tiina taisi olla vähän raisu tyttö.



Kesälukemiseksi sitten lähti yhteisnide Tiinan kesäretket, jossa on kolme Tiina-kirjaa yksissä kansissa. Tiina seikkailee (1963) on kirjoista ensimmäinen. Juha on saanut teltan, ja sitä pitäisi nyt lähteä kokeilemaan. Mutta kuka aikuinen saadaan seuraksi ja mistä saadaan pyörä Tiinalle? Kommelluksitta eivät Tiina ja Juha Tiinan mummolaan pääse, mutta pääsevät kuitenkin.

He olivat lähteneet Juhan kanssa seikkailemaan.
Omatunto yritti naputtaa, että mitähän äiti sanoisi jos tietäisi, mutta hän tiuskaisi sille että sen oli oltava kerrankin hiljaa. Kumma kyllä, se vaikeni. Se alkoi kai tarkemmin ajatella, ja huomasi, ettei kaikesta kannattanut rettelöidä.

Tiina etsii juuriaan (1982) on melkein 20 vuotta myöhemmin kirjoitettu. Tiinaa puolestaan ihmetyttää kirjassa, miksei äiti ole kertonut isästään mitään, ja missä tämä oikein on? Ja niin vain Tiina lähtee Juhan kanssa etsimään kauan sitten kadonnutta isoisää. Taas sattuu ja tapahtuu, eikä matkanteko ole läheskään niin yksinkertaista kuin nykyään.

Vaari sulki silmänsä ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan. - Jatkuva katuminen on tuskallista, hän sanoi, - älkää te koskaan tehkö mitään sellaista, jota saatte koko ikänne katua.

Tiina vauhdissa (1985) on sarjan toiseksi viimeinen teos. Luin sen vasta nyt syksyllä kun huomasin kaipaavani taukoa reippaan Tiinan retkeilyistä. Mutta yhtä leppoisa tunnelma on tässäkin Tiinassa. Nyt Juhan vanhemmat ovat ehdottaneet retkeä Juhan sedän luokse. Tiina ja naapurin Kalle voisivat lähteä Juhalle seuraksi. Juha ei tietenkään ole koskaan käynyt sedän luona, ja sinne pitää matkustaa 5 tuntia linja-autolla, minkä jälkeen jää vielä 30 km metsäpolku käveltäväksi. Mutta polku on kuulemma selvä, ettei eksyä voi. Ja itseasiassa Juha ei ole nähnyt setääkään kuin vauvana. Mutta kaikkien mielestä ajatus on silti hyvä, ja niin kolme kaverusta lähtevät matkaan. Ai että minä rakastan tätä tunnelmaa. Välillä pitää yöpyäkin pariin otteeseen, eikä Tiinalla ja Kallella ole edes vilttiä mukanaan, kas kun ei tullut mainittua asiasta kotona, etteivät kiellä koko reissua.

- Meidän on varmasti maattava vielä toinenkin yö metsässä, mutta kolmantena me päästään jo varmasti perille.
- Joo, ellei satuta eksymään tai upota suohon, Kalle myönsi.

Nyt ehkä vähän Tiina-taukoa, mutta uskon silti palaavani sarjan pariin jossain vaiheessa.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe

- Se pm väärin. On väärin joutua kertomaan äidille, että hänen lapsensa on kuollut. Olkoon vaikka minkälaista elämää... Lapsi. Oma lapsi. Sellainen kaunis tyttö rippikuvassa. Kaija, minä haluan pois tällaisesta maailmasta, jossa äideille kerrotaan lauantaiaamuna lapsen kuolemasta.

Sisko Koskiniemen sosiaalityöntekijä Kaijasta kertova edellinen romaani Kääntöpuolella lapsuus päättyi raskaista aiheistaan huolimatta toivon kipinään. Nyt Kaijan tarina jatkuu romaanissa Ihan tavallinen perhe (2018). Kaija työskentelee edelleen poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä ja tekee sen sekä järjellä että sydämellä. Kaija ei välitä työajoista vaan antaa kaikkensa voidakseen auttaa, ja pystyykin usein auttamaan. Mutta kaikkia ei voi auttaa. Kaikki eivät halua apua, ja joskus vain on liian myöhäistä.


Minun täytyy tunnustaa, että tähän kirjaan tarttuminen oli vaikeaa. Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena, ja tiesin, että haluan ehdottomasti lukea sen. Mutta aihe on raskas ja sitä oli vaikea lähestyä. Kun lopulta sitten rohkaisin itseni ja aloitin, en voinut enää lopettaa lukemista. Luin kirjaa lähes läpi yön, sillä en vain voinut lopettaa.

Mielestäni kirjasta edelleen näkyy se, ettei kirjailija ole ammattikirjailija, vaan teksti on hieman harrastelijamaisempaa. Mutta ei se haittaa, sillä asiantuntemus näkyy. Koskiniemi tietää mistä kirjoittaa ja se tekee kirjasta aidon ja vakuuttavan. Suosittelen tätä ja myös edellistä kirjaa erityisesti jokaiselle, joka on joskus miettinyt, miksei lastensuojelu tehnyt mitään ajoissa.

- Jos joskus haluat puhua minun kanssani, sano vartijalle. Vapaudut luultavasti pian, voit milloin vain senkin jälkeen tulla tapaamaan minua. Papereissa on kerrottu kaikki huostaanottoon liittyvät asiat, lue ne, kun jaksat. 
Vuoteella makaava hahmo ei liikahtanutkaan. Kaija meni käytävälle ja sulki oven. Seisoi paikallaan, katsoi korkealla olevan ikkunan läpi ulos. Halutti huutaa, kirkua, heittää ikkunan alla seisova tuoli seinään.