Marie Hübner, Iris Wolfermann: Heute heisse ich Jakob!

Luin kokonaisen kirjan saksaksi! Juhuu, fanfaareja! No, myönnetään, että kyseessä on lasten kuvakirja, mutta on siinä kuitenkin kymmenkunta lausetta joka aukeamalla. Ja sivujakin on vähän vajaa 30, joten kyllä siinä oli ihan luettavaa, näin hataralle saksankielen osaajalle ainakin.
 Lukemiseen houkutteli lukuhaaste Kaikilla kielillä, johon olen jo lukenut kirjat englanniksi ja ruotsiksi. Suomenkielisen kirjan valitseminen sen sijaan näyttää tuottavan vaikeuksia...

Hannes on koululainen, joka päättää yhtenä päivänä, että Hannes on ihan tyhmä nimi ja hän haluaakin olla Jakob. Tai ehkä sittenkin Oskar. Tai Konstantin. Hanneksen ympärillä on ilmeisen ymmärtäväisiä aikuisia, jotka eivät sano, että mitästä tyhjää, Hanneshan sinun nimesi on, vaan toteavat, että asia selvä, Jakob.

Kirja oli mukava pieni välipala ja ensimmäinen (toivottavasti ei viimeinen!) kosketus saksaksi lukemiseen. Olen lukenut saksaa lukiossa kolme vuotta. Lisäksi yliopistossa pari alkeiskurssia, kun sellaista oli tarjolla, mutta mitenkään vahva saksani ei siis ole koskaan ollut. Näistä kursseista on aikaa, ja vähäinenkin saksankielentaitoni oli päässyt ruostumaan pahasti. Olen kuitenkin yrittänyt kannustaa itseäni kertaamaan niin ruotsin kuin saksankin kieltä ilmaisella Duolingo-sovelluksella. Samalla kertautuu englantikin, kas kun Duolingossa ei ole mahdollista opiskella suomeksi. Mutta mikä on tavoite tällaisella omaehtoisella kieltenopiskelussa, kun arjessa kieltä ei tarvitse? Minulle se voisi olla vaikka se, että pystyisin lukemaan kirjoja muillakin vierailla kielillä kuin englanniksi. Tai kuuntelemaan podcasteja tai katsomaan Youtube-videoita tai etsimään tietoa nettisivuilta. Jatkan siis harjoituksia, ja toivottavasti myös luen vielä joskus jotain haastavampaakin saksaksi.

Enni Mustonen: Verenpisara ikkunalla

Turhaan Toivo isälle puhui kaikkien kansojen työtätekevien liitosta, joka poistaa nälän, sodan ja köyhyyden. Isä sanoi, että semmoiset ovat marssin sanoja. Ei niihin pidä uskoa vaan omiin silmiinsä. Oikeassa ne olivat tavallaan kumpikin, isä sekä Toivo.

Nuori vasta seminaarista valmistunut opettaja Saara Kavenius tulee kesällä 1917 pienen etelähämäläisen pitäjän kyläkouluun opettajaksi. Hän asettuu kesäksi kartanoon kartanon tyttären kotiopettajaksi ja tutustuu Vappuun, torpparin tyttäreen, joka on työssä kartanossa. Takakannen mukaan naiset ystävystyvät, mutta minusta se on ehkä vähän liikaa sanottu. Kumpikin on jo valmiiksi valinnut puolensa sisällissodan lähestyessä vääjäämättä, joten ystävystyminenkin on vaikeaa. Mutta molemmat ovat myös sen verran avarakatseisia, että ymmärtävät toisenkin näkemyksiä, ja yhdessähän siinä sodan pyörteisiin joudutaan ja on vain yritettävä selviytyä.

Verenpisara ikkunalla (1998) aloittaa Enni Mustosen Koskivuori-sarjan. Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan viimeisin osa jätti nälän lukea lisää Enni Mustosta, joten tartuin tähän sarjaan, jota en ole aiemmin lukenutkaan. Sarjan aloitus lunasti odotukset, joten seuraavaksi jonoon sarjan seuraava osa.

