Pehkonen Kirsi: Jylhäsalmella salamoi

Äiti oli puhelimessa epäillyt, ettei Anna osaisi yksin nukkua vieraassa talossa. Mutta äiti ei tullut ajatelleeksi, että yksin hän nukkui kaupungissakin, miksi se muualla olisi sen kummempaa. Haapa-ahon talo, kokonainen ihmisikä sitten rakennettu, oli tietysti vielä vieras ja sen äänet outoja. Valokin erilaista kuin katulamputetussa kaupungissa, mutta Anna nukkui hyvin ja sikeästi.

Kirsi Pehkosen Jylhäsalmi-sarjan ensimmäinen osa Sydämenasioita Jylhäsalmella, oli mukava lempeä lukukokemus. Samoin hyväntuulen kirjaksi osoittautui myös tämä seuraava osa, Jylhäsalmella salamoi (2018).

Minun on hieman vaikea käsittää, millä Anna aikoo elää vuokratessaan syksyksi vanhan talon maalta Jylhäsalmelta. Lontoossa toistaiseksi asuva miesystävä Tom on laskenut pystyvänsä etätöihin, mutta Anna ottaa omasta kiinteistövälittäjän työstään vapaata syksyn ajaksi. Kun Tom ei sitten tulekaan, Anna joutuu miettimään syksyn kuvioita. Muutoin Annan suunnitelmat kuulostavat suorastaan ihanteelliselta ja voin vain kuvitella kuinka hyvältä tuntuu kesäinen ruoho paljaiden jalkojen alla.

Eikä maalla sitä paitsi ole ollenkaan niin yksinäistä kuin olisi voinut kuvitella. Haapa-ahon ohitsekin ajelee jos jonkinlaista autoa.

Satu Rämö: Islantilainen kodinonni

Lapsiin ei kiinnitetä erityishuomiota siksi, että he ovat lapsia, mutta toisaalta heitä ei myöskään suljeta ulkokehälle siksi, että he ovat lapsia. Lapset ovat kuten muutkin ihmiset. Vähän lyhempiä ja kärsimättömämpiä vain.

Olen seurannut monta vuotta Satu Rämön Salamatkustaja-blogia. Pari vuotta sitten luin Rämön kirjan Islantilainen voittaa aina ja nyt sitten kirjan islantilaisesta perhe-elämästä. Islantilainen kodinonni (2018) kertoo niistä peloista, jota varmaan monikin esikoistaan odottava miettii: muuttuuko koko elämä, onko minuudesta mitään jäljellä sen jälkeen kun muuttuukin yhtäkkiä äidiksi. Mutta Islannissa myös perhe-elämä on mutkatonta ja otetaan vastaan sellaisena kuin se on. Kaikki muuttuu, mutta vain paremmaksi. Lapset tulevat mukaan mihin vain, tarvittaessa myös töihin.

Islannissa naisten tai miesten ei tarvitse tehdä valintaa uran tai lasten välillä. Täällä voi saada molemmat.

Kirjassa avataan myös islantilaisen vanhempainvapaa-järjestelmän taustoja ja vaikutuksia. Ainakin sen osuuden soisin myös suomalaisten päättäjien lukevan ja miettivät sitten uudestaan, voisiko suomalaista järjestelmää uudistaa ja mihin suuntaan.

Gail Honeyman: Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Voi Eleanor! Olin lukenut useammasta blogista kehuja Eleanorille kuuluu ihan hyvää (2018) -kirjasta, ja kuuntelin sen äänikirjana. Kuuluu ehdottomasti niihin tänä vuonna lukemiini kirjoihin, joita suosittelen muillekin!

Eleanor elää erakkomaisesti ilman ystäviä. Hän käy töissä, muttei ole ystävystynyt työtovereidensa kanssa. Hänellä on tietyt rutiinit lounaan ja muiden arjen toimien suhteen, eikä hän poikkea niistä koskaan. Ainoastaan äiti soittaa kerran viikossa, vaikkeivat puhelut olekaan Eleanorista mukavia. Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa ja viikonloput hän viettää votkapullo seuranaan kotonaan.

Mutta yllättäen uusi työkaveri vetää Eleanorin lähes väkisin mukanaan tutustumaan uusiin ihmisiin ja Eleanorin rutiinit alkavat muuttua. Eleanor on hulvattoman hauska, koskettava, surullinen - mutta lopulta kaikki näyttää paljon paremmalta.

Paula Havaste: Pronssitähti

Vuosien mittaan - vuosikymmenten oikeastaan - Anna tiesi oppineensa nopeaksi ihmistuntijaksi. Tämä portaissa kompuroiva ja tuliaisiaan tarjoava Villem, joka puhutteli muitta mutkitta häntä tädiksi, vaikutti tolvanalta, mutta kohteliaalta tolvanalta kuitenkin.

Paula Havaste, yksi suosikkikirjailijoistani ja uusi aihe lähempänä nykypäivää. On vuosi 1949 Virossa. Villem on talonpoika, jonka intohimona on kirjoittaa runoja, ja onpa hän nyt kirjoittanut voitokkaan runon ja pääsee noutamaan kunniakirjaa ja pronssitähteä Tallinnasta. Vaimo Vilja varustaa miehensä matkaan ja pyytää tuliaisiksi vain yhtä asiaa: karjuporsasta. Kun runoilijaa juhlitaan kaupungin melskeessä, voi moni asia mennä vikaan.

Viljalla on omat salaisuutensa suojeltavina, ja siksi on parasta olla herättämättä liikaa huomiota neuvosto-Virossa, jossa voi helposti joutua lähetetyksi Siperiaan.

Johanna Valkama: Kaukosaarten Aino

Kaukosaarten Ainon (2018) lukemisesta on muutama viikko aikaa, eikä järkevän sanottavan keksiminen muutu silloin yleensä helpommaksi. Aino muodosti hyvän jatkon sarjalle, ja pidin siitä kovasti.

Aino, johon kirjan nimessä viitataan ei olekaan samaa sukua edellisten osien Itämeren Aurin ja Linnavuoren Tuulin kanssa. Jo näkökulman vaihtuminen, se, että matkaan lähdetäänkin Aurin pojan Iki-Kuuran mukana, tuntui piristävältä poikkeukselta. Kirja toimii myös itsenäisenä, jos ei aivan muista tai ei ole lukenut sarjan aiempia käänteitä, niin se ei haittaa lainkaan.

Tarina Iki-Kuurasta ja Annista sijoittuu kaukaisille Färsaarille, karuun ja yksinäiseen ympäristöön. Iki-Kuura etsii omaa paikkaansa maailmassa, Ann on elämässä pettynyt ja haluaa vain piiloutua maailmalta. Kaukosaarten Aino on nautinnollista luettavaa ja tarina vetäisi mukaansa nopeasti!

Taavi Soininvaara: Teräsarkku

"Tuollainen asenne johtaa poliisiorganisaatiossa vain syrjäytymiseen. Sinun tapauksessasi on jo johtanut. Et todellakaan osaa valita puoltasi."

Palasin Arto Ratamosta kertovassa dekkarisarjassa taaksepäin ja kahlasin läpi muutaman vuoden takaisen kirjan Teräsarkku (2014). Jostain syystä tämä tuntui nimenomaan kahlaamiselta, sujuvasti en saanut tätä luettua. Ehkä asiaan vaikutti se, että liian tuoreessa muistissa oli vielä alkusyksystä lukemani Inferno.fi, joka sijoittuu sarjan alkupäähän ja ei myöskään ollut aivan ykkössuosikkini sarjan kirjoista. Tai ehkä ihan yksinkertaisesti en jaksa innostua kirjasta, joka alkaa kuvauksella teräsarkkuun kuolemaan suljetusta päähenkilöstä.

Ratamo epäilee työtoveriaan paperittomiin liittyvästä rikollisuudesta, mutta todisteiden löytäminen on hankalaa. Samaan aikaan hän selvittää biologisen, Ruotsissa asuneen isänsä kohtaloa.

Arto Ratamo -sarja
Ebola-Helsinki 2000
Inferno.fi 2001
Koston komissio 2002
Ikuisesti paha 2003
Vihan enkeli 2004
Pimeyden ydin 2005
Marsalkan miekka 2006
Jumalten sota 2007
Toinen peto 2013
Teräsarkku 2014
Haukka ja kyyhky 2015
Venäläinen vieras 2016
Neljäs valtakunta 2017

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

- Missä sinun vauvan isä on? Jos saa kysyä.

- Intiassa, vastasin ja sammutin auton.

- Onko se intialainen?

- Ei. Helsingistä.

- Miksei se tule ulkomailta poies?

- Haluaa ajatella.

- Jaha.

Toteamus oli lyhyt mutta Arvon äänensävystä olisi riittänyt tutkijoille eriteltävää pitkäksi aikaa.

