Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on saanut ihan kummallisen nimen. Kummallisen, ja erittäin osuvan. 

Kyseessä on kirjeromaani, jossa tarina kerrotaan eri henkilöiden kirjoittamien kirjeiden ja muiden merkintöjen muodossa. Aluksi siitä olikin vaikea päästä kärryille. Kuka kirjoittaa, ja kenelle? Tätä piti aika ajoin tarkistella.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville oli mukava, herttainen romaani, vaikka se kertoikin karun tarinan siitä, mitä voi tapahtua sodan ja miehityksen aikana. Se kertoo tarinaa nälästä, keskitysleireistä, miehityksestä, kuolemasta. Ja kuitenkin, vielä enemmän se kertoo ystävyydestä, toisen auttamisesta, rakastumisesta sodan eri puolista välittämättä ja selviytymisestä. Selviytymisestä, joka ei onnistuisi ilman toisten apua.

Päähenkilö Juliet on kirjailija, joka etsii seuraavan romaaninsa aihetta. Sota on ohi ja sattumalta Juliet päätyy kirjeenvaihtoon Guernseyn saarella asuvan miehen kanssa. Mies on mukana Kirjallisessa piirissä perunankuoripaistoksen ystäville, ja Juliet päätyy aihetta etsiessään kyselemään tästä tarkemmin, ja saamaan kirjeitä myös muilta jäseniltä. Juliet kiinnostuu heistä ja saaresta, joka kuulostaa vastustamattomalta, ja matkustaa tapaamaan uusia ystäviään.

Kaiken kaikkiaan Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on herttainen, mukaansa tempaava teos.

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Voi mikä kirja! Antti Heikkisen Pihkatappi (2013) olisi ehdottomasti pitänyt lukea jo paljon aiemmin. Jos ei mistään muusta syystä, niin siksi, että savolaisen maaseudun autioitumisen kuvaus on murretta lukuunottamatta kuin kuvaus omasta kasvuympäristöstäni. Hyvin harvoin on mikään kirja vienyt näin totaalisesti jalat alta. Mutta ei se pelkästään sitä ole. Kyllä Antti Heikkinen on sen verran taitava sanojen käyttäjä, että kirja on nautinnollista luettavaa kaikille muillekin.

Pihkatappihan on juuri nyt ajankohtainen, koska Kuopion kaupunginteatterissa esitetään kyseisen kirjan teatterisovitusta, jonka päähenkilöä esittää itse kirjailija Antti Heikkinen. Tämän luettuani melkein tekisi mieleni matkustaa Kuopioon teatteriin (mutta käytännön syistä etäisyys taitaa estää minua tekemästä sitä).

Kirjassa Jussi, jo aikuisena, alkaa läpikäydä omaa elämäänsä ja kirjoittaa siitä kirjaa. Hän muistelee lapsuuttaa Savon maaseudulla. Minä en ole Savosta, mutta maatilalta kyllä. Monet yksityiskohdat tuntuivatkin Jussin kertomina riemastuttavan tutulta. Myös kielenkäyttö (siis kirosanat), joita jotkut lukijat ovat pitäneet liiallisena. Olen samaa mieltä Jussin kanssa, että siinä elämässä, ja siinä ympäristössä ne ovat välimerkki, eivät niinkään, no, mitään muuta.

Isä painostaa Jussia maatilan jatkajaksi. Jo kirjan alussa käy selväksi, että sitä ei tule tapahtumaan, koskapa Jussi kirjoittaa kirjaansa jossain kaukana kotitilaltaan. Ilman dramatiikkaa lähdöstä ei selvitä, mutta selvitäänpä kuitenkin.

Olen melko vakuuttunut siitä, että ensinnäkin hankin Pihkatapin omaan hyllyyni (nyt luin kirjaston kirjaa), luen sen myöhemmin uudelleen, ja pakotan myös läheiseni lukemaan sen. Lisäksi Antti Heikkisen tulevat kirjat ovat taatusti lukulistallani korkeammalla. 

Pihkatappia ovat viime aikoina lukeneet myös
Tarukirja, Kannesta kanteen ja Kirjamuistikirja.

Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksia

Olen yrittänyt löytää kirjastostani myös sopivaa sarjakuvaluettavaa. Valikoima lähikirjastossani on kuitenkin valitettavan suppea, joten joutunen retkelle johonkin isompaan kirjastoon siinä toivossa, että löytäisin kiinnostavia sarjakuvia. Reetta Niemensivun Aavepianisti ja muita kertomuksia (2011) löytyi kuitenkin lähikirjastoni hyllystä.

Aavepianisti ja muita kertomuksia on ohut vihkonen, johon on koottu neljä kummitustarinaa kuvitettuna. Kyseessä on mukava välipala - ei liian pelottava minullekaan. Tarinoiden sävy on jotenkin herkkä ja hellyttävä. Sarjakuvaa ehkä ei voi spoilata, jos kerron, että se päättyykin sanoihin "Niin kaunista."

Koska omalla piirtämiselläni en saisi aikaan edes tikku-ukkoa, en koe olevani oikea henkilö arvioimaan piirrosjälkeä. Värien käyttö on kyllä aika tummaa, mikä sopii kummitusjuttujen luonteeseen. Kiva välipala.

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Ilmeisesti lapsuudessani Astrid Lindgrenin teokset eivät kuuluneet kirjastoauton valikoimiin, koska hänen kirjansa ovat minulle vieraita. Kirjastoauton lasten- ja nuortenkirjat luin kyllä laidasta laitaan, joten siitä päättelen, ettei näitä ehkä siellä edes ollut.

No, nyt tämä puute on Veljeni Leijonamielen (äänikirja 2003) osalta korjattu. Äänikirja löytyi kirjaston nuortenosastolta ja harkitsin hetken, voisiko tätä lukea lapsille. Edes tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu (en kyllä käsitä miten se on mahdollista!), joten pikaisesti googlasin ja totesin, että ei. Moni koki Veljeni Leijonamielen enemmän aikuisten kirjaksi kuin lasten kirjaksi. Päädyin siis kuuntelemaan kirjaa ihan yksikseni ja lasten kanssa palataan asiaan ehkä joskus.

Kirjan kertojana on Korppu, 10 vuotta. Korppu on vakavasti sairas ja tietää kuolevansa. Isoveli Joonatan kertoo Korpulle tarinaa Nangijalasta, paikassa jossa ei ole sairauksia tai vammoja ja kaikki saavat kaiken mitä haluavat ja siellä seikkaillaan aamusta iltaan. Nangijalaan siirrytään kuoleman jälkeen. Aikuinen minussa kuuli veljen Joonatanin kertomissa tarinoissa lohduttavaa taivasuskoa. 

Kaikkien yllätykseksi Joonatan kuolee onnettomuudessa ennen Korppua. Korppu kuitenkin seuraa pian perässä. Äiti minussa itkee sitä ajatellessani. Kirjassa poikien äidistä tämän jälkeen puhutaan sen verran, että Nangijalan kodissa on varattu huone äidille, huone, johon mahtuu vaikka kymmenen ompelukonetta, jos äiti niin haluaa.

Nangijalassa kaikki unelmat toteutuvat, mutta se ei olekaan pelkästään hyvä paikka. Tässä taivaassa on myös ongelmia. Sieltä löytyy petturi, jonka henkilöllisyyttä arvaillaan, uhkaa ja pelkoa. Seikkailuja ne varmaan lapsen mielessä olisivat.

Veljeni Leijonamieli on mielestäni jokseenkin hidastempoinen, eikä kovin vakuuttava. Ehkä tarinan pitäisi jo olla tuttu, jotta siihen olisi nostalgiasyistä mukava palata? Kirja jäi kesken, koska edes pitkillä automatkoilla ei kärsivällisyyteni riittänyt tarinan kuuntelemiseen. Ehkä kuitenkin palaan tämän pariin vielä joskus?