Suomen itsenäistymisen aika ja varsinkin sisällissotakuvauksia on viime vuosina ollut aika paljon kirjallisuudessa, 100-vuotisjuhlan muistoksi epäilemättä. Mutta en minä sitten näköjään niitä kovin paljon ollutkaan lukenut, kun ryhdyin blogin arkistoista etsimään. Lähinnä mieleen tulee Täällä Pohjantähden alla osat Yksi, Kaksi ja Kolme, Kirsti Ellilän Tuntemattomat, Heidi Könkään Sandra sekä Enni Mustosen oma Ruokarouva.

Osallistuu Jatkumo-lukuhaasteeseen sekä Helmet-haasteessa kohta "liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan".

Timo Parvela: Ella ja Äf Yksi

Vuonna 2008 julkaistu Ella ja Äf Yksi oli ensimmäinen kosketuksemme Ella-sarjaan. Koekaniineina minulla oli yksi tokaluokkalainen ja yksi eskarilainen. Pistin äänikirjan pyörimään autossa kesälomamatkalla, ja ihastuimme jo pelkkään alkuun niin, että tilaisuuden tullen ostimme samalla lomareissulla kirjasta tehdyn elokuvan Ella ja kaverit. Elokuvakin katsottiin samantien, ja äänikirjaa jatkettiin paluumatkalla kun elokuva oli jo katsottu. Raati piti molemmista kovasti!

Ella kavereineen on toisella luokalla sympaattisessa pikkukoulussa, kun koulu päätetään pienen väärinkäsityksen jälkeen lakkauttaa. Lapset siirretään saman tien valtavaan, peräti kymmenentuhannen oppilaan kouluun ja opettaja viedään vankilaan lasten kaltoinkohtelun vuoksi. Lapsilla onkin siis kaksi tehtävää: pelastaa sekä koulu että opettaja.

Uudessa koulussa pyörii myös omituista porukkaa, kuten Anna, joka on eksynyt jo kuukausia sitten eikä ole vieläkään löytänyt luokkaansa, ja Äf Yksi -niminen poika, joka on kaikkien sääntöjen ulkopuolella rikkaan isänsä vuoksi.

Helmet-lukuhaasteesta merkataan kohta, jossa käydään koulua.

Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo

Huopa tuntui ihanan lämpimältä, kun kääriydyin siihen ja oikaisin pitkäkseni Iivon kainaloon. Heikkikin laittoi reppunsa päänalusekseen ja kävi makuulle Iivon toiselle puolelle.
- Kappas vaan, tähtiä, hän sanoi hetken kuluttua. Tosiaan, kun katsoi ohi laivan savupiipusta tupruavan savupatsaan, tummalla yötaivaalla erottui yksi ainoa himmeä tähti.

Syrjästäkatsojan tarinat on edennyt uuteen osaan. Kirsti palaa Pariisista takaisin Suomeen perustamaan muotihuonetta ja avioitumaan Iivonsa kanssa. Nyt eletään vuosia 1927-1930. Vaikka Kirsti uskoo olevansa valmistautunut avioliittoon taiteilijan kanssa, mutta on silti asioita, joita ei voi ennakoida, tai joiden hyväksyminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi.

Sarja jatkuu tutuksi tulleella tavalla ja hahmoissa vilisee oikeita historiallisia henkilöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet Suomen historiaan. Taiteilijan vaimo sai minut perehtymään lisää mm. Mika Waltarin, Erkki Kivijärven ja Minna Craucherin historiaan. Lisää tietoa kirjan taustoista on myös sarjan facebook-sivulla Syrjästäkatsojan tarinoita.

Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja
Paimentyttö
Lapsenpiika
Emännöitsijä
Ruokarouva
Ruokarouvan tytär
Taiteilijan vaimo

Napataan Taiteilijan vaimolla suoritus haasteisiin Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste sekä Helmet-lukuhaaste.

