Kalle Päätalo: Kunnan jauhot

Jakin lisäksi oli myös Auku kieltänyt minua menemästä yksin selvittämään mahdollista ruuhkaa. Nämä kiellot eivät nyt muistuneet mieleeni kun hyökkäsin kiskomaan ja kankeamaan kämää auki. Onnistuin keinottelemaan joitakin tukkeja telaksi kääntyneen päältä, mutta uusia tuli ylhäältä niin sakeaan, että aina saadessani pölkyn jolun yli tuli vähintään yksi uusi tilalle. Ruuhkauma alkoi kasvaa ja rupesin hätäytymään.

Nyt se on lopultakin luettu. Kalle Päätalon Iijoki-sarjan kolmas osa Kunnan jauhot, 538 sivua. En lupaa enää palata sarjaan pariin, mutta eihän sitä toki tiedä jos joskus sellainen hulluus iskee, että vielä sarjan seuraavaakin osaa silmäilen. En kyllä usko, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jos vaikka maailmasta lukeminen loppuu. Eli ilmeisistä ansioistaan huolimatta täytyy todeta, että Päätalo ole minun juttuni.

Tässä osassa Kallen isä Herkko on sairastunut, "tullut hulluksi" ja kirjan alkuosa pelätään, mitä se isä taas keksii. Isä on vainoharhainen, näkee salattuja merkkejä joka puolella ja perheen äiti ja lapset ovat jatkuvasti varpaisillaan. Ilo katoaa Kallenkin elämästä kokonaan. Isä yrittää naapurin miehen ja vaimon painostuksesta palata savottaan, mutta palaa samantien kotiin. Kalle joutuu lähtemään lopulta savottaan ja uittoon, jotta perheelle saataisiin edes vähän rahaa velkoihin ja ruokaan.

Lopulta tilanne äityy niin pahaksi, että isä viedään piirille Ouluun Kallen poissa ollessa. Sen jälkeen ei isästä kuulu juuri mitään, ja se mitä kuuluu ei ole järin lohdullista. Päivittäisessä selviämisessä on kotona kuitenkin täysi tekeminen.

Edellisessä osassa minua ärsyttivät itseruoskintaa tihkuvat kuvaukset kortin peluusta, tässä osassa sitä lajia oli onneksi vähemmän.

Neljä vuotta sitten ole lukenut sarjan ensimmäiset osat Huonemiehen poika ja Tammettu virta.

Kooste: Kirjaherbario

Vuoden 2016 alussa päätin toiveikkaana osallistua Sheferijm - Ajatuksia kirjoista -blogin aloittamaan Kirjaherbario -lukuhaasteeseen. Olisinkohan päättänyt, jos olisin tiennyt, kuinka surkeasti tulen tässä onnistumaan?

Lukuhaasteessa tavoitteena oli lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden nimessä (tai kirjailijan nimessä) on jokin tunnistettavissa oleva kasvi, jolla on oma tieteellinen nimensä. Tätä en jotenkin aluksi ihan ymmärtänyt, ja olin jo lisäämässä haasteeseen jonkun "lehti"-alkuisen sanan, mutta ei se sitten käynytkään.

Selvisin kuitenkin välttävään suoritukseen seuraavilla kirjoilla.

Vera Valan Kuolema sypressin varjossa - Vera Valan Italiaan sijoittuvaan dekkarisarjaan tutustuin tänä vuonna. Kuuluvat uusiin suosikkeihini.

Kalle Päätalon Tammettu virta - tässä viitataan tietenkin sanan perusmuotoon tammi. Kalle Päätalosta tuskin voi sanoa mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Kalle olisi voinut hieman vähäsanaisempikin, niin hänen teoksiinsa ei olisi niin vaikea tarttua. Toisaalta hänen elämänkertansa on ainutlaatuinen dokumentti tietystä ajanjaksosta Suomessa. Jossain vaiheessa täytyykin palata Kallen Iijoki-sarjan pariin.

Maeve Binchyn Kastanjakadun väki - Maeve Binchy oli uusi tuttavuus tänä vuonna, johon ihastuin suuresti. Kastanjakadun väki oli täynnä lempeää kuvausta Kastanjakadun ihmisistä.

Anu Kaipaisen Granaattiomenan luin tämän haasteen vuoksi. Oli mukavaa tutustua Kaipaisen tuotantoon, mutta suurta suosikkiani Granaattiomenasta ei tullut.

Anneli Kivelän Katajamäki kahden vaiheilla - jatkaa samaa tyyliä kuin Kivelän aiemmatkin Katajamäki-romaanit. Ei suuria yllätyksiä, mutta mukava välipala.

