Daddyji tietenkin otti kaikki rahamme. Hän sanoi usein, että mehän asuimme hänen talossaan ja söimme hänen ruokaansa ilmaiseksi. Ja koska olin samaa mieltä, suostuin antamaan hänelle palkkani. Mutta epäoikeudenmukaiselta tuntui se, että hän ei maksanut meille vaatteita, kirjoja eikä koulutarvikkeita; ne meidän piti ostaa niillä vähillä rahoilla, jotka saimme pitää itse.
Koskettava tarina intilaisperheestä ja tyttärestä, jonka isä vaihtaa poikaan ja jättää Intiaan sukulaisperheen orjaksi muun perheen muuttaessa Norjaan. Niinä vuosina tytär tulee kahden serkkunsa ja isänsä raiskaamaksi ja lopulta isoäiti pakottaa isän ottamaan tytön mukaansa Norjaan. Norjassa hän pääsee kouluun vastoin isän alkuperäisiä suunnitelmia, opiskelee ja oppii, että vapaus on mahdollista. Sarita Skagnes kertoo myös siitä, kuinka vaikeaa on sopeutua uuteen maahan ja kulttuuriin, kun kumpikaan ei tunnu kodilta.
Julkaisusta on jo 10 vuotta aikaa, mutta joka tapauksessa tämä oli luettava kerralla.
"Sait syntyessäsi kovan kohtalon, Satwant. Olet vielä tyttö, mutta pian olet nainen, ja sekin on sinun kohtalosi. Ja se taakka sinun on kannettava yksin. Kaikilla tytöillä on vaikeaa, Satwant. Kaikkien naisten on kärsittävä hiljaisuudessa. Se on Jumalan meille määräämä kohtalo, emmekä me voi muuttaa kohtaloamme, koska Jumalalla on valta koko maailman ylitse."
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Intia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Intia. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 15. maaliskuuta 2020
keskiviikko 24. heinäkuuta 2019
Sujata Massey: Murha Bombayssa
Sujata Masseyn Murha Bombayssa (2019) olikin mielenkiintoinen tuttavuus. Perveen Mistry, ensimmäinen intialainen nainen, joka työskentelee lakimiehenä. Tosin hänellä ei ole lupaa työskennellä oikeudenkäynneissä, mutta muutoin hän työskentelee isänsä lakimiestoimistossa. On vuosi 1921 ja Perveen on opiskellut Oxfordissa. Hänellä on myös itsellään omia kokemuksia, joiden vuoksi hän on erityisen kiinnostunut naisten oikeuksista.
Mistryn lakitoimisto on saanut tehtäväkseen hoitaa varakkaan Omar Faridin testamentin. Kun Faridin kolme leskeä haluavat luovuttaa perintönsä hyväntekeväisyyteen, Perveen haluaa keskustella heidän kanssaan. Koska naiset elävät eristyksissä, eivätkä voi vakaumuksensa vuoksi tavata miehiä, Perveen on koko Intian ainoa lakimies, joka voi päästä keskustelemaan heidän kanssaan. Kun tapahtuu murha, Perveenin on pakko selvittää, mistä on kyse, jotta viattomia naisia ja lapsia ei käytettäisi hyväksi.
Kuuntelin kirjan äänikirjana.
Mistryn lakitoimisto on saanut tehtäväkseen hoitaa varakkaan Omar Faridin testamentin. Kun Faridin kolme leskeä haluavat luovuttaa perintönsä hyväntekeväisyyteen, Perveen haluaa keskustella heidän kanssaan. Koska naiset elävät eristyksissä, eivätkä voi vakaumuksensa vuoksi tavata miehiä, Perveen on koko Intian ainoa lakimies, joka voi päästä keskustelemaan heidän kanssaan. Kun tapahtuu murha, Perveenin on pakko selvittää, mistä on kyse, jotta viattomia naisia ja lapsia ei käytettäisi hyväksi.