Kaksi aiemmin lukemaani Veera Vaahtera -romaania (Kevyesti kipsissä ja Sopivasti sekaisin)

ovat olleet suosikkejani, ja niin myös tämä vähän vanhempaa tuotantoa oleva Rakkautta, vahingossa (2013). Pihla pakenee tyhjäksi jääneen mummolan turviin Lappiin, kun huomaa olevansa raskaana ja luotettavuuden perikuvana pitämänsä lapsen isä Otto lähtee Intiaan meditoimaan.

Mummola sattuu olemaan kilometrien päässä sellaisista mukavuuksista kuin esimerkiksi kauppa, joten ihan helppoa ei ajokortittoman helsinkiläisnaisen ole asettua sinne lastaan odottamaan. Kylällä ei liikaa potentiaalisia ehdokkaita ole isäpuolen rooliin, mutta sen verran kuitenkin, että Pihla saa päänsä sekaisin. Kahvilan pitäjä Leevi puhuu lämpimikseen kaikille naisille ja naapurin papan sukulaispoika Mårten ei osaa edes suomea kunnolla. Vai olisiko Otosta sittenkin perheidyllin osaksi?

Rakkautta, vahingossa osoittautui olevan riemastuttava romantiikkapläjäys keskelle lukujumia.

Riikka Ala-harja: Kahden perheen Ebba

Mä kaipaan hirveästi sitä, että saisin olla rauhassa, maata sängyssä ja olla kännykällä, katsoa mun suosikkitubettajia ja käydä välillä paahtamassa leipää. Olla relasti. Koko isä-äiti-homma on ihme juttu: aina kun mä olen isän kanssa, mulla on ikävä äitiä. Aina kun mä olen äidin kanssa, tuntuu että yks pala puuttuu. Isä puuttuu. Mulla ei ole koskaan ihan hyvä. Paitsi ehkä kavereiden kanssa.

Lastenromaani Kahden perheen Ebba (2018) jatkaa Kahden maan Ebbasta tutun päähenkilön tarinaa. Pidin edellisestä osasta valtavasti ja halusinkin ehdottomasti lukea myös Kahden perheen Eban. Ebba on nyt viidennellä luokalla ja tänä keväänä isä matkustaa Saksasta uuden perheensä kanssa Helsinkiin lomalle tapaamaan Ebbaa.

Ebba kuvaa edelleen niitä ristiriitoja, mitä kahden perheen välillä sukkuloivan lapsen mielessä saattaa. Mustasukkaisuutta, ikävää.

Lisäksi toinen kirjan kantavista teemoista on tosi nolo juttu: kuukautiset. Ebban kuukautiset alkavat kesken kivan Korkeasaari-retken, mutta Ebba keksii tosi näppärästi mitä tehdä. Ja vaikka nolottaa, kehtaa kertoa siitä läheisille aikuisille.

Ebba on tosi herttainen, lämminhenkinen kirja, jossa loppujen lopuksi kaikki tulevat toimeen keskenään ja kaikki on ihan hyvin.

Kirja merkkaa myös yhden kohdan (kirjassa viittauksia populaarikulttuuriin) Helmet-lukuhaasteesta.

Ilkka Remes: Perikato

"Pitääkö minun kertoa tiedustelusta leipänsä ansaitsevalle pojalleni alan alkeissäännöistä?"
Äidin äänensävy oli muuttunut lähes aggressiiviseksi.
"En aio kommentoida isäsi kirjettä tämän enempää", äiti jatkoi tiukasti. "Oletan, että pystyt noudattamaan saamiasi ohjeita."

Pitkästä aikaa Ilkka Remeksen kirja, jonka sain kahlattua läpi. Henkilöitä on paljon, tapahtumia valtavasti ja jos kirjaa jää lukemaan liian pitkäksi aikaa, on jo unohtanut puolet. Niinpä luinkin kirjan nopeasti. Perikato aloittaa uuden sarjan, joten ainakin tämä oli siinä mielessä helppo lukea, ettei lukijan oletettu tietävän henkilöistä mitään valmiiksi.

Päähenkilö on amerikkalais-suomalainen Robert, jonka monimutkaista sukuvyyhteä vasta raotetaan kirjassa. Suomen asemaa maailmassa, salaisia suunnitelmia ja monimutkaisia juonikuvioita vyörytetään esiin, tuttuun Remeksen tyyliin.

Diana Gabaldon: Tuliristi

Huomaan taas, kuinka vaikeaa on kirjoittaa postausta kirjasta, jonka lukemisesta on vierähtänyt hetki, eikä kirjaakaan ole enää käsillä. Gabaldonin Matkantekijä-kirjat ovat vielä niin paksuja ja tapahtumarikkaita, että tuntuu kuin ei yhtään tavoittaisi enää sitä, mistä Tuliristissä oikein lähdettiinkään liikkeelle. Tai mihin siinä päädyttiin. Tuliristi on hajanainen, vaikkakin taidokkaasti kirjoitettu.

Vapaussota häämöttää, mutta vielä ei ole sen aika. Siihen saakka on kuitenkin selvittävä hengissä. Kohtalo kuljettaa koko porukkaa ja kirjassa pelätään jonkun hengen puolesta useampaan otteeseen.

Olen etsinyt oikeaa kronologiaa kirjoille Dianan Gabaldonin omilta nettisivuilta ja kirjojen suomennoksia Wikipedian suomenkielisiltä sivuilta.

1. Muukalainen
2. Sudenkorento 
3. Matkantekijä
   Lordi John ja Hellfire-klubi (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
   Lordin yksityisasia
   Lordi John ja riivaajatar (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
   Lordi John ja veitsenterän veljeskunta
   Lordi John ja sotilaan haamu (kirjassa Lordi John ja paholaisen korttipakka)
   Armeijan käytäntö (kirjassa Tulivana)
   Skottilainen vanki
   Lordi John ja zombien vitsaus (kirjassa Tulivana) 
4. Syysrummut 
5. Tuliristi 
6. Lumen ja tuhkan maa 
7. Luiden kaiku 
8. Sydänverelläni kirjoitettu
   Lehtenä pyhäinpäivän tuulessa (kirjassa Tulivana)
   Välitila (kirjassa Tulivana)
   Kokemattomat (kirjassa Kokemattomat ja muita kertomuksia)

Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste.

Kaikilla kielillä -lukuhaaste

Bibbidi Bobbidi Book -blogissa aloitettiin keväällä Kaikilla kielillä -lukuhaaste ajalle 13.3.-30.11.2018. Innostuin aiheesta kovasti ja päätin ainakin yrittää osallistua haasteeseen. Haastekohtia oli viisi: suomi, englanti, ruotsi, joku muu kieli, jota osaat ja kieli, jota et vielä osaa. Näistä viimeinen kohta jäi suorittamatta, vaikka olisikin ollut hienoa hakea kirjastosta lasten kuvakirja vaikka saameksi tai jollain muulla täysin vieraalla kielellä.

1. Lue kirja suomeksi 
• Ainoa taivas, joka teki kauniilla mutta ei liian koukeroisella kielellään ja tarinallaan minuun valtavan vaikutuksen.
2. Lue kirja englanniksi 
• Lean mean thirteen, turvallinen valinta. Janet Evanovichin huumoridekkareita, joita olen lukenut aiemminkin englanniksi. Ja sarjan seuraavakin osa on jo odottamassa.
3. Lue kirja ruotsiksi 
• Damaskus Sölvesborg, kirjaston nuortenosastolta satunnaisesti etsitty kirja, joka osoittautui yllättävän mukavaksi valinnaksi. Kieli oli helppoa ja sitä oli sujuvaa lukea myös tällaisella puutteellisella ruotsinkielen taidolla. Myös tarina oli ajankohtainen ja kiinnostava.
4. Lue kirja jollakin muulla kielellä, jonka osaat 
• Heute heisse ich Jakob! Tiesin heti, että haluan yrittää lukea myös saksaksi jotain helppoa. Saksan kielen opintoja on takana lukion kolme vuotta, ja välillä kieli oli aika unohduksissa. Duolingo-sovellus kännykässä on palautellut kieltä mieleen, ja oli mukava yllätys, miten helppo oli lukea lastenkirjaa saksaksi. 
5. Lue (lasten)kirja kielellä, jota et vielä osaa
• Tämä haastekohta jäi sitten toteuttamatta. Harmi kyllä. Mutta voinhan tutustua johonkin vieraskieliseen lastenkirjaan joskus ilman haastettakin!

Kiitos mukavasta haasteesta!

Tuija Lehtinen: Takaisin Sumulaaksoon

Mitä kauempana suvusta olisin, sitä kirkkaampana järkeni säilyisi.

Sumulaakson kartano ei tehnyt minuun erityistä vaikutusta, mutta sen verran taattua viihdettä Tuija Lehtisen viihderomaanit ovat, että jatko-osakin päätyi kyllä lukulistalleni.