Emma Cline: Tytöt

Mutta Suzannella ja minulla oli muuta yhteistä, toisenlainen nälkä. Välillä kaipasin kosketusta niin kovasti että kaipuu raapi minua sisältä. Näin saman Suzannessa, joka valpastui kuin ruokaa haistava eläin aina kun Russel lähestyi.

Mutta joinain iltoina, kun en saanut unta, kuorin omenaa hitaasti tiskialtaan ääressä ja annoin kuorensuikaleen venyä kiiltävän veitsenterän alla. Ympärillä pimeä talo. Toisinaan tunne ei ollut katumusta. Se oli ikävöintiä.

Kun 14-vuotias Evie tapaa sattumalta Suzannen, jännittävän porukan mukana liikkuvan hippitytön, se on menoa. Hän haluaa tehdä vaikutuksen Suzanneen, tavata tämän uudelleen ja on valmis lähtemään mihin vain Suzanne pyytää. Jos pyytää. Arki tuntuu tavalliselta ja turhalta, vanhemmat ovat eronneet, Evie riitelee ystävänsä Connien kanssa, eikä äiti edes huomaa, vaikka Evie alkaa viettää aikaansa hippikommuunissa ja varastaa rahaa kotoaan.

Tytöt (2016) on Emma Clinen pari vuotta sitten julkaistu esikoinen. Silloin ilmeisesti kovastikin huomiota saanut, mutta minulta ohitse mennyt. En tarttunut kirjaan maineen takia, vaan aika kevein odotuksin. Jos olisin toivonut siitä tajunnanräjäyttävän hyvää lukukokemusta, olisin varmaankin pettynyt. Tytöt oli kuitenkin ihan kelpo luettavaa, ei mukava, mutta kiinnostava kuvaus 70-luvun hippielämästä Kaliforniassa, joka päättyy tragediaan. Tragedialla tätä kaupitellaan lukijalle, ja houkutellaan jatkamaan lukemista. Mitä tapahtui? Miksi Evie ei ollut mukana? Olisiko hän halunnut olla mukana?

Välillä hypätään nykypäivään aikuisen Evien mukana ja lukijalle selviää, ettei Evie ole hippiaikojen jälkeen saanut oikein otetta elämästä. Muuten aikuinen Evie jää hieman vaisuksi kokemukseksi.

Lukemisen arvoinen romaani kuitenkin.

Helmet-lukuhaasteeseen kohta "selviytymistarina".

Anu Holopainen: Syysmaa-sarja

Olin kesällä sairaana, ja silloin etsin kirjastosta itselleni helppoa luettavaa. Sairaana on kaikkein helpoin tarttua johonkin tuttuun ja turvalliseen ja niin mukaani päätyi Anu Holopaisen Syysmaa-fantasia. Ihan koko sarjaa en sairastaessa ehtinyt lukea, mutta pari kolme ensimmäistä osaa kuitenkin. Sarjaan kuuluu kuusi nuortenkirjaa, jotka on julkaistu 2000-luvun alussa.

Welman tytöt (2003) aloittaa Syysmaa-sarjan. Lukijalle esitellään yhteiskunta, jossa naisella ei ole arvoa, oikeutta päättää avioitumisestaan tai edes oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen. Adaira pelastetaan maantieryöstön avulla joutumasta naimisiin julmurin kanssa, ja hän päätyy salaiseen metsäkartanoon kapinallisen naisjoukon keskuuteen.

Maailma oli kääntynyt ylösalaisin liian nopeasti - yhden päivän aikana hän oli joutunut lopullisesti toteamaan, että hänen oli parempi luottaa ventovieraisiin ihmisiin kuin omaan perheeseensä.

Sisarpuut (2004) jatkaa tarinaa siitä mihin Welman tytöissä jäätiin. Zara, Adaira, Mimma, Sissa ja Ørrunân ovat matkalla pohjoiseen, kielletyn Villipihlajan palvojien salaiseen kylään. Matka ei ole kuitenkaan helppo. Uutena hahmona kirjassa esitellään Javona, syysmaalaisen ylipapin nuori puoliso, joka synnyttää tyttövauvan. Papin esikoisen tulee olla poika, joten tyttövauva on hylättävä. Javona ei kuitenkaan pysty siihen, ja hänkin löytää turvapaikan Punatertun kylästä, vaikkei palvokaan Villipihlajaa.

- Missä he kaikki ovat? Onko joku toinen perhe ottanut heidät?
- Kuka ottaisi kotiinsa vieraan tyttölapsen, kun monet eivät halua omaansakaan?

Viinikauppias (2005) hyppää ajassa muutaman vuoden eteenpäin. Adaira ja Merkinos lähetetään läheiseen kaupunkiin viinikauppiaspariskunnaksi naamioituneena ja pyrkimyksenä urkkia valtauskontojen voimasuhteita ja mahdollisuuksien mukaan ujuttamaan uudistuksellisia ajatuksia sekaan. Samaan aikaan Javonan tyttären Yvanan ympärillä tapahtuu kummia. Hänen lähellään ihmiset alkavat yhtäkkiä käyttäytyä pakkomielteisesti ja syypää siihen vaikuttaa olevan selkään ilmestynyt kummallinen luomi, joka erittää näkymätöntä myrkkyä.

- Kenties mitään huolen aihetta ei olekaan, ehkä Yvana on vain sattunut joutumaan pakkomielteisten hölmöjen keskelle, mutta aion ottaa asioista selvää. Sinä olet vitkutellut jo riittämiin.

Yölaakso (2009) hyppää yhtäkkiä kokonaan toiseen paikkaan ja henkilöihin. Lorena, joka ei ole ihan niin kunnollinen syysmaalainen vaimo, karkaa rakastettunsa kanssa. Pako ei suju ihan niin kuin he toivoivat, ja Lorena pakenee vuorten läpi - ja päätyy Yölaaksoon, jossa aurinko ei paista ja ihmisistä on kehittynyt pimeässä kokonaan toinen rotu. Muistan, että ensimmäisellä lukukerralla silloin kymmenkunta vuotta sitten, tämä oli mielestäni sarjan heikoin lenkki. Yhteys muuhun sarjaan tuntui heppoiselta, ja niin se tuntuu hieman nytkin, vaikka tunnenkin sarjan ja tiedän, miten Yölaakso pohjustaa taas jatkoa.

Minulla ei ole täällä ketään omaa, Lorana ajatteli. Ajatus ei enää edes itkettänyt, se vain lamautti, kuin olisi vajonnut syvään, kylmään, pimeään veteen.

Varjoja (2011) palaa Syysmaahan ja Punatertun kylään. Lorena ja Kolmisointu, edellisestä osasta tutut hahmot hakevat kylässä paikkaansa. Osa on minusta koko sarjan synkin, vaikka muissakin osissa tuodaan synkkiä aiheita esiin. Adaira ja Merkinos, jotka toimivat yhä viinikauppiaina kaupungissa, eivät ole saaneet asioita edistettyä toivotulla tavalla. Zara, joka on toiminut Punatertun johtajana alkaa menettää uskonsa koko asiaan ja hänen ystävänsä seuraavat tilannetta hämmentyneinä. Zara ja Adaira, jotka ovat olleet ystäviä sarjan alusta saakka, alkavat etääntyä, mikä tuntuu lukijastakin kurjalta.

Ajatellessaan vapautta, sitä mitä se merkitsi ja kuinka sen todella voisi saavuttaa, Merkinos tajusi koko ajatuksen mahdottomuuden. Tekivät he niin tai näin, aina joku toinen määräilisi ainakin jossain määrin heidän elämästään.