Kuuntelin kirjan äänikirjana.
sunnuntai 23. heinäkuuta 2017
Kishwar Desai: Pimeyden lapset
"Kuule, minusta tuntuu, että koko perhe on kirottu etkä sinä voi sille mitään."
Luin taas takaperoisessa järjestyksessä. Postimyyntilapset luin viime kesänä ja raskaasta aiheesta huolimatta se oli mieluisaa luettavaa. Kishwar Desain esikoisromaani Pimeyden lapset (2010) jäi silloin kaihertamaan mieltä. Molemmissa kirjoissa on sama päähenkilö, sosiaalityöntekijä Simran, joka selvittää peräänantamattomasti kohtaamiaan ongelmia.
Tällä kertaa Simran työskentelee vapaaehtoisena auttaakseen pidätettyä 14-vuotiasta Durgaa. Durga on löytynyt talosta, jossa kaikki hänen perheenjäsenensä ovat kuolleet. Durga on raiskattu - ehkä - ja sidottu kiinni - löysästi. Durga on ostanut itse myrkyn, johon hänen perheensä on kuollut. Onko hän syyllinen koko perheensä surmaamiseen? Vai onko hän uhri kuten muukin perhe?
Siskoni oli Sisimmässään samanlainen kuin minä. Hänkään ei halunnut, että meidän tarvitsisi koskaan lähteä ja erota toisistamme. Olimme sitä paitsi juuri kuulleet, että naapurin tyttö, joka oli lähtenyt kotoa morsiamena, oli tullut alle kuukauden päästä ruumiina takaisin. Hänet oli poltettu liian pienten myötäjäisten takia. Itkimme Amlalle, ettemme halunneet olla paraya dhan. Eikö meistä voisi tulla Poikia? Pojat olivat turvassa, he saivat osakkeita eikä heidän tarvinnut lähteä kotoa.
Se, mitä Durgan kotona on tapahtunut, kiertää loppujen lopuksi takaisin sukupolvien ketjuun, kysymykseen naiseudesta ja tyttöydestä, sukupuolten välisestä arvosta, ja siihen kaikkein tärkeimpään kysymykseen: onko ihmiselämällä mitään arvoa?
Ei asiat tasa-arvon kannalta meillä Suomessakaan ole niin kuin niiden pitäisi olla. Sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, kun valitaan työntekijöitä, ammattia, äänestetään, maksetaan palkkaa tai mitä tahansa. Sukupuolen ei pitäisi olla se asia, jonka perusteella päätöksiä tehdä. Ja kuitenkin niin tehdään.
Durgan tarinaa lukiessa kuitenkin muistaa myös sen, että meillä niin tytöt kuin pojatkin ovat syntyessään yhtä arvokkaita. Heillä on molemmilla mahdollisuus syntyä, mahdollisuus mennä kouluun, mahdollisuus päättää itse avioitumisestaan tai avioitumatta jättämisestään. Ja hyvä niin.
Osallistun Pimeyden lapsilla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Lisäksi osallistun postauksella myös Naistenviikkohaasteeseen.
Luin taas takaperoisessa järjestyksessä. Postimyyntilapset luin viime kesänä ja raskaasta aiheesta huolimatta se oli mieluisaa luettavaa. Kishwar Desain esikoisromaani Pimeyden lapset (2010) jäi silloin kaihertamaan mieltä. Molemmissa kirjoissa on sama päähenkilö, sosiaalityöntekijä Simran, joka selvittää peräänantamattomasti kohtaamiaan ongelmia.
Tällä kertaa Simran työskentelee vapaaehtoisena auttaakseen pidätettyä 14-vuotiasta Durgaa. Durga on löytynyt talosta, jossa kaikki hänen perheenjäsenensä ovat kuolleet. Durga on raiskattu - ehkä - ja sidottu kiinni - löysästi. Durga on ostanut itse myrkyn, johon hänen perheensä on kuollut. Onko hän syyllinen koko perheensä surmaamiseen? Vai onko hän uhri kuten muukin perhe?
