Sisko Koskiniemen sosiaalityöntekijä Kaijasta kertova edellinen romaani Kääntöpuolella lapsuus päättyi raskaista aiheistaan huolimatta toivon kipinään. Nyt Kaijan tarina jatkuu romaanissa Ihan tavallinen perhe (2018). Kaija työskentelee edelleen poliisilaitoksen sosiaalityöntekijänä ja tekee sen sekä järjellä että sydämellä. Kaija ei välitä työajoista vaan antaa kaikkensa voidakseen auttaa, ja pystyykin usein auttamaan. Mutta kaikkia ei voi auttaa. Kaikki eivät halua apua, ja joskus vain on liian myöhäistä.
Minun täytyy tunnustaa, että tähän kirjaan tarttuminen oli vaikeaa. Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena, ja tiesin, että haluan ehdottomasti lukea sen. Mutta aihe on raskas ja sitä oli vaikea lähestyä. Kun lopulta sitten rohkaisin itseni ja aloitin, en voinut enää lopettaa lukemista. Luin kirjaa lähes läpi yön, sillä en vain voinut lopettaa.
Mielestäni kirjasta edelleen näkyy se, ettei kirjailija ole ammattikirjailija, vaan teksti on hieman harrastelijamaisempaa. Mutta ei se haittaa, sillä asiantuntemus näkyy. Koskiniemi tietää mistä kirjoittaa ja se tekee kirjasta aidon ja vakuuttavan. Suosittelen tätä ja myös edellistä kirjaa erityisesti jokaiselle, joka on joskus miettinyt, miksei lastensuojelu tehnyt mitään ajoissa.
- Jos joskus haluat puhua minun kanssani, sano vartijalle. Vapaudut luultavasti pian, voit milloin vain senkin jälkeen tulla tapaamaan minua. Papereissa on kerrottu kaikki huostaanottoon liittyvät asiat, lue ne, kun jaksat.
Vuoteella makaava hahmo ei liikahtanutkaan. Kaija meni käytävälle ja sulki oven. Seisoi paikallaan, katsoi korkealla olevan ikkunan läpi ulos. Halutti huutaa, kirkua, heittää ikkunan alla seisova tuoli seinään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti