Anna Perho: Työ x perhe = Superarkea2

Vanhemmuudesta ei juuri jaeta tyylipisteitä. Lapsesta voi kasvaa terveen itsetunnon omaava, itseensä ja maailmaan luottava ihminen kovin monilla tavoilla. Olisi toki helppoa, jos hyvään lopputulokseen pääsisis yhdellä tietyllä kaavalla. Mutta ei se niin mene. Hienoja ihmisenalkuja syntyy lukuisilla eri metodeilla. 

Anna Perhon Pientä säätöä ei ihan täysin vakuuttanut minua. Tartuin kuitenkin avoimin mielin toiseen hänen samana vuonna julkaisemaansa elämäntaito-oppaaseen, nimittäin Työ x perhe = Superarkea2 (2015). Kirjan piti olla teos siitä, kuinka perhe-elämän ja työn voi yhdistää, mutta minä näin sen kehotuksena tavoitella omia unelmiaan. Anna Perho kertoo, kuinka hänellä ei ollut kokemusta tv-työstä, mutta hän halusi hakeutua sille alalle, ja yhden sähköpostin lähettämällä hän lopulta pääsikin töihin televisioon. Ei ehkä niihin hommiin, mistä haaveili, mutta se oli askel oikeaan suuntaan. Valitettavasti en vain voinut estää ajatusta, ettei se ole aina niin helppoa. Elämäntaitoguru vastaisi siihen, että kaikki on kiinni itsestä ja omasta asenteesta ja pyrkimyksestä ja niin edelleen. Siltikin. Aina se ei ole niin helppoa. Päättää haluavansa jotain, ja sitten pyrkiä sitä kohti.

Aina unelmat eivät edes ole noin suuria kuin Anna Perholla, monilla ihmisillä nykypäivänä voi olla haaveissa saada edes se työpaikka, jotta olisi edes joskus rahaa johonkin ylimääräiseen. Jos on lähettänyt satoja työhakemuksia, jotka eivät ole johtaneet mihinkään, jonkun julkkiksen kertomus siitä, kuinka hän rohkaistui lähettämään sähköpostia sattumalta oikealle henkilölle, ja on nyt sillä tiellä - no, se ei vain paljon lämmitä.

No, onhan sen perhe-elämän ja työelämän yhdistäminen haastavaa, minä tiedän kyllä. Kun pitää ehtiä hakea lapset päiväkodista ajoissa, ja työpaikalla on vielä hommat tekemättä. Kun pitäisi olla illalla iltatöissä, eikä ole ketään muuta, joka hakisi lapset. Kun pitäisi ehtiä kolmeksi päiväkodin joulujuhlaan, mutta työt loppuvat vasta neljältä. Kun töiden loppumisen ja lapsen harrastuksen alkamisen välillä on vajaa tunti, kaikilla on nälkä ja matkaa puolen tunnin verran. Ja sitä paitsi kaikilla väsyttää ja kiukuttaa, eikä kukaan haluaisi lähteä mihinkään.

Anna Perholla on hyviäkin ajatuksia. Ajatuksia siitä, että maailman sivu vanhemmat ovat tehneet töitä ja hoitaneet lapset siinä sivussa. Totta. Minä olen kasvanut maatilalla. Olen minä päivähoidossakin ollut, ensimmäisen kerran puolen vuoden ikäisenä, jotta vanhempani saivat heinätyöt tehtyä. Mutta en muista siitä mitään. Muistan kiireettömät (ja tylsät) päivät, sen että äiti oli aina lähellä, vaikka ei todellakaan aina keskittynyt meihin. Hänhän teki työnsä siinä samalla (ja sivumennen sanoen en todellakaan ymmärrä, kuinka hän siitä kaikesta suoriutui). Nykypäivän äitiys on omistautumista. Äidin oletetaan jättävän työnsä, arkensa, aikuiskontaktinsa ja elämänsä tauolle siksi aikaa, kun hän suorittaa äitiyttä. Lapsesta huolehtiminen nousee elämän tärkeimmäksi sisällöksi, eikä sekään riitä, se on myös elämän ainoa sisältö. Minusta niin ei pitäisi olla, ja siinä kohtaa olen samoilla linjoilla Anna Perhon kanssa.