Edellisessä osassa seurattiin villikkosisar Elsaa, nyt päähenkilö on hillitty aatelissuvun perillinen Silja. Silja palaa suvun kartanoon Sumulaaksoon, vaikka tietääkin, että isoäidillä Olga Eugeniella ei todennäköisesti ole puhtaita jauhoja pussissaan, kun hän vaatii sitä. Siljalla on rahaa millä mällätä, kuten koko suvulla ja Silja pohtiikin, että voisi ostaa asunnon mistä maailman kolkasta tahansa. Sumulaaksosta lähteminen on toki järkevää, ja koko kirja onkin vain sen odottelua, milloin se tapahtuu, ja tuleeko kuvioihin joku potentiaalinen mies Siljalle. Tosin Takaisin Sumulaaksoon ei ole sillä tavalla romantiikkakirjallisuutta, että siinä keskityttäisiin miehen metsästykseen. Miehiä kyllä pyörii ympärillä, mutta Silja heitä tuskin huomaa.

Takaisin Sumulaaksoon on hauskaa, helppolukuista viihdettä, ja sellaisena aivan paikallaan.

Donna Leon: Tuntematon ihailija

Kukkien synnyttämä tunne oli järjetön: ne olisi pitänyt tulkita hänen lahjakkuutensa ylistykseksi, kiitokseksi hienosta esityksestä. Mutta hän aisti niissä uhkaa ja jotain vieläkin vahvempaa, jotain mikä lähenteli hulluutta, vaikka hän ei käsittänyt, miksi tuli ajatelleeksi niin.

Tuntematon ihailija jatkaa Donna Leonin venetsialaisesta komisario Brunettista kertovaa pitkää sarjaa. Luin kesällä uusimman osan Nuoruuden lähde, ja silloin taisin huomata ainakin yhden osan jääneen välistä. No, nyt se puute tuli paikattua. Komisario Guido Brunetti on tuttu ja turvallinen perheenisä, jonka vaimo on intohimoinen lukija. Vaimo Paola toivoo perheen olevan välillä poissa kotoa, jotta voisi lukea samalla kun syö. Voin jotenkin samaistua tuohon tunteeseen!

Tuntemattomassa ihailijassa kuuluisaa laulajatarta piinaa sinnikäs ihailija, joka lähettää kukkia, mutta liikaa. Ihailija tuntuu myös tietävän laulajattaresta liikaa, mikä tuntuu aivan liian ahdistavalta.

Essi Ihonen: Ainoa taivas

Ajattelin, että jos yli 80-vuotias tuttava suosittelee nuortenkirjaa, niin siinä on jotain. Ja niin olikin. Ainoa taivas (2018) lumosi minut täysin, tavalla, jota harva kirja tekee. Kuuntelin äänikirjana ja olen yhä lähes sanaton. Olen suositellut kirjaa lähes kaikille vastaantulijoille (no en, mutta ystävilleni ainakin). Ainoa taivas ei ole liikaa mitään vaan juuri sopivasti sitä mitä on.

Kirja kertoo 17-vuotiaasta Ainosta, joka on kasvanut esikoislestadiolaisessa perheessä, isän Jumalan pelossa. Aino huomaa lähes yhtäkkiä olevansa kihlautunut Armon kanssa, vaikkei tiedä vielä mitä tulevaisuudeltaan haluaa. Vuoden vanhempi sisko avioituu, mutta hän on sentään rakastunut mieheensä. Aino ei edes tunne Armoa, joten mistä hän voisi tietää, rakastaako tätä?

Ainoa taivas oli täynnä kohtia, joita lainaisin tässä mielelläni, mutta koska kuuntelin äänikirjan, ei tässä tällä kertaa ole lainausta. Ainoa taivas oli kuitenkin niin hyvä, että luen sen mielelläni myöhemmin uudelleen.

Eppu Nuotio: Anopinhammas

Vasta kun kuuma kaakaokuppi on Carmenin edessä, Ellen tohtii kysyä mitä tälle kuuluu. Hän näkee kyllä kaikesta, että syksy on ollut kaikkea muuta kuin kuherruskuukausi. Carmen hakee sanoja pitkään, nieleskelee itkua, pyyhkii silmänsä lautasliinaan ja tarttuu sitten Ellenin käsiin.
"Minua pelottaa", Carmen sanoo.

Ellen Lähde, kasviharrastaja ja marttailija, joka ratkoo joutekseen rikoksia, törmää uuteen mysteeriin, joka saa alkunsa Andalusiassa. Ellen on siellä puutarha-kiertomatkalla, ja päätyy vieraaksi espanjalais-suomalaisiin häihin, jotka päättyvät ikävästi. Sattumalta hääpari asettuu asumaan Suomeen Ellenin lähistölle, joten Ellen kuulee lisää perheen ongelmista. Mutta Ellen auttaa nuortaparia, joten ei hätää.

Anopinhammas jatkaa Ellen Lähteestä kertovaa sarjaa, jonka aloitti Myrkkykeiso.

Tuija Lehtinen: Kuollut jättää jäljen

- Murha ei vanhene koskaan, Lipponen muistutti.
- Oliko se murha? Erja aprikoi. - Kunnas vannoi syyttömyyttään loppuun asti.
- Viaton mies ei pakene, Kalle töksäytti.

Entisen poliisin Erja Revon tutkimukset jatkuvat. Tällä kertaa kyseessä on haaste, joka hänen on selvitettävä, vaikkei tahtoisikaan. Onko hän tehnyt virheen tutkinnassa lähes kaksikymmentä vuotta sitten?

Toisen tutkimuksen yhteydessä hotellihuoneen ovesta löytyy sormenjälki, jota ei pitäisi olla. Sormenjäljen omistaja Lari Kunnas on kuollut Erjan tutkiman jutun yhteydessä vuosia sitten ja asialle on pantu piste. Kunnaksen appiukko oli ammuttu, eikä syyllisestä saatu koskaan varmuutta. Lari Kunnas oli valmistellut petosta, jossa puhaltaa kaikki perheen varat, ja sai surmansa pian appiukon kuoleman jälkeen paon yhteydessä sattuneessa kolarissa. Mutta jos nyt ilmestyy johonkin Kunnaksen sormenjälki, niin onko Kunnas sittenkin elossa, ja mikä on totuus appiukon kuolemasta?

Erja Repo on oma hurmaava erakkomainen itsensä. Erityisen herttaista oli, kun hän saa joulunaikaan lapsivieraan:
Kuvaruudussa näkyi Keiju tonttuhattu päässä. Hän rallatti jotain joululaulua täysin palkein, ja Erja katui, että oli ostanut niin paljon tarjottavaa. Vierailu kestäisi ja kävisi voimille. 

Erja Revon aiemmat tutkimukset:
Väärä vainaja
Viesti menneisyydestä

Osallistuu lukuhaasteeseen Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste.

Maijaliisa Dieckmann: Väläys pimeässä

Etsin kirjastosta äänikirjoja työmatkoja varten, ja nappasin mukaani lasten- ja nuortenkirjan Väläys pimeässä - Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina. Tarina on rakennettu kahteen tasoon: toisalla eletään nykyaikaa suomalaisen näkövammaisen Leon mukana. Leo käy tavallista koulua näkevien luokkakavereiden kanssa ja tutustuu pistekirjoitukseen ja samalla kuulijalle kerrotaan näkövammaisen nuoren koulutiestä, apuvälineistä ja opetuksesta. Leon opettaja taas kertoo oppilailleen tarinaa Louis Braillesta, joka keksi pistekirjoituksen.

Louis Braille sokeutui onnettomuudessa kolmevuotiaana. 10-vuotiaana hänen perheensä lähetti hänet sokeainkouluun Pariisiin, jotta Louis saisi mahdollisuuden elättää itsensä. Siihen aikaan sokeiden oli mahdollista lukea itsenäisesti vain kallista ja harvinaista kohokirjoitusta, jota koko sokeainkoulussa oli vain kolme kirjaa. Olihan oltava jokin toinen keino saattaa tieto kaikkien sokeiden saataville! Louis Braille sai oman pistekirjoitusjärjestelmänsä valmiiksi 15-vuotiaana, ja kirjoittamisen lisäksi pistekirjoitusta voi hyödyntää matematiikassa ja musiikissa pistenuottien avulla. Braille-kirjoitus tosin yleistyi vasta keksijänsä kuoleman jälkeen.

Väläys pimeässä on lähinnä tietokirja pistekirjoituksen historiasta, ja myös näkövammaisten nuorten koulunkäynnistä vuonna 2010. Mutta sellaisena se oli oikein mielenkiintoinen ja kolmen tunnin pituisena myös suhteellisen nopea ja helppo kuunneltava. Vaikka alku oli vähän tihkas, tarina imaisi mukaansa ja kuuntelin kirjan loppuun mielelläni. Pistekirjoituksen arvo sokeille on sitä paitsi mittaamaton vielä nykypäivänäkin, kun myös muita tapoja tiedonsaantiin on paljon.