Matkalaiset (2012) päättää sarjan. Nyt on tehty vähän pidempi aikahyppy, sillä on kulunut 10 vuotta edellisen kirjan lopusta. Aikuistuneet Yvana ja Marrkah päättävät karata kotoaan ja paeta Kesämaahan, missä saisivat elää vapaammin kuin Syysmaassa koskaan. Asiat eivät suju suunnitellusti ja nuoret joutuvat eroon toisistaan. Yvanan selässä oleva luomi heräilee jälleen ja seuraukset vaikuttavat kohtalokkailta. Päätösosa on dramaattinen ja sotaisa. Naisten asemaa ja ihmisten välistä tasa-arvoa käsitellään jälleen tässäkin osassa.

- Ajattele, olemme vapaita!
- Vapaita mistä? Marrkah kysyi aivan vilpittömästi.
- No, Yvana puuskahti. - Vapaita tekemään mitä haluamme.

Kaiken kaikkiaan Syysmaa-sarja on kiinnostava fantasiasarja, johon on saatu mukaan vahvaa tasa-arvon puolestapuhumista. Vaikka sarjassa on jännitystä, on se silti hyvin selkeästi tyttöjen sarja. Vaikka kyseessä on nuortenromaani, myös tällainen entinen nuori voi nauttia sarjan parissa.

Jarkko Sipilä: Syvälle haudattu

Suhonen joi vissyä puolen litran pullosta. Hän oli maksanut kahvin valmiiksi, mutta ottaisi sen vasta ruokailun jälkeen. 
Nyt piti vain odottaa.

Komisario Takamäen murharyhmä on selvittänyt Joni Mannerhovin katoamista. Tutkinta ei ole edennyt, ennen kuin kaupan ryöstöä yrittänyt pikkurikollinen antaa vihjeen Mannerhoviin liittyen selvitäkseen rötöksistään helpommalla. Samaan aikaan Suomea kohtaa kirjepommien aalto, minkä selvittämisestä tulee ykkösasia.

Syvälle haudattu (2017) on Takamäki-sarjan 17. dekkari. Kaikkia en todellakaan ole lukenut, mutta useita kuitenkin. Nähtävästi en kuitenkaan blogiaikana, sillä blogista ei löytynyt ennen tätä yhtään arvioita Sipilän dekkareista. Takamäki-dekkareissa ei jäädä turhaan jaarittelemaan poliisien yksityiselämää, vaan keskitytään rikoksiin ja niiden ratkaisemiseen hyvin uskottavalla tavalla.

Osallistuu lukuhaasteeseen Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste.

Kirsi Pehkonen: Sydämen asioita Jylhäsalmella

- No mutta pittäähän se suluhasen kuva nähä, Kutvonen sanoi. - Että tunnistaa kun vastaan tullee.
- Ettei vahingosssa kävele ohi, Kala-Sepe täydensi. - Tai heitä rukkasella.
Riina hymyili ukkojen jutuille huvittuneena. Jylhänsalmelaiset olivat kiitettävän kiinnostuneita hänen miessuhteistaan, sen hän oli jo huomannut.

Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella (2017) aloittaa uuden Jylhäsalmi-sarjan. Lempeää ja herttaista maalaisromantiikkaa, reipasotteinen päähenkilö, joka on pettynyt rakkaudessa, kevyttä huumoria ja romanttinen rakkaustarina. Ei mitään uutta, ei mitään mullistavaa, mutta hyvin houkuttelevassa ja onnistuneessa paketissa. Pidinkin kirjasta kovasti!

Riina on valmistunut juuri opettajaksi ja avomies pakannut tavaransa ja muuttanut uuden ystävättären luokse. Kesätöitä löytyy tädin kahvilasta Jylhäsalmelta ja niin Riina pakkaa kesäksi omat tavaransa ja muuttaa pikkumökkiin lähelle luontoa. Riina rentoutuu käymällä uimassa tai soutelemassa ja paikkakunnan poikamiehet piirittävät häntä.

Sarjan seuraava osa on jo ilmestynyt, joten täytyypä laittaa sekin lukulistalle!