Asiat muuttuvat, kun niitä lähtee muuttamaan.
Ihminen, joka voi kaikkein tehokkaimmin vaikuttaa elämääsi, olet sinä itse. Tämä tuo sinulle valtaa ja vastuuta. Valtaa, koska et enää ajelehdi elämässäsi vain haaveillen epämääräisesti itsellesi tärkeistä asioista. Vastuuta, koska et voi enää syyttää muita ihmisiä tai olosuhteita siitä, että olet tyytymätön.

Pia Heikkilä: Koodinimi Kajaali

Suosikkimiestyyppini oli peloton sankari, joka osasi rakentaa naiselleen talon paljain käsin ja näytti seksikkäältä kaivettuaan ojaa koko päivän. Toisaalta oli Afganistanissa mieltynyt kovasti vakooja-tyyppisiin kavereihin. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään älykköjä ja taiteilijoitakaan vastaan, kunhan mies vain kykeni tarvittaessa kantamaan minut taksiin. Seikkailijatkin kiinnostivat. Ja karheakouraiset vuorikiipeilijät, helläkätiset lääkärit, eläinlääkärit, jotka tuosta vain tyynnyttivät vauhkoontuneen luontokappaleen, oijoi. Siinä näette, en ole turhan tarkka. Totta puhuen alan olla valmis antamaan tilaisuuden melkein minkälaiselle miehelle tahansa.

Luin vuosi sitten Pia Heikkilän edellisen romaanin Operaatio Lipstick, joka jätti minut aika hämmentyneeksi. Kirjaan oli ahtamalla ahdettu sänkykohtauksia, joiden tarkoitus oli ilmeisesti viihdyttää. Ilmeisesti kuitenkin pidin kirjasta - tai sitten vain muistelin pitäneeni, koska aloitin myös sarjan seuraavan osan Koodinimi Kajaalin (2014) lukemisen. Tämän lukeminen vain tökki hyvin pitkän aikaa.

Toimittaja Anna on siirtynyt Pakistaniin. Edellisessä osassa löytyneestä rakkaudesta ei sitten tullutkaan mitään, joten Anna on taas vapaalla jalalla. Omaa bestistä ei näissä maisemissa ole, joten Anna on ystävänsä Kellyn tekstiviestien varassa. Miehiähän Anna löytää täältäkin, ja myös entisestä elämästä tuttu Mark pyörii maisemissa.

Tiesin, että minun pitäisi yrittää käyttäytyä paikallisten tapojen mukaisesti ja pysyä erossa miehistä, hyväksyä asemani heitä alempana olentona, jota haluttiin suojella. Mutta tilanne tuntui raivostuttavan epäreilulta. Olin tottunut siihen, että poikaystävän kavereiden kanssa saattoi heittää läppää ja hankkia siinä samalla taustatietoa miehestä itsestään.
Ei hän ole sinun poikaystäväsi, Anna. Ääni päässäni oli ankara.
No miksi hän sitten lähettelee runoja ja ruusunkuvia ja ties mitä? Se oli toinen, puolusteleva ääni.
Se nyt vain on paikallinen tapa. Hän luulee vaikuttavansa coolilta. Välinpitämätön ääni.
Mutta se tuntuu kivalta. Taas puolusteleva sävy.
Siinä minä istuin, kahdenkymmenen rivin pääsä seuralaisestani. 

Luin Koodinimi Kajaalia niin pätkissä, että minusta tuntui, ettei tarinan koukkua löydy ollenkaan. Lopulta päätin lukea sen lopultakin, vain saadakseni tilaa muille lukemista odottaville kirjoille. Ja kappas, loppuosa olikin parempi, tai ehkä vain totuin kirjan tyyliin.