Anni Polva: Tiinan kesäretket

Paluu lapsuuden Tiina-kirjojen maailmaan! Luin Tiinoja lähinnä äitini suosituksesta, eivätkä Tiina-kirjat koskaan olleet minulle erityisen merkityksellinen juttu. Mutta jotainhan niissä täytyy olla, kun ensimmäinen Tiinan kirja on kirjoitettu jo yli 60 vuotta sitten, ja yhä Tiina vain porskuttaa ja löytyy kirjaston hyllystä ja uusia painoksiakin otetaan. Tarkkaa mielikuvaa ei ollut, muistin vain, että kirjoissa seikkaili Tiinan lisäksi tämän kaveri Juha ja että Tiina taisi olla vähän raisu tyttö.

Kesälukemiseksi sitten lähti yhteisnide Tiinan kesäretket, jossa on kolme Tiina-kirjaa yksissä kansissa. Tiina seikkailee (1963) on kirjoista ensimmäinen. Juha on saanut teltan, ja sitä pitäisi nyt lähteä kokeilemaan. Mutta kuka aikuinen saadaan seuraksi ja mistä saadaan pyörä Tiinalle? Kommelluksitta eivät Tiina ja Juha Tiinan mummolaan pääse, mutta pääsevät kuitenkin.

He olivat lähteneet Juhan kanssa seikkailemaan.
Omatunto yritti naputtaa, että mitähän äiti sanoisi jos tietäisi, mutta hän tiuskaisi sille että sen oli oltava kerrankin hiljaa. Kumma kyllä, se vaikeni. Se alkoi kai tarkemmin ajatella, ja huomasi, ettei kaikesta kannattanut rettelöidä.

Tiina etsii juuriaan (1982) on melkein 20 vuotta myöhemmin kirjoitettu. Tiinaa puolestaan ihmetyttää kirjassa, miksei äiti ole kertonut isästään mitään, ja missä tämä oikein on? Ja niin vain Tiina lähtee Juhan kanssa etsimään kauan sitten kadonnutta isoisää. Taas sattuu ja tapahtuu, eikä matkanteko ole läheskään niin yksinkertaista kuin nykyään.

Vaari sulki silmänsä ja vedet valuivat pitkin hänen poskiaan. - Jatkuva katuminen on tuskallista, hän sanoi, - älkää te koskaan tehkö mitään sellaista, jota saatte koko ikänne katua.

Tiina vauhdissa (1985) on sarjan toiseksi viimeinen teos. Luin sen vasta nyt syksyllä kun huomasin kaipaavani taukoa reippaan Tiinan retkeilyistä. Mutta yhtä leppoisa tunnelma on tässäkin Tiinassa. Nyt Juhan vanhemmat ovat ehdottaneet retkeä Juhan sedän luokse. Tiina ja naapurin Kalle voisivat lähteä Juhalle seuraksi. Juha ei tietenkään ole koskaan käynyt sedän luona, ja sinne pitää matkustaa 5 tuntia linja-autolla, minkä jälkeen jää vielä 30 km metsäpolku käveltäväksi. Mutta polku on kuulemma selvä, ettei eksyä voi. Ja itseasiassa Juha ei ole nähnyt setääkään kuin vauvana. Mutta kaikkien mielestä ajatus on silti hyvä, ja niin kolme kaverusta lähtevät matkaan. Ai että minä rakastan tätä tunnelmaa. Välillä pitää yöpyäkin pariin otteeseen, eikä Tiinalla ja Kallella ole edes vilttiä mukanaan, kas kun ei tullut mainittua asiasta kotona, etteivät kiellä koko reissua.

- Meidän on varmasti maattava vielä toinenkin yö metsässä, mutta kolmantena me päästään jo varmasti perille.
- Joo, ellei satuta eksymään tai upota suohon, Kalle myönsi.

Nyt ehkä vähän Tiina-taukoa, mutta uskon silti palaavani sarjan pariin jossain vaiheessa.

Sisko Koskiniemi: Ihan tavallinen perhe

- Se pm väärin. On väärin joutua kertomaan äidille, että hänen lapsensa on kuollut. Olkoon vaikka minkälaista elämää... Lapsi. Oma lapsi. Sellainen kaunis tyttö rippikuvassa. Kaija, minä haluan pois tällaisesta maailmasta, jossa äideille kerrotaan lauantaiaamuna lapsen kuolemasta.

Sisko Koskiniemen sosiaalityöntekijä Kaijasta kertova edellinen romaani Kääntöpuolella lapsuus päättyi raskaista aiheistaan huolimatta toivon kipinään. Nyt Kaijan tarina jatkuu romaanissa Ihan tavallinen perhe (2018). Kaija työskentelee edelleen poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä ja tekee sen sekä järjellä että sydämellä. Kaija ei välitä työajoista vaan antaa kaikkensa voidakseen auttaa, ja pystyykin usein auttamaan. Mutta kaikkia ei voi auttaa. Kaikki eivät halua apua, ja joskus vain on liian myöhäistä.

Minun täytyy tunnustaa, että tähän kirjaan tarttuminen oli vaikeaa. Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena, ja tiesin, että haluan ehdottomasti lukea sen. Mutta aihe on raskas ja sitä oli vaikea lähestyä. Kun lopulta sitten rohkaisin itseni ja aloitin, en voinut enää lopettaa lukemista. Luin kirjaa lähes läpi yön, sillä en vain voinut lopettaa.

Mielestäni kirjasta edelleen näkyy se, ettei kirjailija ole ammattikirjailija, vaan teksti on hieman harrastelijamaisempaa. Mutta ei se haittaa, sillä asiantuntemus näkyy. Koskiniemi tietää mistä kirjoittaa ja se tekee kirjasta aidon ja vakuuttavan. Suosittelen tätä ja myös edellistä kirjaa erityisesti jokaiselle, joka on joskus miettinyt, miksei lastensuojelu tehnyt mitään ajoissa.

- Jos joskus haluat puhua minun kanssani, sano vartijalle. Vapaudut luultavasti pian, voit milloin vain senkin jälkeen tulla tapaamaan minua. Papereissa on kerrottu kaikki huostaanottoon liittyvät asiat, lue ne, kun jaksat. 
Vuoteella makaava hahmo ei liikahtanutkaan. Kaija meni käytävälle ja sulki oven. Seisoi paikallaan, katsoi korkealla olevan ikkunan läpi ulos. Halutti huutaa, kirkua, heittää ikkunan alla seisova tuoli seinään.

Anne Holt: Tomussa ja tuhkassa

- Meillä on siis tapaus, joka näyttää itsemurhalta, hän aloitti uudestaan, - mutta on minun mielestäni ihan varmasti murha.
Vasen käsi laskeutui pöydällä olevan paperipinon päälle.
- Ja toinen tapaus, jossa mies on kärsinyt kahdeksan vuoden vankeustuomion vaimonsa murhasta mutta joka sinun mielestäsi saattaakin olla itsemurha. /…/
- Niin, Henrik sanoi. - Ja mikä pahinta...
Nyt oli hänen vuoronsa nauraa. Hän levitteli käsiään ja huudahti:
- Meillä ei ole valtuuksia tutkia niitä kumpaakaan. Ne eivät ole meidän juttujamme, Hanne.

Rakastan Anne Holtin Hanne Wilhelmsenia! Ilahduin valtavasti päästessäni lukemaan lisää erakkomaisesta Hannesta ja myös hänen omalaatuisesta työparistaan Henrik Holmesta. Kuuluu ehdottomasti laatudekkareiden joukkoon. Viimeksi luin sarjan edellisen osan Tuntematon uhka.

Pyörätuolia käyttävä Hanne on edelleen eristäytynyt kotiinsa, mutta hän selvittelee edelleen kylmiä juttuja yhdessä Henrikin kanssa ja Henrik saa toimia hänen linkkinään ulkomaailmaan. Uusia juttuja ei ole osoitettu heille ja molemmat alkavat turhautua. Kumpikin kiinnostuu eri jutusta: Hanne kiinnostuu tunnetun maahanmuuttokriitikon kuolemasta, joka on kuitattu itsemurhana, mihin Hanne ei usko. Henrik puolestaan haluaa selvittää, istuiko syytön mies vaimonsa murhasta kahdeksan vuotta. Henrik uskoo miehen syyttömyyteen, mutta mitä oikein tapahtui perheessä, joka oli menettänyt ainoan lapsensa onnettomuudessa pari vuotta aiemmin?

Erakkomainen Hanne ja yksinäinen Henrik toimivat työparina hyvin yhteen ja lukija pääsee jännittämään, ehtivätkö he ratkaista jutun ajoissa. Pienen tytön kohtalo on siitä kiinni.

Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste.

Richard Bach: Lokki Joonatan

Lyhyt ja napakka äänikirja houkutti minut mukaansa vaikka mitään ennakkotietoja. En oikein tiennyt mitä odottaa, mutta nimi kalskahti tutulta: klassikkokamaa siis.

Ensimmäinen oivallus: ahaa, kun nimessä on "lokki Joonatan", todella tarkoitetaan lokkia. Selvä. Kun muut lokit elävät syödäkseen, lokki Joonatan elää lentääkseen. Kirja on täynnä lokki Joonatanin teknisiä kuvauksia lentoharjoituksista ja nopeusennätyksistä, mutta myös vapaudesta ja tunteesta jonka saa vain kun saavuttaa tavoitteensa.

Muut lokit eivät ymmärrä Joonatania ja karkottavat tämän pysyvästi. Mutta se ei Joonatania juurikaan haittaa, sillä Joonatan haluaa vain lentää. Ja kun tämä elämä loppuu, Joonatan jatkaa lentoharjoituksia seuraavassa.

Lokki Joonatan on täynnä raamatullista symboliikkaa jeesusmaisesta palaamisesta oman lauman pariin ja opetuslapsien keräämisestä lähtien. Äänikirjana tämä oli nopea ja sujuvasti kuunneltavissa, mikä ei ehkä olisi toteutunut kirjan kanssa.

Alkuperäisteos 1970, kuuntelin äänikirjan vuodelta 2008.

Helmet-lukuhaaste: kirja valittu sattumanvaraisesti.

Jean Philipp Sendker: Sydämenlyönneissä ikuisuus

Hän kuuli Mi Min sydämen sykkeen ja sitten omansa, kuinka heidän sydäntensä lyönti alkoi tasaantua, kuinka ne mukautuivat toisiinsa, ja hetken ajan - vaikka hänestä aika tuntui pitkältä - hän kuuli, kuinka heidän sydämensä löivät samaan tahtiin.

Julian isä Tin Win, menestynyt newyorkilainen juristi, on kadonnut. Eräänä päivänä Tin Win lähti töihin, eikä koskaan saapunut töihin eikä palannut kotiin. Neljä vuotta myöhemmin Julia saa käsiinsä isänsä kirjoittaman vanhan rakkauskirjeen. Kirjeessä on mainittu pieni burmalaiskylä, ja Julia päättää matkustaa sinne selvittämään, mitä isälle on tapahtunut.

Kylässä Julia saa oppaakseen U Ban, ja vähä vähältä isän tarina alkaa hahmottua.

Kirja on kaunopuheinen ja lämminhenkinen. Liikaakin. Vähän enemmän särmää olisi ollut enemmän mieleeni.

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Minun täytyy luultavasti lakata ajattelemasta, että luultavasti pitäisin Kari Hotakaisen kirjoista kovasti. Olen nyt lukenut kaksi, ja vaikka molemmat oli ihan ok, niin suureksi suosikikseni ei niistä kumpikaan noussut. Huomaan olevani asiasta vähän pettynyt.

Tiesin etukäteen, että Juoksuhaudantie kertaa unelmasta omakotitalosta. Jotenkin kuvittelin sen unelman vähän erilaiseksi kuin mitä se sitten osoittautui olevan. Ehkä minun olisi helpompi ymmärtää unelma omakotitalosta, kuin päästään sekaisin mennyt avioeron kokenut mies, joka saa päähänsä, että hankkimalla talon hän saa perheensä takaisin. Mies, Matti, alkaa pakkomielteisesti selvittämään, kuinka hän hankkii talon, minkä talon ja kenen talon ja millä keinoin hän voi sen saada. Pakkomielteen pahenemista on karmeaa seurata kirjan sivuilta. Tai tässä tapauksessa, kun kuuntelin äänikirjaa, cd-levyltä.

Huolimattomat, jonka luettuani arvelin, että pitäisin jostain muusta Hotakaisen kirjasta enemmän.

Osallistuu Helmet-lukuhaasteeseen: kirja ei ole mukavuusalueellasi.

L. M. Montgomery: Annan jäähyväiset

Annan jäähyväiset on sarjaan jotain aivan erilaista ja on hieman vaikea sanoa pidinkö siitä vai en. Anna perheineen esiintyy vain tarinoiden välissä olevissa runoissa ja lyhyissä katkelmissa, joissa Anna lukee perheelleen ääneen omia ja Walterin kirjoittamia runoja. Kaikki tarinat on linkitetty samalle seudulle, missä Anna ja Gilbert perheineen elävät, ja tarinoissa viitataan heihin samaan tyyliin kuin alla olevassa katkelmassa.

Carter Flagg lisäsi, että vanharouva Wilkes oli aina ollut sitä mieltä, ettei tohtori Blythelle ollut vertaa, vaikka rouva oli käynyt erikoislääkärien pakeilla ympäri maailmaa.

Annan jäähyväiset ei siis kerro Annasta, eikä edes hänen perheestään. Joitain yksittäisiä tiedonmuruja saattaa olla poimittavissa siellä täällä. Paikoitellen tarinoiden yhteys Blythen perheeseen tuntuu päälleliimatulta. Ehkä siksi, että osan teksteistä Montgomery oli kirjoittanut ja julkaissut jo vuosia aiemmin.

Kirjan käsikirjoitus toimitettiin kustantajalle samana päivänä kun rakastettu kirjailija kuoli ilmeisesti itsemurhaan vuonna 1942. Sodan vastainen sanoma ei kustantajasta tuntunut tuolloin julkaisukelpoiselta ja niinpä teos ilmestyi vasta 1976 (suomeksi nimellä Tie eiliseen), ja silloinkin rajusti karsittuna. Novelleissa vilahtelee murhia, aviorikoksia, kummituksia, kateutta ja sukuriitoja. Tässä muodossa teos ilmestyi englanniksi 2009 ja suomeksi 2010. Itselläni Annan jäähyväiset oli nyt uusintaluvussa, sillä olen sen kertaalleen ilmestymisen jälkeen lukenut.

Runojen joukossa on mm. Kotikunnaan Rillassa mainetta niittänyt Walterin kirjoittama Huilunsoittaja. 

Tuli laaksoon huilunsoittaja,
kovin kauan ja kauniisti soitti!
Lapset ovelta ovelle seurasi,
vaikka rakkaat miten rukoili.
Niin vietteli melodiansa

kuin metsän puro laulullansa.

Kerran saapuu soittaja uudestaan,
soittaa vesoille vaahterapuiden!
Mekin lähdemme häntä seuraamaan,
moni palaa ei matkalta milloinkaan.
Vaan väliäkö sen, jos vapaus yhä

on kotikunnaillemme pyhä?

Annan nuoruusvuodet
Anna ystävämme
Annan unelmavuodet
Anna opettajana
Anna omassa kodissaan
Annan perhe
Sateenkaarinotko

Kristiina Vuori: Elinan surma

Elinan surmaruno on 1400-luvulta tai 1500-luvulta peräisin oleva kalevalamittainen kansanruno, jonka Elias Lönnrot keräsi ja julkaisi Kantelettaressa 1840. Runossa Laukon Klaus Kurki nai nuoren Elina-neidon, ja mustasukkainen Kirsti-piika väittää Elinan pettäneen Klausia rengin kanssa. Klaus Kurki sitten suutuspäissään polttaa Elinan ja rengin taloonsa. Kartano joutuu turmiolle ja Klaus ja Kirsti helvettiin. Tarina ei perustune todellisuuteen, vaikka niin onkin aiemmin uskottu.

Aika paljon on Kristiina Vuori tuonut lihaa tarinan ympärille ja myös muokannut tarinaa nykyaikaiseen romaaniin sopivaksi. Kirsti on tässä tarinassa päähenkilö, joka ei olekaan yksiselitteisesti roisto, vaan hänen syynsä toimilleen ovat moninaiset. Kirjan Kirsti ja Elina ovat kasvattisisarukset, joista Kirsti päätyy mielettömän ihastuksensa johdattaman Laukon kartanoon avainpiiaksi. Klaus lupailee avioliittoa, mutta naikin Kirstin kasvattisisaren Elinan. Naisiinmenevä Klaus ei halua kuitenkaan luopua Kirstistäkään.

Kuuntelin Elinan surman äänikirjana Kirsti Valveen lukemana, ja olin ilmeisen tyytyväinen, koska tämä oli pitkästä aikaa Kristiina Vuoren kirjoista sellainen, jonka sain loppuun saakka. Loppu yllätti minut hyvällä tavalla, eikä kirja ollut niin synkkä kuin mitä etukäteen kuvittelin.

Helmet-lukuhaasteeseen merkataan kohta "Runo on kirjassa tärkeässä roolissa".

Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille

"En jaksa olla siellä koko päivää, koska siellä on niin paljon töitä", hän sanoi. "Kyllä ne jotenkin hoituvat. Pojat ovat siellä. He tekevät työt."
Mma Ramotswe haukkoi henkeään. "Ne pojat vai? Ne sinun apupoikasi. Mutta sinähän olet aina sanonut, ettei heistä ole mihinkään."

