Leena Lehtolainen: Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia

Tappajan tyttöystävä ja muita rikoksia on Leena Lehtolaisen kertomuskokoelma. En suosittelisi sitä henkilölle, joka ei ole tutustunut Lehtolaisen muihin romaaneihin eikä tunne sen henkilöitä, mutta itse nautin kovasti saadessani lisävalaistusta tuttujen hahmojen elämään ja tapahtumiin.

Kirjassa on mukana Lehtolaisen tuotannosta entuudestaan tutut rikospoliisi Maria Kallio ja henkivartija Hilja Ilveskero. Lisäksi monessa kertomuksessa henkilöt eivät ole entuudestaa tuttuja. Osa tarinoista ei ollut oikein makuuni, kuten esimerkiksi koko kirjan nimitarina Tappajan tyttöystävä, joka kuvaa sitä, kuinka kirjastovirkailijasta tulee tappajan tyttöystävä. Vai tuleeko?

Leena Lehtolainen: Viattomuuden loppu

- Kuule Maria, kai sä olet jo oppinut, että jotkut ihmiset ovat luonnostaan pahoja?

Maria Kallio jatkaa tutkimuksiaan Leena Lehtolaisen dekkarissa Viattomuuden loppu (2017). Maria Kallio johtaa lapsiin ja nuoriin kohdistuvien rikosten osastoa. Marialla on tiimissään pari uutta tyyppiä ja neljän hengen osastolle selvitettäväksi murha. Nainen, joka on tuomittu vankilaan nuorten poikien hyväksikäytöstä, on surmattu vapautumispäivänä. Onko joku hänen uhreistaan seurannut hyväksikäyttäjänsä elämää ja tarttunut tilaisuuteen? Yllättävän monella tuntuu olleen mahdollisuus siihen.

Viattomuuden loppu tuntui jotenkin alleviivaavalta, eikä ehkä iskenyt ihan täysiä. Mutta hyvä jatkumo Maria Kallio -dekkareihin kuitenkin. Samantyylinen vaikutelma jäi pari vuotta sitten Surunpotkusta, sarjan edellisestä osasta.

Lehtolainen Leena: Tiikerinsilmä

- Kuuluuko sihteerin koulutukseen myös järjestyksenvalvojana toimiminen, ensiapukurssi ja itsepuolustus?
- Minä olen henkilökohtainen assistentti. Meille opetettiin hyvin monipuolisia taitoja.

Henkivartija Hilja Ilveskeron tarina jatkuu. Tällä kertaa hänet palkkaa 92-vuotias liikenainen, joka tuntee olonsa uhatuksi, sillä hän pelkää, että joku yrittää tappaa hänet. Ehkä se on joku hänen läheisensä?

Pidin Hiljasta, ehkä enemmänkin kuin muistin aiemmin pitäneeni. Kirja oli kiinnostava, nopeatempoinen, hyvin toimiva kokonaisuus.

Helmet-lukuhaasteen kohta 41. Kirjan kannessa on eläin.

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

- Hilja, se Rytkösen kuolema pakotti meidät samalle puolelle. Luota minuun.
Luotin Trankoviin yhtä paljon kuin vuorikiipeilijä maalarinteipillä korjattuun köyteen. En ollut kertonut hänelle edes Vanamosta. Löin, ja piiska osui häntä vasempaan olkapäähän. Hän ei yrittänyt väistää eikä päästänyt valitusta, kasvot vain muuttuivat entistä kalpeammiksi. Pudotin ratsupiiskan lattialle.
- Tuo riittää. Olet oikeassa, voin häipyä Julian palveluksesta milloin vain haluan. Mutta nythän tämä vasta alkaa käydä mielenkiintoiseksi.

Paholaisen pennut (2012) on henkivartija Hilja Ilveskerosta kertovan sarjan kolmas osa. Luin niistä ensimmäinen, enkä erityisesti pitänyt Hiljasta, joten myöhemmät osat ovat jääneet lukematta. Nyt kuitenkin sain Paholaisen pentujen pokkariversion ystävältäni ja otin sen matkalukemiseksi kesälomalle. Koska en yhtään muistanut, mitä ensimmäisessä osassa tapahtui, luin tarinaa koko lailla tyhjältä pöydältä. Ainoastaan Hiljan intohimoisen suhtaumisen ilveksiin muistin entuudestaan.

Hilja on pestautunut uudelle työnantajalle venäläisen Julia Gerboltin henkivartijaksi. Julia on liikemies Usko Syrjäsen morsian ja yllättäen Hiljalle selviää, että Julia on myös hänen vihollisensa (joka on ilmeisesti aiemmista kirjoista tuttu) tytär. Onko koko työpaikka ansa? Työhön hänet on houkutellut Juri Trankov, jonka kanssa Hiljalla on ollut vipinää. Juri toivoisi vipinän jatkuvan, mutta voiko häneenkään luottaa, vai onko Juri houkutellut Hiljan ansaan tarkoituksella. Kuolleeksi luultu rakastaja David Stahl onkin hengissä ja hänen kohtalonsa kietoutuu Hiljan kohtaloon.