Gösta Knutsson: Pekka Töpöhäntä koulussa

Mutta eräänä päivänä Olli sanoi Pekalle:
- Tänään sinä tulet minun kanssani kouluun asti. Eikä hän ollut tietävinään Pekan vastusteluista vaan sulloi tämän koululaukkuunsa ja otti mukaansa luokkaan.

Pekka Töpöhäntä on tuttu omasta lapsuudestani. Nostalgisissa tunnelmissa lainasin kirjastosta äänikirjan lasten kanssa automatkoilla kuunneltavaksi.

Pekka Töpöhäntähän on mukavan vanhanaikainen, siis äidin mielestä. Vanhanaikaisuus ilmenee heti alussa kun kerrotaan, että Pekan perheen sisarukset käyvät luonnollisesti eri kouluja: toinen tyttökoulua ja toinen poikakoulua. No niinpä tietenkin, ajattelee siinä nykyaikainen äiti. Lapseni eivät tainneet kiinnittää asiaan juurikaan huomiota.

Pekka Töpöhäntä päätyy ensin Ollin mukana poikakouluun, missä hän sähisee opettajalle, koska tämä puhuu pelkistä koirista. Kun Pekka kertoo koulu-kokemuksistaan toisille kissoille, Monni päättää perustaa oman kissakoulun, johon Pekka päätyy peräti opettajaksi. Pekka Töpöhäntä päätyy seikkailuissaan myös Tanskaan asti.

Lasteni mielestä Pekka Töpöhäntä ei muutenkaan saanut juuri innostunutta vastaanottoa. Ehkäpä kokeilemme jotain muuta äänikirjaa seuraavalla kerralla?

Nora Roberts: Haaveiden ranta

"Minua todella suututti, ja minulla on sentään aika korkea kiukkukynnys. Yhtäkkiä olin valehtelija, petturi, kodinrikkoja, lutka ja vielä murhaaja. Ja kaikki pelkästään sen takia, että Wolfe ei pysty myöntämään, että on väärässä ja että sinä et ole tappanut ketään. Se kusipää." --

"Minulla ei ole paljon lisättävää. Minun yhteenvetoni tapahtumista vastasi sinun kertomustasi ja Vinnien kertomusta - ja Wolfe ajattelee, että Vinnie on likainen poliisi ja sopii hyvin yhteen minun toisen ystäväni, valehtelevan huoran kanssa."

"Joka on kaiken lisäksi sinun rikoskumppanisi", Abra muistutti häntä ja kohotti lasiaan.

Haaveiden ranta (2016, alkukielellä 2013) on jälleen taattua Nora Robertsia. Tällä kertaa pulassa ei ole kaltoinkohdeltu neito, vaan mies. Asianajaja, joka löysi vaimonsa kuolleena samana iltana, kun he olivat käyneet julkisen ja tulisen riidan avioerosta ja vaimon uudesta suhteesta. Nyt Elin maine on puhdistettu, ainakin siltä osin, ettei häntä voitu syyttää vaimonsa murhasta. Kaikki eivät kuitenkaan usko sitä, ja juttu vainoaa Elia yhä. 

Eli muuttaa sukutaloon toiselle paikkakunnalle huolehtimaan isoäitinsä talosta tämän sairauden ajan, ja tapaa Abran, joka on muiden hommiensa ohella käynyt siivoamassa isoäidin taloa. Nyt Abra on valmis huolehtimaan myös Elistä samalla tavoin. Abralla on oma traaginen historiansa, mutta tarina on tällä kertaa Elin.

Talossa tapahtuukin kummia. Oliko isoäidin putoaminen portaissa sittenkään sattumaa? Isoäiti sentään harrasti joogaa, joten hänen tasapainonsa oli erinomainen. Ja mistä kaikki tämä johtuu? 200 vuotta sitten kadonneesta aarteestako? Kysymystä selvitellään 500 sivun verran, ja en usko spoilaavani pahasti jos kerron, että kirja päättyy kihlajaisiin, kuten kunnon romanttisen jännärin kuuluukin.