Huvitin itseäni Mma Ramotswen etsivätoimiston seuraavalla osalla. Kirja oli yhtä viihdyttävä kuin aiemmatkin, mutta voi sentään. Mma Ramotswen kihlattu J. L. B. Matekoni on masentunut. Hän ei enää välitä mistään. Ei edes autokorjaamostaan!

Samalla kun Mma Ramotswe selvittää, kuinka parannetaan masentunut mies, selvitetään orpotilalle päätyneen erikoisen lapsen taustoja ja etsitään ehdottoman kunnollista missiehdokasta.

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke

- Tälläista se on Hilda, näin me vanhennutaan. Nämä osaa kaiken jo. Ne kasvaa nappuloista täysverisiksi roistonroikaleiksi. Kohta ne kaivaa jo puukolla hampaitaan ja herättää pelkoa Suomen jokaisessa kauppalassa. 

Viime talvena luin lapsille ääneen Me Rosvolat ja se nousi meidän suureksi suosikiksi. Niinpä kesällä otimme lukuun sarjan seuraavan osan Me Rosvolat ja konnakaraoke (2011). 350 sivua luettavaa on kuitenkin näin ääneen luettavaksi aika paljon, joten ihan nopea projekti tämä ei ollut. Osa vitseistä meni varmasti lapsilta ohi, mutta minusta on hauskaa, että kirjasta löytyy huumoria sekä lapsille että aikuisille. Kuten silloin, kun lukijalle huomautetaan, etteivät Rosvola-perheen äidin Hildan housut mahdu enää kiinni, hänellä on paha olo eikä hän voi ajaa autoa ja hän alkaa syödä yöllä "Äijän mäjäys" -nimistä jälkiruokaa, johon tulee vaniljajäätelöä ja melkein mitä tahansa. Sitä paitsi kyseinen "äijän mäjäys" -resepti on ehdottomasti testattavien listalla!

Vilja, kaapattu tyttö, on viettänyt talven kotonaan oman perheensä parissa. Kesällä hän päätyy viululeirille ja mitta alkaa tulla täyteen. Kun Vilja lähettää Rosvoloille avunpyynnön, alkaa tapahtua! Kaikkien vaiheiden jälkeen päädytään jälleen maantierosvojen kesäpäiville, mutta sinne paluu ei olekaan ihan helppoa: edelliset kesäpäivät päättyivät vähän ikävissä tunnelmissa. Tänä vuonna on sitä paitsi aivan erityisen paljon pelissä, sillä voittajien kapteenista tulee rosvovaltias.

Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla

Sunnuntaiaamu. Lapset olisivat poissa vielä viikon. Venla saisi rauhassa tehdä kaikkea, mitä halusi.
Venla ei halunnut ajatella: kaikkea mitä piti. Kun burnoutin puristava koura oli alkanut hellittää ja Venla oli silmiään siristellen kaivautunut jostakin maanuumenista takaisin valoon, hän oli päättänyt, että "pakko", "pitäisi" ja "sitku" olivat hänelle kiellettyjä sanoja.

Takakansi mainostaa "Downshiftausta "monien mahdollisuuksien talossa" - uusi viihdesarja alkaa.

Venla on eronnut ja kokenut työuupumuksen, josta on nyt alkanut toipua. Uuden elämän merkiksi hän jättää työnsä, hankkii vanhan kyläkoulun ja päättää ryhtyä majatalon pitäjäksi. Murrosikäisten lasten, ex-miehen, ja omalaatuisten naapurien kanssa ei aika käy totisesti pitkäksi.

Viihdyttävää luettavaa! Romantiikkaa löytyy, mutta ei tuputtamalla eikä kiiltokuvamaista. Pidin ja odotan innolla sarjaan jatkoa.

Jarkko Sipilä: Häikäilemätön

- Mä olen vaan miettinyt sitä, mihin mä haluan herätä. Sehän on selvää, että päivä tuo harmia ja pettymyksiä, mutta ei niitä tarvitse aamulla ajatella.
- Mä ymmärrän tuon, Joutsamo sanoi. - Mutta miksi mun mieleen ei tule mitään muuta kuin se edessä oleva työpäivä?
- Mitä muuta sun elämässä on kuin työ?
- No, tota…

Jarkko Sipilän Takamäki sarjan kahdeksastoista dekkari Häikäilemätön (2018) on tuttua ja luotettavaa dekkarikamaa. Roskiksesta löytyy tuntemattoman miehen ruumis. Suhonen päätyy taas peiteroolissaan Suikkaseksi kun selvittää miehen kohtaloa. Vaarallistakin peli jälleen kerran on.

Häikäilemätön ei yllätä hyvässä eikä pahassa, mutta on mukavaa, helppolukuista, eteenpäin soljuvaa luettavaa.

Elokuussa luin Takamäki-sarjan edellisen osan Syvälle haudattu.  Häikäilemätön menee myös Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaasteeseen.

Taavi Soininvaara: Inferno.fi

Vaisto varoitti Ratamoa. Kaikki ei ollut kohdallaan. Pelko kasvoi möykyksi hänen sisällään. Oli pakko keksiä jotakin.

Innostuin vuosi sitten ajatuksesta lukea myös näitä minulle entuudestaan lukemattomia Ratamo-kirjoja ja luinkin silloin Ebola-Helsingin. Mutta seuraava saikin odottaa pitkään, kun muutakin luettavaa listoilla tuntuu pyörivän. Sain kuin sainkin Ratamo-sarjan toisen osan, Inferno.fi, luettua.

Arto Ratamo on kirjassa lähtenyt opiskelemaan poliisiksi. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen töitäkin on luvattu ja kun entinen tutkijan työ ei enää yhtään kiinnosta, on Ratamo tarttunut tarjoukseen. Yhtään ei yksinhuoltajaisä välitä siitä, että ehkä poliisin ei ole kaikkein helpointa huolehtia pikkutytön hyvinvoinnista. Mutta onneksi on entinen anoppi, joka astuu remmiin kun lastenhoitoapua tarvitaan.

Inferno.fi on sellaisen 17-18 vuotta vanha, ja kieltämättä vuodet ovat hieman kuluttaneet aihetta. Maailmanlaajuisesti myytyyn tietoturva-ohjelmaan Infernoon on piilotettu takaportti, ja kun Miamissa kuolee venäläismies mukanaan yritykseen liittyviä dokumentteja, ryhtyy Supo tutkimaan asiaa. Tekeillä on ryöstö, mutta mitä aiotaan ryöstää, ja kuka vuotaa tietoja?

Sarjan osana Inferno.fi on edelleen paikallaan, mutta jotenkin näin vahvasti tietotekniikkaan nojautuva aihe tuntuu vanhalta, vaikka juonessa ei edelleenkään ole mitään vikaa.

Arto Ratamo -sarja

Ebola-Helsinki 2000

Inferno.fi 2001

Koston komissio 2002

Ikuisesti paha 2003

Vihan enkeli 2004

Pimeyden ydin 2005

Marsalkan miekka 2006

Jumalten sota 2007

Toinen peto 2013

Teräsarkku 2014

Haukka ja kyyhky 2015

Venäläinen vieras 2016

Neljäs valtakunta 2017

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää

On täysin tarpeetonta ja melko tyhmääkin sotkea aivan vain sotkemisen vuoksi. Se on yksinkertaisesti kallisarvoisen ajan haaskaamista. Joskus tietysti sattuu asioita, joita on mahdotonta ennakoida. Jos kuitenkin perusjärjestys on hyvällä tolalla, on helpompaa selviytyä myös yllätyksistä.
Kuolinsiivouksesta tulee paljon helpompaa meille ja läheisimmelle, jos pyrimme olemaan järjestelmällisiä läpi elämän.

Lehdissä ja netissä on kirjoitettu tämän kirjan innoittamana paljon kuolinsiivouksesta: siitä kuinka siivota omaisuus niin että perillisten olisi helppoa tyhjentää kämppä ja panna se myyntiin. Tai niin minä ne jutut olen tulkinnut ja pahoittanut vähän mieleni. Ei minusta ihmisen tarvitse olla sillä tavoin huomaamaton ja olematon, ettei kenellekään vain tule vaivaa kuoleman jälkeen. Itse kirja sen sijaan oli huomattavasti positiivisempi ja suorastaan elämäniloisempi lukukokemus.