Kirjaherbario-lukuhaaste oli mukava, ja johti minut lukemaan muutamia uusia tuttavuuksia. Kuitenkin luin haasteeseen vähemmän kirjoja kuin olisin kuvitellut. Kasvien nimiä ei sittenkään harrasteta kovin paljon kirjoissa.

Klassikkohaaste 3. 31.7. Kalle Päätalo: Tammettu virta

- Mihin tuommosella votakalla hyökkäät? huutaa äiti pirtistä.
- Hiltu-Iikkaan. Siellä poijjat rupejaa höpöstelemään savotaa.
Sanon vastaukseni avatun oven raosta. Pelkään äidin lyövän julkiset kammat ja kiireestäni huolimatta ihmettelen hänen sanojaan:
- Mutta elä värkkäy siellä iltamyöhäseen! Että kerkiät tehä läksyt.

On aika nihkeää tarttua jälleen Kalle Päätalon mammuttiteokseen. Iijoki-sarjan toinen osa on 632 sivua paksu ja jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Tämä luku-urakka eteni merkittävästi nihkeämmin kuin edellinen Huonemiehen poika, jonka sain luettua maaliskuulla.

Riitu-äiti on taas tiineenä, Kalle käy kansakoulua ja osallistuu kylän lasten leikkeihin. Isä lupailee Kallelle jopa Oulun reissua, mutta se kariutuu. Korttipiru on saanut Kallenkin otteeseensa ja pitkin kirjaa kuvataan, mitä kaikkea Kalle joutuu tekemään ja varastamaan maksaakseen korttivelat. Päätalo ei kyllä maalaa itsestään kovin miellyttävää kuvaa. Luin Kirjavan kammarin postauksen paaaljon myöhemmästä Iijoki-osasta Pato murtuu, ja siinä Kirjavan kammarin Karoliina toteaa, että on vaikeaa olla Kallen puolella (liittyen hänen ensimmäisen avioliittonsa kariutumiseen). Ehkä tämä tyyli, jossa omia tekoja ei ainakaan kaunistella eikä selitellä, on sitten Päätalolle ominaista? Vaikea näin kahden kirjan perusteella sanoa.

Kun äiti laittoi minut Hiltu-Iikkaan kauppaan ja antoi rahan matkaani, sanoin palattuani tavaroiden maksaneen enemmän kuin olin Iikan kouraan antanut. Tässä saatoin mennä niinkin pitkälle, että äiti joskus sanoi: "Oliko nämä niin tyyriitä? Siitä Iikasta on tullu riettaanmoinen nylykyri... Uskovainen mies...

Kirjan loppupuolella Kallesta on tullut jo niin iso poika, että hän pääsee isänsä matkassa uittoon Pudasjärvelle ja saa palkkaakin. Savotta- ja uittokuvauksistaanhan Päätalo onkin tunnettu, joten niitä ilmeisesti on odotettavissa jatkossakin. Kirjassa ei muuten mielestäni kertaakaan sanota mitä aikaa eletään tai minkä ikäinen Kalle kirjassa on. Jotain blogitekstiä lukiessani ymmärsin, että ilmeisesti ollaan 1920-luvun lopussa ja Kalle on noin 10-vuotias.

- Kai me myös tälle nuorelle Päätalolle tehdään litviikki! Eikös poika vahtinut Korennon sillalla puomapuita...
- Ja oli silimä kovana kun ketunpesällä ollessa! Jakki älähti ja lisäsi: 
- Ja jumaliste Kassu oli jämeränä kelunsarvissa kun pyöritettiin pyrräitä Hirvasjärvellä.
Käänsin pääni pois. Häpesin ja pelkäsin mielenliikutuksen nostavan kyyneleet taas kerran silmiini.

Tammettu virta latisti Päätalo-tunnelmiani niin paljon, että nyt en tiedä milloin jatkan seuraavaan osaan. Aiheeltaan se kyllä kiinnostaisi, olen ymmärtänyt, että Päätalojen perheessä on raskaat ajat tiedossa, mutta en ole varma kestänkö tuota jaarittelua - ainakaan ihan heti.

Osallistun Päätalolla Klassikkohaaste 3:een, vaikka aluksi hieman epäröinkin.

Lisäksi Kirjaherbaarioon kerätään myös, sanalla "tammi". Ja Helmet-kirjahaasteeseen napataan kohta "perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja".

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Kalle Päätalo on klassikko, johon on ehkä harvinaisen vaikea tarttua. Omaelämäkerrallinen Iijoki-sarja käsittää 26 osaa, joiden kaikkien sivumäärä lienee samaa luokkaa sarjan aloittaneen Huonemiehen pojan kanssa. Tässä kirjassa on 605 sivua. Täytyy myöntää, että minulla on ollut myös aikamoisia ennakkoluuloja Kallea kohtaan. Voiko näin pitkästi kirjoittaa muuten kuin jaarittelemalla tyhjää? Huonemiehen poika alkaakin monisivuisella kuvauksella Suomen kartasta ja joista, ja tietenkin tärkeimpänä kuvaillaan Iijokea.