Helmet-lukuhaasteen kohta 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja

Gerald Posner: Isäni oli natsi

"Tilanne oli huonoin niille, jotka varttuivat jonkun vähäpätöisetn puoluejäsenen jälkeläisinä. Oli paljon suurempi etu, jos isä oli tärkeässä asemassa. Kaikista huonoin oli kuitenkin sellainen puoluejäsen, joka isäni lailla toimi keskitysleireillä ja osallistui joukkosurmiin."

Isäni oli natsi on uusi painos alun perin vuonna 1991 ilmestyneestä kirjasta. Kirjoittaja on haastatellut kymmenkunta jälkeläistä, joiden isä oli natsi. Osa antoi pidemmän ja perusteellisemman haastattelun, osa lyhyemmän ja jätti haastattelut kesken syystä tai toisesta. On epäilemättä ollut vaikea aihe puhua oman isän osallisuudesta natsien tekoihin, uskoi niiden oikeutukseen sitten tai ei. Molempia koulukuntia kirjaan haastatelluista löytyy.

Kirjassa kerrotaan isistä ja heidän lapsistaan oikeilla nimillä ja kerrataan myös, kuinka isä päätyi Hitlerin kannattajaksi, mitä hän teki sodan aikana, ja miten tarina päättyi: tuomittiinko isä, päätyikö hän pakoilemaan oikeutta, vai mitä tapahtui sodan ja tappion jälkeen? Taustojen kertominen auttaa ymmärtämään perheenjäsenten näkökulmia ja tekee kirjasta luettavamman, vaikka ei Saksan historiaa ulkoa osaisikaan.

Isäni oli natsi on mukavalukuinen ja silmiä avaava tietopaketti siitä, kuinka Saksassa ajateltiin sodan jälkeen.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tove Janssonin Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia on julkaistu sekä ruotsiksi että suomeksi 1962. Minä kuuntelin sen äänikirjana, tarkoitus oli että yhdessä lasten kanssa, mutta kertomusten tempo oli ehkä hieman hitaansorttinen lapsille, joten osan kuuntelin ihan yksin automatkoilla.

Muumit ovat minulle tutumpia japanilaisesta tv-sarjasta kuin kirjoista, ja oli hauskaa huomata, että osaa kertomuksista olikin hyödynnetty tv-sarjan teossa. Kuten ainakin Maailman viimeinen lohikäärme, Kertomus näkymättömästä lapsesta ja Kuusi. Mutta useat kertomukset kertovat ihan muista hahmoista kuin muumeista tai Nuuskamuikkusesta, joten ehkä sekin harhautti vähän lapsia.

Ehkä suosikkini tarinoista oli Hemuli joka rakasti hiljaisuutta. Hemuli työskentelee tarinassa huvipuiston lipunrei'ittäjänä, vaikka rakastaisi rauhaa ja hiljaisuutta. Kun sade hajottaa puiston, Hemuli muuttaa yksin isoäitinsä vanhaan puutarhaan. Lapset keräävät löytämänsä huvipuiston osat yhteen ja rakentavat huvipuiston uudelleen Hemulin puutarhaan.

Seuraavaksi ehkä joku toinen muumikirja?

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Siellä on pääskysen pesä ikkunan kohdalla räystään alla, Aliisa sanoi ja nyökäytti porstuan suuntaan. Jos ajatellaan, että se tuo onnea ja sovinnollisuutta?
Taisto huikaisi kädellään ja lähti. Ovi paukahti tavallista kovemmin.

Pauliina Rauhalan uutuudesta, Synninkantajista, tuskin puhutaan ilman mainintaa hänen esikoiskirjastaan Taivaslaulusta. En minäkään niin pysty tekemään. Enkä välttämään vertailua, vaikkakaan minulla ei ole tukenani blogimuistiinpanoja, sillä olen lukenut Taivaslaulun ennen blogiaikaani. Taivaslaulu teki minuun kuitenkin syvän vaikutuksen. Kävin myös katsomassa siitä tehdyn teatteriesityksen, joka sekin oli loistava.