Mitä eroa on sitten konmarittamisella ja kuolinsiivouksella? Minun mielestäni ei juuri mitään. Ehkä se on se konteksti missä siivousta tehdään. Magnussonin kuolinsiivouksessa pyritään poistamaan ne henkilökohtaiset tavarat (vaikka arkaluontoiset kirjeet tai päiväkirjat), joiden ei halua päätyvän muiden käsiin. Konmarituksessa mietitään, tuovatko ne itseasiassa enää itsellekään iloa, ja todennäköisesti päätetään poistaa ne. Tavara, jota ei itse tarvitse, on syytä poistaa molemmissa tavoissa. Magnusson kehottaa tarjoamaan niitä läheisille, mutta niin etteivät läheiset koe pakkoa ottaa tavaroita vastaan. Konmari taitaa säkittää kaikki ja lyödä roskiin, ainakaan en muista siellä puhutun kierrätyksestä. Sitä paitsi Konmari olettaa, että läheistenkin nurkissa on syytä konmarittaa, joten sinne ei kannata työntää lisää tavaraa. Näin voi olla, mutta minusta ehkä Magnussonin tapa on jotenkin lempeämpi ja kevyempi tapa käydä tavarat läpi.

Magnusson mm. kehottaa kokoamaan muistoesineet, joilla on arvoa itselle, mutta ei muille, yhteen laatikkoon, mistä niitä on helppo katsella ja muistella, mutta myöhemmin perillisten on tämä laatikko myös helppo tuhota.

On tavallaan helpottavaa, kun päätän säästää jotain pientä - kuivatun kukan, hassun muotoisen pikkukiven tai soman pikkuisen simpukankuoren - ja laitan se poisheitettävien laatikkoon. 

Jatkossakin olen valmis suosittelemaan kaikille siivoamista - mutta siksi, että itsellä on mukavampi elää, ellei kaikki vuosien mittaan kertynyt roina täytä nurkkia.

Marie Hübner, Iris Wolfermann: Heute heisse ich Jakob!

Luin kokonaisen kirjan saksaksi! Juhuu, fanfaareja! No, myönnetään, että kyseessä on lasten kuvakirja, mutta on siinä kuitenkin kymmenkunta lausetta joka aukeamalla. Ja sivujakin on vähän vajaa 30, joten kyllä siinä oli ihan luettavaa, näin hataralle saksankielen osaajalle ainakin.
 Lukemiseen houkutteli lukuhaaste Kaikilla kielillä, johon olen jo lukenut kirjat englanniksi ja ruotsiksi. Suomenkielisen kirjan valitseminen sen sijaan näyttää tuottavan vaikeuksia...

Hannes on koululainen, joka päättää yhtenä päivänä, että Hannes on ihan tyhmä nimi ja hän haluaakin olla Jakob. Tai ehkä sittenkin Oskar. Tai Konstantin. Hanneksen ympärillä on ilmeisen ymmärtäväisiä aikuisia, jotka eivät sano, että mitästä tyhjää, Hanneshan sinun nimesi on, vaan toteavat, että asia selvä, Jakob.

Kirja oli mukava pieni välipala ja ensimmäinen (toivottavasti ei viimeinen!) kosketus saksaksi lukemiseen. Olen lukenut saksaa lukiossa kolme vuotta. Lisäksi yliopistossa pari alkeiskurssia, kun sellaista oli tarjolla, mutta mitenkään vahva saksani ei siis ole koskaan ollut. Näistä kursseista on aikaa, ja vähäinenkin saksankielentaitoni oli päässyt ruostumaan pahasti. Olen kuitenkin yrittänyt kannustaa itseäni kertaamaan niin ruotsin kuin saksankin kieltä ilmaisella Duolingo-sovelluksella. Samalla kertautuu englantikin, kas kun Duolingossa ei ole mahdollista opiskella suomeksi. Mutta mikä on tavoite tällaisella omaehtoisella kieltenopiskelussa, kun arjessa kieltä ei tarvitse? Minulle se voisi olla vaikka se, että pystyisin lukemaan kirjoja muillakin vierailla kielillä kuin englanniksi. Tai kuuntelemaan podcasteja tai katsomaan Youtube-videoita tai etsimään tietoa nettisivuilta. Jatkan siis harjoituksia, ja toivottavasti myös luen vielä joskus jotain haastavampaakin saksaksi.

Enni Mustonen: Verenpisara ikkunalla

Turhaan Toivo isälle puhui kaikkien kansojen työtätekevien liitosta, joka poistaa nälän, sodan ja köyhyyden. Isä sanoi, että semmoiset ovat marssin sanoja. Ei niihin pidä uskoa vaan omiin silmiinsä. Oikeassa ne olivat tavallaan kumpikin, isä sekä Toivo.

Nuori vasta seminaarista valmistunut opettaja Saara Kavenius tulee kesällä 1917 pienen etelähämäläisen pitäjän kyläkouluun opettajaksi. Hän asettuu kesäksi kartanoon kartanon tyttären kotiopettajaksi ja tutustuu Vappuun, torpparin tyttäreen, joka on työssä kartanossa. Takakannen mukaan naiset ystävystyvät, mutta minusta se on ehkä vähän liikaa sanottu. Kumpikin on jo valmiiksi valinnut puolensa sisällissodan lähestyessä vääjäämättä, joten ystävystyminenkin on vaikeaa. Mutta molemmat ovat myös sen verran avarakatseisia, että ymmärtävät toisenkin näkemyksiä, ja yhdessähän siinä sodan pyörteisiin joudutaan ja on vain yritettävä selviytyä.

Verenpisara ikkunalla (1998) aloittaa Enni Mustosen Koskivuori-sarjan. Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan viimeisin osa jätti nälän lukea lisää Enni Mustosta, joten tartuin tähän sarjaan, jota en ole aiemmin lukenutkaan. Sarjan aloitus lunasti odotukset, joten seuraavaksi jonoon sarjan seuraava osa.

Suomen itsenäistymisen aika ja varsinkin sisällissotakuvauksia on viime vuosina ollut aika paljon kirjallisuudessa, 100-vuotisjuhlan muistoksi epäilemättä. Mutta en minä sitten näköjään niitä kovin paljon ollutkaan lukenut, kun ryhdyin blogin arkistoista etsimään. Lähinnä mieleen tulee Täällä Pohjantähden alla osat Yksi, Kaksi ja Kolme, Kirsti Ellilän Tuntemattomat, Heidi Könkään Sandra sekä Enni Mustosen oma Ruokarouva.

Osallistuu Jatkumo-lukuhaasteeseen sekä Helmet-haasteessa kohta "liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan".

Timo Parvela: Ella ja Äf Yksi

Vuonna 2008 julkaistu Ella ja Äf Yksi oli ensimmäinen kosketuksemme Ella-sarjaan. Koekaniineina minulla oli yksi tokaluokkalainen ja yksi eskarilainen. Pistin äänikirjan pyörimään autossa kesälomamatkalla, ja ihastuimme jo pelkkään alkuun niin, että tilaisuuden tullen ostimme samalla lomareissulla kirjasta tehdyn elokuvan Ella ja kaverit. Elokuvakin katsottiin samantien, ja äänikirjaa jatkettiin paluumatkalla kun elokuva oli jo katsottu. Raati piti molemmista kovasti!

Ella kavereineen on toisella luokalla sympaattisessa pikkukoulussa, kun koulu päätetään pienen väärinkäsityksen jälkeen lakkauttaa. Lapset siirretään saman tien valtavaan, peräti kymmenentuhannen oppilaan kouluun ja opettaja viedään vankilaan lasten kaltoinkohtelun vuoksi. Lapsilla onkin siis kaksi tehtävää: pelastaa sekä koulu että opettaja.

Uudessa koulussa pyörii myös omituista porukkaa, kuten Anna, joka on eksynyt jo kuukausia sitten eikä ole vieläkään löytänyt luokkaansa, ja Äf Yksi -niminen poika, joka on kaikkien sääntöjen ulkopuolella rikkaan isänsä vuoksi.

Helmet-lukuhaasteesta merkataan kohta, jossa käydään koulua.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Huopa tuntui ihanan lämpimältä, kun kääriydyin siihen ja oikaisin pitkäkseni Iivon kainaloon. Heikkikin laittoi reppunsa päänalusekseen ja kävi makuulle Iivon toiselle puolelle.
- Kappas vaan, tähtiä, hän sanoi hetken kuluttua. Tosiaan, kun katsoi ohi laivan savupiipusta tupruavan savupatsaan, tummalla yötaivaalla erottui yksi ainoa himmeä tähti.

Syrjästäkatsojan tarinat on edennyt uuteen osaan. Kirsti palaa Pariisista takaisin Suomeen perustamaan muotihuonetta ja avioitumaan Iivonsa kanssa. Nyt eletään vuosia 1927-1930. Vaikka Kirsti uskoo olevansa valmistautunut avioliittoon taiteilijan kanssa, mutta on silti asioita, joita ei voi ennakoida, tai joiden hyväksyminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi.

Sarja jatkuu tutuksi tulleella tavalla ja hahmoissa vilisee oikeita historiallisia henkilöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet Suomen historiaan. Taiteilijan vaimo sai minut perehtymään lisää mm. Mika Waltarin, Erkki Kivijärven ja Minna Craucherin historiaan. Lisää tietoa kirjan taustoista on myös sarjan facebook-sivulla Syrjästäkatsojan tarinoita.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja
Paimentyttö
Lapsenpiika
Emännöitsijä
Ruokarouva
Ruokarouvan tytär
Taiteilijan vaimo

Napataan Taiteilijan vaimolla suoritus haasteisiin Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste sekä Helmet-lukuhaaste.

Emma Cline: Tytöt

Mutta Suzannella ja minulla oli muuta yhteistä, toisenlainen nälkä. Välillä kaipasin kosketusta niin kovasti että kaipuu raapi minua sisältä. Näin saman Suzannessa, joka valpastui kuin ruokaa haistava eläin aina kun Russel lähestyi.

Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterän alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.

Kun 14-vuotias Evie tapaa sattumalta Suzannen, jännittävän porukan mukana liikkuvan hippitytön, se on menoa. Hän haluaa tehdä vaikutuksen Suzanneen, tavata tämän uudelleen ja on valmis lähtemään mihin vain Suzanne pyytää. Jos pyytää. Arki tuntuu tavalliselta ja turhalta, vanhemmat ovat eronneet, Evie riitelee ystävänsä Connien kanssa, eikä äiti edes huomaa, vaikka Evie alkaa viettää aikaansa hippikommuunissa ja varastaa rahaa kotoaan.

Tytöt (2016) on Emma Clinen pari vuotta sitten julkaistu esikoinen. Silloin ilmeisesti kovastikin huomiota saanut, mutta minulta ohitse mennyt. En tarttunut kirjaan maineen takia, vaan aika kevein odotuksin. Jos olisin toivonut siitä tajunnanräjäyttävän hyvää lukukokemusta, olisin varmaankin pettynyt. Tytöt oli kuitenkin ihan kelpo luettavaa, ei mukava, mutta kiinnostava kuvaus 70-luvun hippielämästä Kaliforniassa, joka päättyy tragediaan. Tragedialla tätä kaupitellaan lukijalle, ja houkutellaan jatkamaan lukemista. Mitä tapahtui? Miksi Evie ei ollut mukana? Olisiko hän halunnut olla mukana?

Välillä hypätään nykypäivään aikuisen Evien mukana ja lukijalle selviää, ettei Evie ole hippiaikojen jälkeen saanut oikein otetta elämästä. Muuten aikuinen Evie jää hieman vaisuksi kokemukseksi.

Lukemisen arvoinen romaani kuitenkin.

Helmet-lukuhaasteeseen kohta "selviytymistarina".

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja

Olin kesällä sairaana, ja silloin etsin kirjastosta itselleni helppoa luettavaa. Sairaana on kaikkein helpoin tarttua johonkin tuttuun ja turvalliseen ja niin mukaani päätyi Anu Holopaisen Syysmaa-fantasia. Ihan koko sarjaa en sairastaessa ehtinyt lukea, mutta pari kolme ensimmäistä osaa kuitenkin. Sarjaan kuuluu kuusi nuortenkirjaa, jotka on julkaistu 2000-luvun alussa.

Welman tytöt (2003) aloittaa Syysmaa-sarjan. Lukijalle esitellään yhteiskunta, jossa naisella ei ole arvoa, oikeutta päättää avioitumisestaan tai edes oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen. Adaira pelastetaan maantieryöstön avulla joutumasta naimisiin julmurin kanssa, ja hän päätyy salaiseen metsäkartanoon kapinallisen naisjoukon keskuuteen.

Maailma oli kääntynyt ylösalaisin liian nopeasti - yhden päivän aikana hän oli joutunut lopullisesti toteamaan, että hänen oli parempi luottaa ventovieraisiin ihmisiin kuin omaan perheeseensä.

Sisarpuut (2004) jatkaa tarinaa siitä mihin Welman tytöissä jäätiin. Zara, Adaira, Mimma, Sissa ja Ørrunân ovat matkalla pohjoiseen, kielletyn Villipihlajan palvojien salaiseen kylään. Matka ei ole kuitenkaan helppo. Uutena hahmona kirjassa esitellään Javona, syysmaalaisen ylipapin nuori puoliso, joka synnyttää tyttövauvan. Papin esikoisen tulee olla poika, joten tyttövauva on hylättävä. Javona ei kuitenkaan pysty siihen, ja hänkin löytää turvapaikan Punatertun kylästä, vaikkei palvokaan Villipihlajaa.

- Missä he kaikki ovat? Onko joku toinen perhe ottanut heidät?
- Kuka ottaisi kotiinsa vieraan tyttölapsen, kun monet eivät halua omaansakaan?

Viinikauppias (2005) hyppää ajassa muutaman vuoden eteenpäin. Adaira ja Merkinos lähetetään läheiseen kaupunkiin viinikauppiaspariskunnaksi naamioituneena ja pyrkimyksenä urkkia valtauskontojen voimasuhteita ja mahdollisuuksien mukaan ujuttamaan uudistuksellisia ajatuksia sekaan. Samaan aikaan Javonan tyttären Yvanan ympärillä tapahtuu kummia. Hänen lähellään ihmiset alkavat yhtäkkiä käyttäytyä pakkomielteisesti ja syypää siihen vaikuttaa olevan selkään ilmestynyt kummallinen luomi, joka erittää näkymätöntä myrkkyä.

- Kenties mitään huolen aihetta ei olekaan, ehkä Yvana on vain sattunut joutumaan pakkomielteisten hölmöjen keskelle, mutta aion ottaa asioista selvää. Sinä olet vitkutellut jo riittämiin.

Yölaakso (2009) hyppää yhtäkkiä kokonaan toiseen paikkaan ja henkilöihin. Lorena, joka ei ole ihan niin kunnollinen syysmaalainen vaimo, karkaa rakastettunsa kanssa. Pako ei suju ihan niin kuin he toivoivat, ja Lorena pakenee vuorten läpi - ja päätyy Yölaaksoon, jossa aurinko ei paista ja ihmisistä on kehittynyt pimeässä kokonaan toinen rotu. Muistan, että ensimmäisellä lukukerralla silloin kymmenkunta vuotta sitten, tämä oli mielestäni sarjan heikoin lenkki. Yhteys muuhun sarjaan tuntui heppoiselta, ja niin se tuntuu hieman nytkin, vaikka tunnenkin sarjan ja tiedän, miten Yölaakso pohjustaa taas jatkoa.

Minulla ei ole täällä ketään omaa, Lorana ajatteli. Ajatus ei enää edes itkettänyt, se vain lamautti, kuin olisi vajonnut syvään, kylmään, pimeään veteen.

Varjoja (2011) palaa Syysmaahan ja Punatertun kylään. Lorena ja Kolmisointu, edellisestä osasta tutut hahmot hakevat kylässä paikkaansa. Osa on minusta koko sarjan synkin, vaikka muissakin osissa tuodaan synkkiä aiheita esiin. Adaira ja Merkinos, jotka toimivat yhä viinikauppiaina kaupungissa, eivät ole saaneet asioita edistettyä toivotulla tavalla. Zara, joka on toiminut Punatertun johtajana alkaa menettää uskonsa koko asiaan ja hänen ystävänsä seuraavat tilannetta hämmentyneinä. Zara ja Adaira, jotka ovat olleet ystäviä sarjan alusta saakka, alkavat etääntyä, mikä tuntuu lukijastakin kurjalta.

Ajatellessaan vapautta, sitä mitä se merkitsi ja kuinka sen todella voisi saavuttaa, Merkinos tajusi koko ajatuksen mahdottomuuden. Tekivät he niin tai näin, aina joku toinen määräilisi ainakin jossain määrin heidän elämästään.

Matkalaiset (2012) päättää sarjan. Nyt on tehty vähän pidempi aikahyppy, sillä on kulunut 10 vuotta edellisen kirjan lopusta. Aikuistuneet Yvana ja Marrkah päättävät karata kotoaan ja paeta Kesämaahan, missä saisivat elää vapaammin kuin Syysmaassa koskaan. Asiat eivät suju suunnitellusti ja nuoret joutuvat eroon toisistaan. Yvanan selässä oleva luomi heräilee jälleen ja seuraukset vaikuttavat kohtalokkailta. Päätösosa on dramaattinen ja sotaisa. Naisten asemaa ja ihmisten välistä tasa-arvoa käsitellään jälleen tässäkin osassa.

- Ajattele, olemme vapaita!
- Vapaita mistä? Marrkah kysyi aivan vilpittömästi.
- No, Yvana puuskahti. - Vapaita tekemään mitä haluamme.

Kaiken kaikkiaan Syysmaa-sarja on kiinnostava fantasiasarja, johon on saatu mukaan vahvaa tasa-arvon puolestapuhumista. Vaikka sarjassa on jännitystä, on se silti hyvin selkeästi tyttöjen sarja. Vaikka kyseessä on nuortenromaani, myös tällainen entinen nuori voi nauttia sarjan parissa.