Siskoni oli Sisimmässään samanlainen kuin minä. Hänkään ei halunnut, että meidän tarvitsisi koskaan lähteä ja erota toisistamme. Olimme sitä paitsi juuri kuulleet, että naapurin tyttö, joka oli lähtenyt kotoa morsiamena, oli tullut alle kuukauden päästä ruumiina takaisin. Hänet oli poltettu liian pienten myötäjäisten takia. Itkimme Amlalle, ettemme halunneet olla paraya dhan. Eikö meistä voisi tulla Poikia? Pojat olivat turvassa, he saivat osakkeita eikä heidän tarvinnut lähteä kotoa.
Se, mitä Durgan kotona on tapahtunut, kiertää loppujen lopuksi takaisin sukupolvien ketjuun, kysymykseen naiseudesta ja tyttöydestä, sukupuolten välisestä arvosta, ja siihen kaikkein tärkeimpään kysymykseen: onko ihmiselämällä mitään arvoa?
Ei asiat tasa-arvon kannalta meillä Suomessakaan ole niin kuin niiden pitäisi olla. Sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, kun valitaan työntekijöitä, ammattia, äänestetään, maksetaan palkkaa tai mitä tahansa. Sukupuolen ei pitäisi olla se asia, jonka perusteella päätöksiä tehdä. Ja kuitenkin niin tehdään.
Durgan tarinaa lukiessa kuitenkin muistaa myös sen, että meillä niin tytöt kuin pojatkin ovat syntyessään yhtä arvokkaita. Heillä on molemmilla mahdollisuus syntyä, mahdollisuus mennä kouluun, mahdollisuus päättää itse avioitumisestaan tai avioitumatta jättämisestään. Ja hyvä niin.
Osallistun Pimeyden lapsilla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Lisäksi osallistun postauksella myös Naistenviikkohaasteeseen.
sunnuntai 24. heinäkuuta 2016
Kishwar Desai: Postimyyntilapset
Kaikki tämä tapahtui ennen kuin asiat menivät pieleen, ennen kuin Sonia sai hullun idean, joka vei häneltä vapauden. Miksi hän oli kehittänyt niin mielettömän ajatuksen vauvasta? Miksei hän ollut ymmärtänyt, että hän joutuisi pelinappulaksi erittäin monimutkaiselle kentälle?
Tuon kohtalokkaan päivän jokainen hetki pyöri hänen silmissään nyt, kun hän katsoi ympärilleen sairaalahuoneessa. Tämä olisi hänen uusi kotinsa vielä seuraavat kahdeksan kuukautta. Paikka alkoi tuntua aina vain enemmän vankilalta.
Postimyyntilapset (2013) keskitytään Intian sijaissynnyttäjiin, köyhiin naisiin, joilla ei ole elämässään vaihtoehtoja. Naisiin, jotka ovat valmiita synnyttämään lapsen vieraalla pariskunnalle saadakseen rahaa omille lapsilleen, taloon, elämään. Kirja herättää kysymyksen siitä, että vaikka kuinka yritetään varmistaa toiminnan eettisyys ja se, että naiset ovat mukana omasta vapaasta tahdostaan - onko silti niin? Ja kysymys, joka vaivaa ainakin minua: kuinka luopua lapsesta, jota on kantanut 9 kuukautta, vaikkei lapsella olisikaan omat geenit?
Englannista lähetettyjä alkioita juuttuu tulliin, mikä hankaloittaa klinikan toimintaa. Erään lapsen kohtalo huolestuttaa klinikan sosiaalityöntekijä Simran Singh. Lapsen vanhemmat kuolevat ennen luovutusta eikä sijaissynnyttäjääkään löydy mistään. Simran alkaa selvittää Amelia-vauvan kohtaloa, eikä se olekaan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella.
Kirja on - aiheestaan huolimatta - mukavaa ja nopeahkoa luettavaa.
Naistenviikon kirjahaasteeseen Desain Postimyyntilapset sopii hyvin - ehkä vielä paremmin olisi sopinut kirjailijan esikoisromaani Pimeyden lapset, joka pureutuu Intian tyttöjen asemaan vielä raadollisemmin kuin Postimyyntilapset.
Tuon kohtalokkaan päivän jokainen hetki pyöri hänen silmissään nyt, kun hän katsoi ympärilleen sairaalahuoneessa. Tämä olisi hänen uusi kotinsa vielä seuraavat kahdeksan kuukautta. Paikka alkoi tuntua aina vain enemmän vankilalta.
Postimyyntilapset (2013) keskitytään Intian sijaissynnyttäjiin, köyhiin naisiin, joilla ei ole elämässään vaihtoehtoja. Naisiin, jotka ovat valmiita synnyttämään lapsen vieraalla pariskunnalle saadakseen rahaa omille lapsilleen, taloon, elämään. Kirja herättää kysymyksen siitä, että vaikka kuinka yritetään varmistaa toiminnan eettisyys ja se, että naiset ovat mukana omasta vapaasta tahdostaan - onko silti niin? Ja kysymys, joka vaivaa ainakin minua: kuinka luopua lapsesta, jota on kantanut 9 kuukautta, vaikkei lapsella olisikaan omat geenit?
Englannista lähetettyjä alkioita juuttuu tulliin, mikä hankaloittaa klinikan toimintaa. Erään lapsen kohtalo huolestuttaa klinikan sosiaalityöntekijä Simran Singh. Lapsen vanhemmat kuolevat ennen luovutusta eikä sijaissynnyttäjääkään löydy mistään. Simran alkaa selvittää Amelia-vauvan kohtaloa, eikä se olekaan niin yksinkertaista kuin voisi kuvitella.
Kirja on - aiheestaan huolimatta - mukavaa ja nopeahkoa luettavaa.
Naistenviikon kirjahaasteeseen Desain Postimyyntilapset sopii hyvin - ehkä vielä paremmin olisi sopinut kirjailijan esikoisromaani Pimeyden lapset, joka pureutuu Intian tyttöjen asemaan vielä raadollisemmin kuin Postimyyntilapset.
sunnuntai 19. kesäkuuta 2016
Richard C. Morais: Herkullinen elämä
Pitkästyttävä. Jos minun pitäisi kuvailla Herkullista elämää yhdellä sanalla, se olisi "pitkästyttävä".
Hassan Haji on huippukokki, ja Herkullisessa elämässä hän muistelee elämäänsä ja kuinka se kulkeutui Mumbaista isoisän ravintolasta omaan ravintolaan ja haute cuisinen korkeimmalle tasolle. Ruoka ei kai sittenkään kiinnosta minua tarpeeksi, jotta ruuasta ja ruuanlaitosta kirjoitettu kirja vetoaisi minuun. Hassan itsessään on pitkästyttävä, sitoutumiskammoinen ääliö, jonka tyttöystävät tulevat ja menevät, eikä mukana milloinkaan ole minkäänlaista tunnetta - ainakaan mikään tunnetila ei koko kirjan aikana välittynyt minulle saakka. Oliko Hassan kiinnostunut edes ruuasta ja kokkaamisesta? En tiedä. Oliko hänellä ystäviä? Ilmeisesti, vaikka siitäkään ei voi olla varma.
Papa painoi katseensa vateihin, hopeisiin lohiin ja bretagnelaisiin rapuihin, joiden sakset oli sidottu kuminauhoilla, ja keramiikkakulhoon, jossa oli marinoitua norjalaista silliä.
"Että mitä? Ei ole kalaa?"
"Niin. Myin kalat."
Helmet-haasteessa merkataan kohta "Ruuasta kertova kirja". Ja yllätyksekseni tästä on tehty myös elokuva, joten piste myös seitsemännen taiteen tarinoihin. Trailerin perusteella elokuva saattaa olla parempi, jos siihen on lisätty vähän toimintaa.