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Miksiköhän minä tartuin kirjaan Norwegian Wood (1987, suom. 2012)? Ehkä olin nähnyt sen jossain kirjablogissa? En tiedä. Murakami oli minulle tyystin vieras tuttavuus. Kannessa Murakamia kuvaillaan yhdeksi maailman parhaista kirjailijoista ja kerrotaan, että hänen kirjoistaan otetaan miljoonapainoksia Japanissa ja niitä julkaistaan yli 40 maassa. Norwegian Wood on hänen läpimurtoteoksensa, joten ajattelin, että jos jotain häneltä luen niin sitten tämän.

Kirjan minäkertoja muistelee kaihoten nuoruuttaan. Hän kertoo kirjassa nuoruudenrakastetustaan Naokosta, ja heidän välisensä side paljastuu vähitellen. Naoko oli Torun kuolleen ystävän tyttöystävä. Yhteisen ystävän tekemä itsemurha ajaa Naokon ja Torun myöhemmin yhteen, ystävystymään, rakastumaankin. Se ei kuitenkaan riitä, eikä Naoko kestä elämää.

Toru opiskelee yliopistossa ja hänen elämäänsä asuntolassa kuvaillaan laveasti.

Olin kyllä kokenut kaikenlaista kummaa Shinjukussa, mutta koskaan aiemmin kaksi vierasta tyttöä ei ollut kutsunut minua juopottelemaan aamulla kahtakymmentä yli viisi. En kuitenkaan jaksanut kieltäytyä eikä minulla ollut kiirekään, joten ostin sylillisen sakea ja särvintä läheisestä automaatista, minkä jälkeen menimme parkkipaikalle aseman läntisen sisäänkäynnin viereen ja pidimme kolmestaan spontaanit juomingit.

Ei tämä heti vakuuttanut. Kirjan puolivälissä melkein jo luovutin. Asiat eivät tuntuneet etenevän mihinkään. Siinä sitä vain jahkattiin, eikä kukaan tuntunut tietävän mistään mitään. Juopottelua, välinpitämätöntä seksiä nimettömien ja kasvottomien tyttöjen kanssa, päättymätöntä kaihoamista Naokon perään, hulluttelua Midorin kanssa. Sitten päätin selailla kirjaa eteenpäin, niin että tietäisin mitä siinä tapahtuu ja voisin hyvillä mielin luopua lukemisesta. Jossain vaiheessa selailua tarina alkoi taas edetä ja luin ihan hyvillä mielin loppuun.

"Jos pääset pois täältä, muutatko minun luokseni?" kysyin. "Sitten minä voisin suojella sinua pimeydeltä ja painajaisilta. Sitten minä voisin halata sinua niin kuin Reiko, silloin kun sinua ahdistaa."
Naoko painautui minuun vielä tiukemmin. "Se olisi ihanaa", hän sanoi. 

Pokkarimuodossa kirjassa on 426 sivua. Minusta se olisi kaivannut pientä tiivistämistä, mutta mikä minä olen sanomaan, sentään maailmankuulun kirjailijan läpimurtoteos. Nettikeskustelujen perusteella Norwegian Wood on Murakamin kirjoista ehkä helpoiten lähestyttävä. Ja koska tämäkään ei ollut minusta mitenkään erityisen helposti lähestyttävä, en nyt ihan äkkiä usko, että olen lukemassa hänen muuta tuotantoaan. Eihän sitä koskaan kuitenkaan tiedä.

Vaikutinko liian negatiiviselta? Se ei ollut tarkoitukseni. Kirjassa on hyvä tarina, jonka lopputulos ei ollut liian ennalta-arvattava. Jos vielä Japani kiinnostaa, niin kannattaa tätä kokeilla.

Tuoma Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kuuntelin Tuomas Kyrön Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan (2014) äänikirjana. Lukija Antti Litja saa Mielensäpahoittajan elämään ja nautinkin äänikirjasta oikeastaan enemmän kuin kirjana lukemastani Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Hörähtelin autossa ääneen Mielensäpahoittajan kommenteille.

On oltava ihmisellä suunnitelma aivotautien ja muiden uhkaajien vuoksi. Jos minulta järki lähtee ja päädyn pököpäänä harhailemaan, niin suunta on selvä. Hillasuo. Tai jäämeren ranta. Unohdan missä olen, katoan kivilouhikkoon. Kyllä  saa laittaa lehteen, että vanhus löytyi suolta kylmän kangistamana, kunhan muistetaan kertoa että ämpärit olivat täynnä hillaa ja saappaat kestävästi parkittu.

Mielensäpahoittaja miettii elämän alku ja loppua, rakentaa itselleen arkun ja laatii testamentin ja muistokirjoituksen. Poika ja miniä seuraavat hämmentyneenä Mielensäpahoittajan touhuja. Aikooko tämä tehdä itselleen jotain? Eihän arkun rakentaminen ja kuolemasta puhuminen ole aivan normaalia!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on erinomainen hyvän mielen kirjan. Suosittelen erityisesti äänikirjana.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on jo käsite. Sarjan ensimmäistä kirjaa en ole tainnut edes lukea, ja tähän jatko-osaankin tutustuin ensin radion kuunnelmina. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) kertoo ruuanlaitosta. Emäntä on sairaalassa ja kotiapu vaihtui ja Mielensäpahoittaja kielsi kokonaan tulemasta. Ruuanlaittoonhan siinä on sitten ruvettava, ei muu auta.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en kestänyt syömättä. Parin päivän jälkeen heikotti jalkapohjia myöten ja tarvitsin ratkaisun. Muistin vieneeni vuonna kahdeksankymmentä ja seitsemän mikroaaltouunin vintille. Saimme sen lahjaksi pojalta ja miniältä, joka oli silloin vasta miniäehdokas. Kyllä ei ymmärtänyt, millä appiukko vakuutetaan. Nimittäin telaöljyllä tai siannahkarukkasilla. Ei mikrolla.

Mitä tästä nyt voi sanoa. Ruuanlaiton opettelussa lähdetään nollasta, ja päädytään siihen, että Mielensäpahoittaja pyöräyttää pojalle ruisleivän, täytetyt uuniperunoita ja joulukinkun. Jälkiruuaksi räiskäleitä. Ei tarvitse kuolla nälkään, kun osaa itse laittaa ruuan. Eikä tarvitse kotiapua.

Ruoka ei ole koskaan pahaa. Muta on pahaa ja karamellit ja perunalastut.
Juureksista ja lihasta tehty ja haudutettu ruoka on aina joko hyvää tai erinomaista. Jos ei maistu, ollaan syömättä. Rupeaa muutaman päivän päästä maistumaan. Kokemuksesta tiedän, ei yhtään irvistellä siellä lippalakin alla. 

Graeme Simsion: Vaimotesti

Vaimotesti (2013) kertomus siitä, kuinka ihmissuhteissa kömpelö professori Don Tillman päättää etsiä vaimon. Ja vaimohan löytyy, kun vain on riittävän järjestelmällinen. Don laatii kysymyslomakkeen vaimoehdokkaille, ja lomakkeen avulla hän uskoo suodattavansa pois täysin mahdottomat ehdokkaat. Avukseen hän pyytää naisiin menevän ystävänsä Genen.

"Gene lähetti minulle maailman kelvottomimman naisen. Baarimikon. Myöhästelijä, kasvissyöjä, epäjärjestelmällinen, irrationaalinen, epäterveelliset elämäntavat, tupakoitsija - tupakoitsija! - psykologisia ongelmia, ei osaa laittaa ruokaa, matemaattisesti kyvytön, luonnoton hiustenväri. Oletan, että se oli Genestä vitsi."

Rosie ilmestyy kuvioihin mukaan. Huolimatta siitä, että hän on aivan mahdoton vaimoehdokas, hänestä ei pääsekään eroon niin vain. Rosie tarvitsee Donin apua genetiikan asiantuntijana ja jostain syystä Don huomaa haluavansa auttaa - vaikka silloin vaimoprojekti jääkin vähän sivuosaan.

Don, joka kirjan alussa tuntui minusta ihan mahdottomalta, osoittautuukin olevan lämminsydäminen kaveri, jonka askeltamista naissuhteen ensi metreillä onkin ilo seurata. Rosie on nainen, jolla on roppakaupalla omiakin ongelmia, eikä hänkään varsinaisesti ole kiinnostunut suhteesta - varsinkaan järjestelmällisen, tunteettoman, jäykän Donin kanssa.

Simsion on kirjoittanut Vaimotestiin jatko-osan Vauvatesti. Se ei ponnahtanut lukulistan kärkeen, mutta saattaa vielä joskus päätyä luettavaksi.

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Jos saat tämän kirjeen (2013) on ajankohtainen, huolimatta siitä, että se kuvaa sota-aika, vuotta 1940. Kirja kertoo sodasta, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä, kuinka ihmiset lähtevät kotoaan ja koettavat pelastautua. Ja toiset koettavat suojella itseään ja unohtaa, että toisaalla ihmisiä kuolee.

Iris työskentelee Yhdysvalloissa pikkukaupungin postinhoitajana. Samassa kaupungissa asuu Emma, joka on juuri avioitunut kaupungin lääkärin kanssa. Frankie puolestaan on lähtenyt Lontooseen radiotoimittajaksi. Frankie haluaa kuulla, mitä ihmisillä on sanottavanaan sodan ja pommitusten keskellä. Hän haluaa löytää ja kertoa totuuden.

"Tuota minä juuri tarkoitin. Täytyy olla varovainen. Täytyy olla tarkkana, pitää varansa. Onhan se kamalaa, mutta ranskalaisilla on ollut jo muutenkin hankalaa ilman kaikkia näitä ihmisiä, juutalaisia ja mitä niitä onkaan, joita tulvii sinne joka puolelta Eurooppaa sotaa pakoon, yhtäkkiä hirveät määrät ihmisiä joista täytyy pitää huoli, ikäänkuin niitä ei olisi jo ennestään tarpeeksi. Ensin saksalaiset, nyt tämä, ja jos tämä rouva ei olekaan vaarallinen, niin jotkut niistä ovat, siitä voit olla varma -"

Postinhoitaja Iris rakastuu Harryyn, joka odottaa saksalaisten sukellusveneiden rantautuvan kaupungin rannikolle. On Iriksen onni, että myös Harry rakastuu häneen. Postinhoitajana Iriksellä on valta ja etuoikeus nähdä koko kaupungin lähtevät ja saapuvat kirjeet. Romaanin kuluessa Iris päätyy pohtimaan, onko aina oikein kertoa. Onko oikein viedä uutisia, joista ei ole mitään hyötyä?

Frankie päätyy totuutta etsiessään pakolaisjunaan Saksasta poispäin. Frankie tekee rankan matkan heidän seurassaan ja tajuaa, ettei totuutta voi löytää, saati kertoa. On vain tarinan sirpaleita, pätkiä, joista ei voi nähdä koko tarinaa.

Jos saat tämän kirjeen on viehättävä romaani, jossa sodan epätoivoisuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee erityisen lähelle. Suosittelen lukukokemusta kovasti.

Nora Roberts: Keräilijä

Keräilijä (2015) on 500-sivuinen järkäle jännitystä ja romantiikkaa siinä sivussa. Lila on nuortenkirjasarjaa kirjoittava kirjailija, joka vahtii sivutyönään ihmisten koteja ja eläimiä näiden lomamatkojen aikana. Hän huvittelee seuraamalla ihmiä ympärillään ja tutkimalla kiikarilla, mitä kulloisenkin asunnon ympäristössä tapahtuu. Kunnes huvista tulee painajaista ja hän näkee kuinka nainen riidan seurauksena putoaa ikkunasta maahan ja kuolee.

Voisi kuvitella, että mies, jonka kanssa nainen on päivittäin riidellyt, olisi syyllinen. Kun tapahtumien kulkua aletaan selvittää, Lila törmää miehen veljeen Ashtoniin, joka ei usko veljeään syylliseksi, vaan haluaa selvittää asiaa. Taustalla onkin jotain aivan muuta, ja pian kaikille on selvää, että veli ei ole voinut itse työntää tyttöystäväänsä ikkunasta. Kuka sen on sitten tehnyt ja ennenkaikkea miksi?

Nora Roberts ripottelee kuolemantapauksia, takaa-ajoa, uhkauksia ja salamurhaajia pitkin kirjaa. Jännitys ei laannu hetkeksikään. Lila ja Ashton rakastuvat, mutta lukija saa jännittää kahta asiaa: selviävätkö molemmat hengissä tapahtumien pyörteessä ja jos selviävät, suostuuko itsenäisyydestään nauttiva Lila myöntämään sen.

"Meidän pitäisi ilmoittaa tästä poliisille."

"Mitä me heille sanoisimme? Että haistoimme hajuveden, jonka tuoksu ehti kuitenkin hälvetä ennen kuin he ehtivät tänne. Minun nähdäkseni täällä on kaikki niinkuin pitää."

"Hän vei tavaroita Julien luota. Luultavasti hän otti jotakin, jotakin pientä. Muistoksi, aarteen rasiaansa, miten hän sitten niistä ajatteleekin. Mutta se ei taida olla kaikkein tärkeintä."

"Ei niin. Hän ei tullut tänne etsimään sinua, mutta jotakin hän etsi. Mitä Oliverilla oli sellaista, mitä hän haluaa? Täältä hän ei sitä löytänyt."

"Mikä tarkoittaa sitä, että hän jatkaa etsimistä. Minä en ole se, jonka täytyy olla varovainen, Ash. Sinä olet vaarassa."

Keräilijä on nautinnollista luettavaa. Tutun kirjailijan taattua ja takuuvarmaa työtä.

Tuija Lehtinen: Jatkoaika

Tunnustetaan heti alkuun: Tuija Lehtinen on ollut suosikkikirjailijani siitä lähtien kun löysin aikanaan Mirkka-kirjat (eli pitkään). Välillä (=viime aikoina) on ollut pettymyksiä, mutta aika suuri osa Tuija Lehtisen kirjoista löytyy myös omasta hyllystäni. Jatkoaika (2015) ja sen edellinen osa Armon aika saattaisivat saada paikan kirjahyllystäni, mutta eivät siellä vielä ole. Parempaakin Tuija Lehtinen on kirjoittanut, mutta näissä on taas kunnon yritystä, kun välillä hänen kirjansa olivat ihan tusinatavaraa.

Jatkoajassa jo Armon ajasta tuttu Mona Meri työskentelee enonsa apteekissa. Suku pyörii jaloissa ja Mona yrittää taiteilla sekaantumatta liikaa suvun asioihin. Poikakaveri on matkustanut Amerikkaan eikä ilmeisesti aio palata, eikä häntä juuri kaivatakaan. Ollutta ja mennyttä. Sen sijaan Mona on iskenyt silmänsä terveyskeskuksen lääkäriin Matiakseen.

Jännitystäkin tähän kirjaan on saatu mahdutettua. Enolle alkaa tapahtua onnettomuuksia, jotka voivat olla puhtaasti vahinkoja - tai sitten eivät. Onko edellisestä kirjasta tuttu Lahja-täti palannut kuvioihin?

Lisäksi työpaikan läheisessä kahvilassa istuskelee kaveri, jota kukaan ei tunne ja joka kyselee kummallisia.

Sekavat ajatukseni haihtuivat, kun näin runopojan lähestyvän. Mila toivotti hänet lämpimästi tervetulleeksi, ja mies tervehti häntä nyökkäämällä. Hän asteli minua kohti, ja mieleeni palasi hänen edellinen käyntinsä. Ehkä hän oli vailla lisätietoja hammaslangoista tai tuhlaisi muuten vain aikaani kyselemällä tuotteista, joita ei sitten ostaisikaan. Tai jospa hän teki tutkimusta apteekin palvelualttiudesta ja kirjoittaisi kokemuksistaan yleisönosastolle. Hän vaikutti nimenomaan kärkkäältä aktivistilta, joka puuttui epäkohdiksi kokemiinsa asioihin. Ajatus siivitti minut kysymään oikein ystävällisesti, miten voisin olla avuksi. Pirta palveli reseptiasiakkaita, hämmästyi kuullessaan maireuteni ja kuikki miestä ja minua. Runopojan kihara pitkä tukka oli jeesusmaisesti auki kuten aina, ja myönsin tyylin sopivan hänelle. Nuttura tai poninhäntä olisi tehnyt hänestä jotenkin teennäisen. 

Kirja ei ole minusta mitenkään erityinen lajissaan, mutta kelvollinen välipala. Suosittelen Tuija Lehtisen ystäville, eikä tämä (ja edeltäjänsä) huono tutustuminenkaan hänen tuotantoonsa ole.

Satu Rommi: Monsuunimantroja

Satu Rommin Monsuumimantroja: Kirjoituksia joogasta ja Intiasta (2015) kiinnosti minua aiheensa vuoksi. Olen joogannut pari vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti ja tullut siinä sivussa selanneeksi muutamiakin joogaoppaita. Monsuumantroja on toista maata. Se ei ole joogaopas, eikä se ole matkakirjakaan, vaikka se kertoo elämästä Intiassa enemmän kuin joogasta.

Kirjassa Satu Rommi on matkustanut jälleen kerran Intian Mysoreen opiskelemaan joogaa. Hän kritisoi vahvoin sanakääntein joogan kaupallisuutta, joogan pitämistä vain liikuntamuotona, länsimaisia joogaharrastajia jotka eivät ymmärrä joogan alkuperää, intialaisia joogaharrastajia jotka eivät tunne juuriaan, niitä jotka vaihtavat joogaopettajaa, niitä jotka opiskelevat joogaopettajaksi lyhyessä koulutuksessa, niitä jotka kuvittelevat tietävänsä joogasta jotain...

Erästä tuttua ashtangaopettajaa pyydettiin opettamaan 45 minuutin joogatunti kiireisille bisnesihmisille. Tunnin nimeksi tulisi "ashtangaa kiireisille". Pitääkö siis joogaa muuttaa niin, että se sopii stressaantuneen pukumiehen elämäntyyliin, vai pitäisikö joogaa opettaa niin, että stressaantunut oppilas ymmärtäisi hiljentää vauhtia?

Ymmärrän kirjoittajan pointin hänen huudellessaan rauhoittumisen ja pitkien tuntien perään. Siitäkin huolimatta joogaan itse säännöllisesti 15 minuutin pätkissä, koska vaihtoehtona pienten lasten äidille on, etten joogaa ollenkaan. Eikö säännöllinen harjoitus ole kuitenkin tärkeämpää? No, nämä jäävät varmaankin jokaisen itsensä ratkaistavaksi. Ehkä Rommi haluaisi, että joogaa ei "harrastettaisi", vaan siihen paneuduttaisiin ja annettaisiin koko elämä sen opiskeluun, kuten hän itse vaikuttaa kirjan perusteella tehneet. Kaikilla ei vain ole siihen mahdollisuutta (eikä halua).

Hänen kuvaustaan elämästä Mysoressa oli mukava lukea.

Intiassa kaikki on mahdollista. Imtiassa vastakohdat voivat olla totta yhtä aikaa. Useimmilla Intiassa matkustaneilla on tarinoita huijauksista: rikshakuskeista jotka väittivät että taksamittari on hajonnut ja laskuttivat matkasta kulman ympäri kymmenkertaisen summan, viranomaisista jotka pyysivät "lahjaa" ennen kuin suostuivat toimittamaan tehtävän josta heille itse asiassa maksetaan palkaa. - - - 
Kuitenkin tähän kahvilaan tullessani jätin kypäräni skootterin satulan päälle, ja tiedän, että se on tallessa vielä palattuani kahvilta parin tunnin päästä.

Satu Rommin kirjassa on yksi hyvä puoli: se herätti minussa ajatuksia eikä käynyt tylsäksi koko aikana.

Monsuunimantroja on lukenut myös Joogajuttuja, Kirjaveräjä ja Toinen todellisuus.