Lisänä sopassa on Hiljan oma historia murhaajan tyttärenä ja ilmeisesti edellisessä osassa löydetty sisar, jonka turvallisuuden puolesta Hilja joutuu pelkäämään.

Vähän sekavaahan tätä oli lukea näin aiempia osia tuntematta, mutta koukuttavaa silti.

Paholaisen pennut osallistuu Naistenviikon lukuhaasteeseen. Parin päivän päästä on Leenan nimipäivä, ja kyllähän Paholaisen pennuissa nimenomaan naisnäkökulma on vahva. Hilja on vahva naishahmo, joka seisoo omilla jaloillaan.

Leena Lehtolainen: Kuusi kohtausta Sadusta

Kuusi kohtausta Sadusta (2014) on aivan toisenlainen romaani kuin Lehtolaisen dekkarit. On tässäkin mysteeri: Satu on kadonnut, eikä kukaan tiedä missä hän on. Satu on miehensä Heikin käsikirjoittaman, tuottaman ja ohjaaman näytelmän päähenkilö. Kirjassa kuvataan näytelmän ensi-iltaa, ja sen kuutta kohtausta. Kohtausten välissä seurataan Sadun läheisiä, kuinka he reagoivat näytelmään ja kuinka he muistelevat näytelmässä kerrottuja kohtauksia. Satu on taiteilija, jonka elämä on ollut julkista nuoruudesta lähtien.

SATU: Jukka, voitko ottaa Viljan ja viedä sen hiekkalaatikolle? Mun on pakko saada viimeistellä tämä homma rauhassa.
JUKKA: Siellä on pimeää, ja sataa. Sitä paitsi kohta on Viljan nukkumaanmenoaika.
SATU: No syötä sille sitten iltavelli ja lue Minou-kissa-kirja sadanteen kertaa! Tarvitsen rauhaa, että saan oman lastenkirjatekstini valmiiksi. (Polkaisee jalkaansa niin, että Vilja rientää hätääntyneenä Jukan selän taakse.)

Heikin näkemys Sadusta on monessa kohtaa toisenlainen kuin Sadun muiden läheisten. Monet loukkaantuvat siitä, millaisena heidät näytelmässä kuvataan. Heikki on kuitenkin päättänyt runnoa näytelmän läpi muista välittämättä. Ja onko Sadun katoaminen hieman ennen ensi-iltaa markkinointitempaus, vai mistä ihmeestä on kyse? Sitä selvitellään kuuden kohtauksen ajan.

Merkkaan Helmet-lukuhaasteesta kohdan "näytelmä", vaikka en ole varma sopiiko tämä tarkoitetulla tavalla haasteeseen.

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Leena Lehtolaisen uusin Maria Kallio-romaani Surunpotku (2015) vie lukijan jälleen keskelle rikoksia ja myös Marian henkilökohtaista elämää. Marian työtä uhkaa lakkauttaminen, kollegalla Koivulla on surua lapsen vakavan sairauden vuoksi ja vanhoista kirjoista tuttuihin hahmoihin viitataan siellä täällä. Ryhmä selvittää murhaa, joka tapahtuu kirkossa.

Ei tämä huono ole, mutta ei ehkä myöskään parasta Maria Kalliota. Kirkosta löytyy ruumis, joka paljastuu jalokiviasiantuntijaksi. Monellakin tuntuu olleen perusteita miehen surmaamiseksi, mutta kuka on syyllinen? Hommaan kätkeytyy rahanpesua, välistä vetämistä, varastettuja jalokiviä, tekaistuja syytteitä ja onnettomia ihmissuhteita.

- Olitko nähnyt miestä aikaisemmin kirkossa?
Matti pudisti päätään. - En minä kirkossa ihmisiä katso. Jumalaa minä sieltä haen. Vaikka jokainen ihminen on Jumalan kuva, minäkin. Mutta äiti on paholaisen kuva silloin kun se lyö.
Matti Ronkainen oli täysi-ikäinen ihminen, ei hänen olisi tarvinnut äitinsä kanssa asua, ja äiti olisi aivan hyvin voinut käskeä hänet pois kämpästään. Ehkei Matti lähtenyt, koska ei ollut paikkaa minne mennä, ehkei äiti ajanut häntä pois, koska hänellä olisi ainakin yksi rääkättävä. Olin nähnyt näitä kauhuntasapianoperheitä työssäni aivan riittävästi. Parisuhteessa eläviä, jotka eivät lähtenee, vaikka puoliso olisi harrastanut silmitöntä henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Aikuiseksi varttuneita lapsia, jotka roikkuivat vanhemmissaan ja isovanhempia, jotka määräyksillään terrorisoivat kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Mutta tuttu piina oli monesta parempi kuin tuntematon yksinäisyys.