Nyt tartuin Päätaloon ennakkoluuloistani huolimatta, ja yllätyin positiivisesti. Sitäpaitsi kuvauksena elämästä, jota selkosilla entisaikaan elettiin, tämä on aivan omaa luokkaansa. En usko, että mistään muualta saa näin tarkkaa tietoa siitä, millaista arki siihen aikaan oli.

Jos pääsen joskus silmittäytymään isältä ja äidiltä rantaan, en kerkiä nakata montakaan kiveä järveen, kun jo huutaa kailotetaan, että minne se Kalle taas meni. Olen yrittänyt torautua puhumattomaksi, mutta sekään ei pelasta pitkäksi aikaa. Jompikumpi, isä tai äiti, juosta karnistaa rantaan, ja silloin minulle tulee uupelo piilopaikoista. Jaloillani kun en pysty ketään jättämään. Vaikka äiti on lihonut isomahaiseksi, on hän silti äkäinen juoksemaan. 

Huonemiehen pojassa kerrotaan Kallen lapsuudesta, siitä kuinka isä-Hemma rakentaa heille oman kotimökin Kallioniemeen, kuinka isä on käytännössä koko ajan savotalla töissä ja äiti-Riitu pyörittää koti-arkea. Isä käy välillä paidan vaihetuksessa kotona ja lapsiakin pirttiin siunaantuu. Kuusisataa sivua myöhemmin päästään siihen, kuinka Kalle aloittaa koulunkäynnin. Koulua pidettiin paikkana, jossa lapsia opetetaan laiskaksi ja välttämään työtä.

Kalle kertoo siitä, kuinka äiti Riitu uskovaisena (vaikkakaan ei kovin jyrkkä ollut uskossaan) tilasi lehteä yhdessä ystävänsä kanssa, ja kuinka lehdet piti panna tarkasti piiloon, ettei vieraat näe niitä. Kuinka toisissa taloissa juhlittiin, tanssittiin ja pelattiin korttia, ja toisissa paheksuttiin.

Kirjassa kerrotaan, kuinka Jokijärvellä ei näihin aikoihin ollut huusia (joka oli hienosteleva nimi, yleensä puhuttiin paskamakista) kuin harvoissa taloissa - Kallioniemi ei kuulunut niihin. Eihän heillä ollut omaa saunaakaan vuosikausiin.

Puutetta ei Kallen lapsuuden tässä vaiheessa kuitenkaan kärsitty. Isä oli koko ajan tienaamassa ja äidillä oli varaa tarjota nisukahvit vieraille. Ja tarjosikin, Kalle kertoo kuinka äiti oli höylin emännän maineessa.

Pikkuhiljaa edistys tulee Kallen kotikylällekin, kun nähdään ensimmäisen kerran auto, ja pääseepä Kalle kirjan kuluessa kyytiinkin.

Eräänä syyskesän päviänä äiti tulla säkäsi pirttiin ulkosalta ja hönkäisi:
- Nyt se auto mahtaa liikkua jo ihan tällä kylällä! Kirjonsijalta päin kuuluu kovvaa pärinätä...
Äidin ei tarvinnut minua houkutella pois huoneista. Ja kun juosta säntäsin pirtin päätyyn, kuului tosiaan kovaa jyrinää, joka tuntui liikkuvan Kirkonsijalta Romppasta kohti. ----
- Tuo musta hökötys. Ihan kun paskamaki oisi lähteny itsestään kulukemaan... Joo, ratasten päällä se liikkuu ja ihan omin voimisa.

Äidin matkassa Kalle ei kirjassa kertaakaan kulje naapurustoa pidemmälle. Käyköhän Riitu-äiti koskaan missään? Pääseekö mihinkään? Kerran Riitu kirjassa kommentoi, että sen jälkeen ei kyläillä, kun naimisiin menee ja lapsia alkaa tulla, kun Kallen Reeta-täti avioituu kunnan toisella laidalla sijaitsevalle kylälle. Pääsikö Riitu koskaan tapaamaan Reetaa? Sitä ei ainakaan tässä kirjassa kerrota. Ohimennen sanotaan jonkun olleen Kallioniemessä sillä aikaa kun äiti oli poissa, mutta kertaakaan ei kerrota, missä ja miten pitkiä aikoja äiti olisi poissa ollut.

Kyllä Kallea voi lukea lisääkin, vaikka vielä en lupaakaan, että lukisin koko Iijoki-sarjaa, saati hänen koko tuotantoaan.

Helmet lukuhaaste: minun maisemani - maalla ja kaupungissa.