Hassan Haji on huippukokki, ja Herkullisessa elämässä hän muistelee elämäänsä ja kuinka se kulkeutui Mumbaista isoisän ravintolasta omaan ravintolaan ja haute cuisinen korkeimmalle tasolle. Ruoka ei kai sittenkään kiinnosta minua tarpeeksi, jotta ruuasta ja ruuanlaitosta kirjoitettu kirja vetoaisi minuun. Hassan itsessään on pitkästyttävä, sitoutumiskammoinen ääliö, jonka tyttöystävät tulevat ja menevät, eikä mukana milloinkaan ole minkäänlaista tunnetta - ainakaan mikään tunnetila ei koko kirjan aikana välittynyt minulle saakka. Oliko Hassan kiinnostunut edes ruuasta ja kokkaamisesta? En tiedä. Oliko hänellä ystäviä? Ilmeisesti, vaikka siitäkään ei voi olla varma.
Papa painoi katseensa vateihin, hopeisiin lohiin ja bretagnelaisiin rapuihin, joiden sakset oli sidottu kuminauhoilla, ja keramiikkakulhoon, jossa oli marinoitua norjalaista silliä.
"Että mitä? Ei ole kalaa?"
"Niin. Myin kalat."
Helmet-haasteessa merkataan kohta "Ruuasta kertova kirja". Ja yllätyksekseni tästä on tehty myös elokuva, joten piste myös seitsemännen taiteen tarinoihin. Trailerin perusteella elokuva saattaa olla parempi, jos siihen on lisätty vähän toimintaa.
keskiviikko 11. toukokuuta 2016
Lars Strang: Näön vuoksi
Lars Strangin Näön vuoksi -dekkaria (2014) ystäväni suositteli jo yli vuosi sitten. Siinä suomalainen tutkimusryhmä etsii ratkaisua silmänpohjan rappeumaan. Tiedän että, ongelma on todellinen, ja olisi erinomainen uutinen, jos silmänpohjan rappemaan todella löydettäisiin hoitokeino. Näön vuoksi dekkarissa suomalaisten tutkimusryhmä on polkenut rahoituksen puutteen vuoksi paikallaan ja muutamia elintärkeitän ongelmia on vielä ratkaisematta. Yhtäkkiä selviää, että intialainen lääkeyritys tutkii samaa ja on päässyt pidemmälle - heillä hoidetaan jo testipotilaita hyvällä menestyksellä. Vuosien työ on vaarassa valua hukkaan.
Ja kas kummaa, ratkaisu onkin lähellä. Arati Varma on intialainen, köyhistä olosuhteista lähtenyt tyttö, joka on sattumoisin työskennellyt kolme vuotta sitten intialaisessa HCL:ssa ja työskentelee nyt suomalaisfirmassa - ja seurustelee pomonsa kanssa. Muutamia muitakin hieman epäuskottavia sattumia kirjassa oli, mutta kaiken kaikkiaan juoni soljui eteenpäin oikein mukavasti.
Aratin oli täytynyt vaipua tajuttomaksi sen jälkeen, kun hänet oli heitetty auton kyytiin, sillä kun hän avasi silmänsä, hän huomasi makaavansa laverilla. Joka paikkaan sattui ja hengittäminen aiheutti sietämättömän kivun. Ilma oli paennut hänen keuhkoistaan vartijoiden kaataessa hänet nurmikolle, mutta pelottavampaa oli, että hän oli kuullut murtuvien kylkiluidensa rusahtavan.
Väkeä kirjassa on paljon, välillä oli vaikea pysyä kärryillä ketä kaikkia tässä nyt olikaan ja kuka oli kuka. Mutta itse asiassa siinä on yksi syy, miksi Näön vuoksi ei ole niin ennalta arvattava kuin jotkut muut dekkarit. Eikä loppukaan ole liian yksioikoinen.