Esmeraldan myötäjäiset, Eli ajatteli. Vanha ja edelleen elinvoimainen legenda aarteesta, jonka merirosvot olivat varastaneet hurjassa taistelussa merellä ja sitten menettäneet, kun merirosvolaiva, , pahamaineinen Calypso, oli haaksirikkoutunut Whiskey Beachin karikoille melkein suoraan Rantatalon alapuolelle. 

Eli oli vuosien mittaan kuullut legendan kaikki eri versiot, ja hän oli lapsena etsinyt aarretta kavereidensa kanssa. He olivat päättäneet, että he löytäisivät aarteen, ja kun heillä olisi espanjalaiset rahat, korut ja hopeaesineet, he olisivat nykypäivän merirosvoja.

Ei Nora Roberts olisi näin suosittu ellei olisi sekä taitava kirjoittaja että loistava tarinanpunoja. Mutta silti täytyy sanoa, että hitusen kaavamaisia nämä ovat. Kauan sitten kadonnutta aarrettakin on etsitty useammissa romaaneissa.

Winston Graham: Poldark - Demelzan laulu

- Mutta meillä oli oikeus olla täällä tänään ristiäispäivänä, ja hän sanoi että ristiäiset ovat tänään. Sinun omaa lihaasi ja vertasi olevilla on suurempi oikeus olla tänään täällä ristiäisissä kuin kaikilla noilla hienostelevilla ihmisillä. 

Hirvittävä katkeruus velloi Demelzan sydämessä. Tuo mies, joka oli piiskannut hänestä ennen muinioin loppuun kaiken kiintymyksen, jolle hän oli lähettänyt anteeksiantavan kutsun, oli varta vasten tullut vääränä päivänä pilaamaan hänen kutsunsa. Kaikki hänen ponnistelunsa olisivat turhia, ja Rossista tulisi koko tienoon leikinlaskun kohde.

Poldark-saagan toisessa osassa Demelzasta on tullut Rossin puoliso. Hän saa kirjan alussa heidän ensimmäisen lapsensa, Julian. Vaikka vanhempien elämässä on monia muitakin mielenkiinnon kohteita, on Julia kuitenkin läsnä koko kirjan ajan. Demelza, joka on pestattu taloon alun perin keittiöpiiaksi, mutta joka päätyi talon rouvaksi. Hänellä ei ole mitään kokemusta eikä käsitystä ns. "paremman väen" elämästä ja tavoista, eikä yhteentörmäyksiltä vältytä. Silti vaikuttaa siltä, että Demelza pääsee lopulta aika helpostikin sisään piireihin - tai pääsisi mikäli Ross ei olisi pian napit vastakkain kaikkien paikkakunnan silmäätekevien kanssa. Demelza hoitaa epäsovun aiheuttamisessa tosin oman osuutensa. 

Aloitin Poldark-kirjojen lukemisen, koska tv:stä näkyy syksyn aikana kirjojen pohjalta tehdyn sarjan ensimmäinen tuotantokausi. Laitetaan nyt sen kunniaksi oheinen kooste tv-sarjan rakkaustarinasta. Minun täytyy kyllä sanoa, että pidin kirjoista enemmän kuin tv-sarjasta. Mutta sehän nyt on aika tyypillistä, joten en valita.

Helmet-haasteessa "kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman".

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Olen seurannut Satu Rämön Salamatkustaja-blogia jo vuosia. Ainakin vuodesta 2012 alkaen, sen tiedän varmaksi, koska silloin on julkaistu Satu Rämön ja Katja Lahden yhteinen teos Vuoden mutsi. Pari vuotta myöhemmin he julkaisivat vielä Vuoden mutsi 2. Molemmat olen lukenut, ja juuri siinä hetkessä, kun lapseni olivat ihan pieniä, nautin niistä kovasti.

Kun Satu Rämö sitten kirjoitti aivan toisenlaisen kirjan Islantilainen voittaa aina (2015) en yllättäen ollutkaan yhtä kiinnostunut. En ole koskaan käynyt Islannista, en usko ihan heti matkustavani sinne ja kokonainen kirja Islannin ja islantilaisten hehkutusta? Voisihan sen lukea, jos eteen sattuu. Mutta ei siis sattunut.