Olin kirjaston pitkässä varausjonossa vielä kaukana, kun sattumalta löysin Synninkantajat lyhytlainana. Olin kuullut siitä jo etukäteen paljon, kuten sen, että se on raskaampaa luettavaa kuin Taivaslaulu. Niin se olikin. Lyhytlainaan en voinut käyttää kovin paljon aikaa, joten jonkin verran jouduin hyppimään pysyäkseni aikataulussa ja ylipäänsä päästäkseni eteenpäin.

Kirjan aikajännettäkin piti jonkin aikaa hakea. Ensin meillä on minäkertoja, joka menee katsomaan pappaa syntymäpäivänä. Pappa ei enää tunne eikä muista, mutta jonkun on mentävä. Kuka on pappa ja kuka on minäkertoja? Sen jälkeen hypellään kertomaan useiden eri näkökulmahenkilöiden tarinaa. Vaihtuiko aika? Joko ollaan 1970-luvulla, josta kirja takakansitekstin mukaan kertoo? Pidemmälle luettuna selvisi, että kyllä ollaan. Voin kuvitella, että jos minun oli vaikea seurata paperista kirjaa, äänikirjan kuuntelija on vielä huonommassa asemassa. Ainakin joskus minun on kokemukseni mukaan ollut vaikea päästä kärryille juuri tällaisissa hyppelehtivissä äänikirjoissa.

Kyllä synninkantajista se tarinakin sitten löytyy. Kirjassa eletään tosiaan 1970-lukua Pohjois-Pohjanmaalla kylässä, jossa lestadiolaisuus on merkittävässä roolissa. Taisto uskoo vakaasti tietävänsä, kuinka tulee elää, ja uskoo myös, että on hänen - ja kenen tahansa uskovan - tehtävä kertoa se muille. Tämä on siksi, ettei yksikään Jumalan lapsi joutuisi eksyksiin. Eletään hoitokokousten aikaa, ja täytyy myöntää, että kuvaukset hoitokokousten kulusta sai aikaan epäuskoisia tyrskähdyksiä. Et ole tosissasi!

Puhuja kuvasi vuolaasti väärää henkeä: tervehditään uskotonta Jumalan terveellä, ei puhutella jumalattomia synneistä, osallistutaan epäuskoisten pappien tilaisuuksiin ja kirkkokuoroon, käydään E-liikkeessä ja kansalaisopiston piirissä, toimitaan maatalousyhdistyksessä ja Marttakerhossa. Jäsenmaksun maksaminen näihin oli  sopivaa, mutta ei muu toiminta.
Kylmät väreet kiipesivät Aliisan selässä ja käsivarsilla. Kämmenet hikosivat. Kokonaisen kylänkö he aikoivat kuihduttaa. Ihmisten arjen ja ystävyyssuhteet.

Mutta tosissaan siinä oltiin. Ja juuri siksi Synninkantajat on niin äärimmäisen tärkeä teos. Hoitokokoukset vaikuttivat lukuisten ihmisten elämään rajusti ja katkaisivat läheisiä ihmissuhteita. Se on aihe, jota ei ole päästy kunnolla käsittelemään. Kun kaikki tehtiin uskonnon nimissä ja varjolla, ihmisten henkinen pahoinpitely tavallaan lakaistiin maton alle.

Mikset sinä laita lastasi ojennukseen? Se tyttöhän on ihan sekaisin.
Mikä olettamus on saanut kuvittelemaan, että vanhemmilla on jotain sananvaltaa aikuisten lasten tekemisisiin? On varmasti vanhemmista kiinni, onko tämä hyväksytty vai onko sanottu, kuten romaanin Aliisa: Sinun täytyy nyt mennä.

Kirjan minäkertojan osuudet jäävät mielestäni hieman irrallisiksi ja sekaviksi kokonaisuudesta, joten niille osioille olisi ehkä vielä jotain voinut tehdä, vaikka minäkertojan paikka tarinassa kyllä selviää myöhemmin.

Eikä siinä kaikki. Tämä oli vasta alkua. Nyt Aliisa tiesi, että hänenkin vuoronsa koittaisi.