Pidin Näön vuoksi -dekkarista kovasti ja suosittelen sitä jännityksen ystäville.
Ja kas kummaa, ratkaisu onkin lähellä. Arati Varma on intialainen, köyhistä olosuhteista lähtenyt tyttö, joka on sattumoisin työskennellyt kolme vuotta sitten intialaisessa HCL:ssa ja työskentelee nyt suomalaisfirmassa - ja seurustelee pomonsa kanssa. Muutamia muitakin hieman epäuskottavia sattumia kirjassa oli, mutta kaiken kaikkiaan juoni soljui eteenpäin oikein mukavasti.
Aratin oli täytynyt vaipua tajuttomaksi sen jälkeen, kun hänet oli heitetty auton kyytiin, sillä kun hän avasi silmänsä, hän huomasi makaavansa laverilla. Joka paikkaan sattui ja hengittäminen aiheutti sietämättömän kivun. Ilma oli paennut hänen keuhkoistaan vartijoiden kaataessa hänet nurmikolle, mutta pelottavampaa oli, että hän oli kuullut murtuvien kylkiluidensa rusahtavan.
Väkeä kirjassa on paljon, välillä oli vaikea pysyä kärryillä ketä kaikkia tässä nyt olikaan ja kuka oli kuka. Mutta itse asiassa siinä on yksi syy, miksi Näön vuoksi ei ole niin ennalta arvattava kuin jotkut muut dekkarit. Eikä loppukaan ole liian yksioikoinen.
Pidin Näön vuoksi -dekkarista kovasti ja suosittelen sitä jännityksen ystäville.
keskiviikko 7. lokakuuta 2015
Satu Rommi: Monsuunimantroja
Satu Rommin Monsuumimantroja: Kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2015) kiinnosti minua aiheensa vuoksi. Olen joogannut pari vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti ja tullut siinä sivussa selanneeksi muutamiakin joogaoppaita. Monsuumantroja on toista maata. Se ei ole joogaopas, eikä se ole matkakirjakaan, vaikka se kertoo elämästä Intiassa enemmän kuin joogasta.
Kirjassa Satu Rommi on matkustanut jälleen kerran Intian Mysoreen opiskelemaan joogaa. Hän kritisoi vahvoin sanakääntein joogan kaupallisuutta, joogan pitämistä vain liikuntamuotona, länsimaisia joogaharrastajia jotka eivät ymmärrä joogan alkuperää, intialaisia joogaharrastajia jotka eivät tunne juuriaan, niitä jotka vaihtavat joogaopettajaa, niitä jotka opiskelevat joogaopettajaksi lyhyessä koulutuksessa, niitä jotka kuvittelevat tietävänsä joogasta jotain...
Erästä tuttua ashtangaopettajaa pyydettiin opettamaan 45 minuutin joogatunti kiireisille bisnesihmisille. Tunnin nimeksi tulisi "ashtangaa kiireisille". Pitääkö siis joogaa muuttaa niin, että se sopii stressaantuneen pukumiehen elämäntyyliin, vai pitäisikö joogaa opettaa niin, että stressaantunut oppilas ymmärtäisi hiljentää vauhtia?
Ymmärrän kirjoittajan pointin hänen huudellessaan rauhoittumisen ja pitkien tuntien perään. Siitäkin huolimatta joogaan itse säännöllisesti 15 minuutin pätkissä, koska vaihtoehtona pienten lasten äidille on, etten joogaa ollenkaan. Eikö säännöllinen harjoitus ole kuitenkin tärkeämpää? No, nämä jäävät varmaankin jokaisen itsensä ratkaistavaksi. Ehkä Rommi haluaisi, että joogaa ei "harrastettaisi", vaan siihen paneuduttaisiin ja annettaisiin koko elämä sen opiskeluun, kuten hän itse vaikuttaa kirjan perusteella tehneet. Kaikilla ei vain ole siihen mahdollisuutta (eikä halua).