Tänä syksynä luin Islantilainen voittaa aina -kirjan lopulta sähkökirjana, jonka lainasin kirjastosta. Palvelu on aika mukava, luen huomattavasti mieluummin perinteisiä kirjoja, mutta minulla ei ole mitään sitä vastaan, että toisinaan, kun en ehkä halua kantaa mukanani painavia kirjoja tai kysytty kirja on nopeammin saatavilla sähköisenä, luen myös sähköisiä kirjoja.

Mitä sitten jäi käteen? Kirjassa Satu kertoo matkastaan islantilaiseksi. Hän kertoo kuinka aikanaan nuorena tyttönä kiinnostui Islannista, kuinka tapasi (paljon myöhemmin) miehensä, rakastui ja jäi Islantiin. Kuinka hän opetteli kielen, sai perheen Islannissa, ison suvun, ystäviä. Kokonaisen elämän. Satu kirjoittaa hyvin, ja tottakai oli hauskaa lukea mitä kaiken takana oli, kun on kerran seurannut Sadun perheen blogi-elämää jo vuosia.

Suosittelen kirjaa, jos olet kiinnostunut Islannista, ja kyllä se mukava lukukokemus on muillekin.

Helmet haasteeseen "maahanmuuttajasta kertova kirja"

Nora Roberts: Huumaavan tuoksun huvila

- Sinä paiskasit sen ämmän päin minun äitini kasvoja, Sophia pauhasi. Hän tökkäsi sormensa Tonyn rintaan kiukkunsa kuohahtaessa ja saadessa hänestä yliotteen. - Sinä annoit Renen ahdistaa hänet nurkkaan, kylvää myrkkyä hänen päälleen, järjestää kohtauksen ja tuottaa tuskaa. Sillä välin sinä istuit täällä lääppimässä toista naista - joka on niin nuori että voisi olla sinun tyttäresi, jos ylipäänsä olet ikinä muistanut että sinulla tytär onkaan.

Huumaavan tuoksun huvila (ilmestynyt englanniksi 2001) löytyi kaverin kirppiskasasta, mistä sen pelastin luettavakseni. Hetken sai kirja odotella hyllyssä lukemista, mutta kun lähdin pienelle syyslomalle perheen kanssa, nappasin sen mukaani matkalle. Ja kyllä kannatti! Nautin Robertsin kirjoista muutenkin, ja tässäkin on juuri sopiva määrä jännitystä, romantiikkaa ja elämänmakuisia henkilöhahmoja.

Sophia Giambelli on perinteikkään viininvalmistajasuvun jäsen. Hänen isoäitinsä on päättänyt yhdistää yhtiön MacMillanin viinintalon kanssa ja siitä syystä Sophia sysätään työskentelemään Tyler MacMillanin kanssa. Kumpikaan ei pidä siitä, mutta kun Sophian epäluotettava isä löydetään kuolleena, alkavat tapahtumat, joiden aikana ei enää ehdi riitelemään, vaan on keskityttävä puolustamaan molempien elämäntyötä.

Yhtiön työntekijä löytyy kuolleena juotuaan pullollisen Giambellin viiniä - ja pian paljastuu, ettei tämä ole ensimmäinen kerta. Kuka on syyllinen?

Anna Perho: Pientä säätöä

[Lasten kanssa oleminen] on samojen lauseiden toistamista läpi elämän. Yksi yleisimmistä vanhempien käyttämistä hokemista on sanapari "no niin."
"No niin, lopettakaa tuo!"
"No niin, alapas pukea sitten!"
"No niin!" (Toteavasti, kun maitolasi on juuri kaatunut huolimatta neljästätoista pyynnöstä siirtää sitä kauemmaksi kyynärpäästä.)
"No niin, kuka haluaa ensin kylpyyn?"
"No niin, sitten nukkumaan."
"No niin!" (nouseva intonaatio, varoittavasti, ennen sisarustappelun tai muun arveluttavan toiminnan aloittamista)

Anna Perhon Pientä säätöä (2015) on kirja, jota vaikea määritellä. Olisikohan se lähinnä kokoelma kolumneja siitä, miten Anna Perho on elämässään sählännyt. Kaikki on kirjoitettu hauskasti, niin, ettei voi olla nauramatta, eikä myöskään toteamatta, kuinka totta kaikki on. Esimerkiksi tuo alun "no niin". Niin totta.