Hänen kuvaustaan elämästä Mysoressa oli mukava lukea.
Intiassa kaikki on mahdollista. Imtiassa vastakohdat voivat olla totta yhtä aikaa. Useimmilla Intiassa matkustaneilla on tarinoita huijauksista: rikshakuskeista jotka väittivät että taksamittari on hajonnut ja laskuttivat matkasta kulman ympäri kymmenkertaisen summan, viranomaisista jotka pyysivät "lahjaa" ennen kuin suostuivat toimittamaan tehtävän josta heille itse asiassa maksetaan palkaa. - - -
Kuitenkin tähän kahvilaan tullessani jätin kypäräni skootterin satulan päälle, ja tiedän, että se on tallessa vielä palattuani kahvilta parin tunnin päästä.
Satu Rommin kirjassa on yksi hyvä puoli: se herätti minussa ajatuksia eikä käynyt tylsäksi koko aikana.
Monsuunimantroja on lukenut myös Joogajuttuja, Kirjaveräjä ja Toinen todellisuus.
Kirjassa Satu Rommi on matkustanut jälleen kerran Intian Mysoreen opiskelemaan joogaa. Hän kritisoi vahvoin sanakääntein joogan kaupallisuutta, joogan pitämistä vain liikuntamuotona, länsimaisia joogaharrastajia jotka eivät ymmärrä joogan alkuperää, intialaisia joogaharrastajia jotka eivät tunne juuriaan, niitä jotka vaihtavat joogaopettajaa, niitä jotka opiskelevat joogaopettajaksi lyhyessä koulutuksessa, niitä jotka kuvittelevat tietävänsä joogasta jotain...
Erästä tuttua ashtangaopettajaa pyydettiin opettamaan 45 minuutin joogatunti kiireisille bisnesihmisille. Tunnin nimeksi tulisi "ashtangaa kiireisille". Pitääkö siis joogaa muuttaa niin, että se sopii stressaantuneen pukumiehen elämäntyyliin, vai pitäisikö joogaa opettaa niin, että stressaantunut oppilas ymmärtäisi hiljentää vauhtia?
Ymmärrän kirjoittajan pointin hänen huudellessaan rauhoittumisen ja pitkien tuntien perään. Siitäkin huolimatta joogaan itse säännöllisesti 15 minuutin pätkissä, koska vaihtoehtona pienten lasten äidille on, etten joogaa ollenkaan. Eikö säännöllinen harjoitus ole kuitenkin tärkeämpää? No, nämä jäävät varmaankin jokaisen itsensä ratkaistavaksi. Ehkä Rommi haluaisi, että joogaa ei "harrastettaisi", vaan siihen paneuduttaisiin ja annettaisiin koko elämä sen opiskeluun, kuten hän itse vaikuttaa kirjan perusteella tehneet. Kaikilla ei vain ole siihen mahdollisuutta (eikä halua).
Hänen kuvaustaan elämästä Mysoressa oli mukava lukea.
Intiassa kaikki on mahdollista. Imtiassa vastakohdat voivat olla totta yhtä aikaa. Useimmilla Intiassa matkustaneilla on tarinoita huijauksista: rikshakuskeista jotka väittivät että taksamittari on hajonnut ja laskuttivat matkasta kulman ympäri kymmenkertaisen summan, viranomaisista jotka pyysivät "lahjaa" ennen kuin suostuivat toimittamaan tehtävän josta heille itse asiassa maksetaan palkaa. - - -
Kuitenkin tähän kahvilaan tullessani jätin kypäräni skootterin satulan päälle, ja tiedän, että se on tallessa vielä palattuani kahvilta parin tunnin päästä.
Satu Rommin kirjassa on yksi hyvä puoli: se herätti minussa ajatuksia eikä käynyt tylsäksi koko aikana.
Monsuunimantroja on lukenut myös Joogajuttuja, Kirjaveräjä ja Toinen todellisuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)