No niin.

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

- Minä voin vetää osan huutokaupasta, ehdotin Salomonille pokkana.
- Sinä? Pikkulikka? Älä hulluja puhu, Salomon puuskahti.
- Koolla ei ole mitään tekemistä supliikin kanssa.

Jos on kasvanut Tuija Lehtisen Mirkan ja Masan seurassa, kuten minä, ei voi olla innostumatta tästä aikuisten viihderomaanista Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta (2016). Tässä kirjassa nimittäin vilahtaa sekä Mirkka että Masa, ja kerrotaan nopeasti, mitä Ahosen sisaruksille kuuluu nyt parikymmentä vuotta myöhemmin.

Helmi työskentelee isäpuolensa Salomonin huutokauppayrityksessä ja toiveissa siintää päästä meklaroimaan isoihin huutokauppoihin. Salomon kuitenkin vesittää suunnitelmat ja petaa paikkaa pikkuveli Akulle, jota homma ei tunnu juuri kiinnostavan.

Miehiä Helmin ympärillä parveilee, kuten nyt romanttisessa viihderomaanissa kuuluukin. On Tuomas, joka pyytää veneilemään, on Heikki, jonka äiti yrittää parittaa Helmiä yhteen Heikin kanssa, on Miko, jonka kanssa kipinöi, ja on myös Amerikasta palannut vanhempi mies Pekka, joka pyytää Helmiä sisustamaan ostamaansa lapsuudenkotia.

- Kutsut alkavat kolmelta. Mene kylpyyn, mummi komensi.
Mitkä kutsut?
- Mitä sinä olet hankkinut lahjaksi? mummi tiedusteli työnnyttyään ohitseni eteiseen.
- Kenelle? parahdin ja epäilin mielenterveyttäni.
- Sille mukavalle eläinlekurille tietenkin, mummi hymyili leveästi.- Heikille. Tänään on hänen syntymäpäivänsä. Millaisen hatun sinä olet hankkinut juhlia varten?
- Tapa minut, pyysin.

Anneli Kivelä: Katajamäki kahden vaiheilla

- Olen huomannut jo tänä lyhyenä aikana, että Katajamäen kylässä asuu useita persoonallisia yksilöitä, Ainu myönsi.

Katajamäki-sarjan 11. osa Katajamäki kahden vaiheilla (2016) noudattelee tutuksi tullutta kaavaa. Nainen muuttaa Katajamäelle, parantelee haavojaa entisen suhteen jäljiltä ja sattumalta löytää myös rakkauden. Tai itseasiassa - rakkaudeksi on useitakin vaihtoehtoja ja kirja päättyy siihen, että juuri se sillä hetkellä oikea löytyy.

Tällä kertaa kylään muuttaa uusi opettaja Ainu. Ainun sisko puolisoineen pyörittää Seniorikotia, uudelta nimeltään Mansikkapaikkaa. Koulun toinen opettaja Henri Laakso on yhtä kohtelias, ystävällinen ja herttainen kuin aina ennenkin, lisäksi tutustumme marokkolaissyntyiseen lääkäriin Aliin ja tapaamme muita edellisistä kirjoista tuttuja hahmoja. Ainun sydämenasioiden lisäksi kuntoon pannaan Ainun siskon Eevin elämä.

Ainu nyökkäsi. - Tietysti olemme ystäviä, sehän on selvä. Mutta minä en halua tässä vaiheessa sitoutua mihinkään, olemme kumpikin vapaita tekemään mitä haluamme. Emme ole tilivelvollisia menoistamme tai siitä keitä tapaamme, ymmärräthän?

Osallistuu Kirjaherbario-haasteeseen.