Emma Puikkonen: Matkamusiikkia

Suoraan sanottuna en oikein saanut otetta Emma Puikkosen romaanista Matkamusiikkia (2013). Matkamusiikkia on hänen kolmas romaaninsa, mutta ensimmäinen, johon olen tutustunut.

Kirjassa liikutaan eri henkilöiden näkökulmasta. Iisan, hänen äitinsä, miehensä, miehensä isän, jopa tienposkessa seisovan hirven. Tekstistä oli vaikea tavoittaa, kenen pään sisällä milloinkin ollaan. Minun täytyy myöntää, etten liene tarpeeksi taiteellinen päästäkseni sisälle hirven ajatusmaailmaan, johon palattiin säännöllisesti. Saako tunnustaa, että hypin osittain niiden kohtien yli?

Iisa tapaa torilla miehensä isän, Aimon, joka ei enää ole aivan tässä maailmassa. Aimolla on pakottava tarve matkalle, jonnekin missä on taivas korkealla. Loppuratkaisu kirjassa on avoin ja jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Itse pidin kirjasta eniten keskivaiheilla, alku ja loppu jäivät minulle jotenkin vaikeasti tavoitettavaksi.

Hän ottaa lautaselle Aimon hänelle työntämän karjalanpiirakan, murentaa sitä pieniksi paloiksi ja sanoo sitten sen mitä on pitänyt sanoa:
- Sulla voi olla joku sairaus.
- Elä naurata.
- No ootko ajatellu.
- No oisko tullu mieleen. En minä mikään tötterö ole.
- Ootko käyny lääkärissä.
- Oon.
- Ja mitä ne sano?
- Emminä muista.
Iisa ei tiedä miten jatkaisi.

Kirjaa on luettu mm. blogeissa Tahaton lueskelija ja Kirjat kertovat.

Daniela Krien: Vielä joskus kerromme kaiken

Vielä joskus kerromme kaiken (2014) on toinen lyhyen ajan sisällä lukemani Saksan historiaan sijoittuva romaani. Ensimmäinen, Sopimus, sijoittui sota-aikaan. Tällä kertaa oltiin lähempänä historiassa, historiallisissa tapahtumissa joita en tosin itse muista, koska olin vuonna 1990 Saksojen yhdistyessä vasta pieni.

16-vuotias Maria on muuttanut asumaan poikaystävänsä Johanneksen perheen maatilalle. Kouluun ei huvita mennä, äidin luona Maria ei viihdy, poikaystävää kiinnostaa vain pääseekö hän opiskelemaan taidetta. Ympärillä muuri on murtunut, vierailut puolin ja toisin onnistuvat. Länteen loikannut sukulainen tulee tapaamaan Johanneksen perhettä. Maria vierailee lännessä eikä oikein tiedä kuinka siellä toimittaisiin. Idässä ollaan huolissaan siitä, miten heidän teollisuudelleen ja työllisyydelle käy. Mariaa tämä kaikki ei suuresti kiinnosta, kun tunteet vievät häntä. No, 16-vuotiaalle sekin sallittakoon.

Näen Hennerin jo kaukaa. Hän seisoo hevoslaitumella kuluneet ratsastussaappaat jalassa, kapeat ruskeat housut ja alun perin valkoinen, mutta nyt hyvin likainen paita yllä. Tanskandoggit makoilevat kaikessa rauhassa omenapuun varjossa. Marianne kertoi, että ne olivat edellisvuonna raadelleet jopa yhden Hennerin varsoista. Silloin Henner oli hakannut niitä kepillä kunnes ne ulvoivat.

Aluksi aivan sattumalta, mutta myöhemmin koska ei voi muutakaan, syntyy rakkaustarina naapuritilalla asuvan Hennerin kanssa. Henner on synkkä, arvaamaton poikamies. Vanhempi kuin Marian äiti. Hän haluaa Marian - ja saa tämän. Rakkaus on kovaa ja raastavaa, Henner on arvaamaton ja kiihkeä. Heidän on salattava suhteensa ja niin Maria yrittää elää normaalia elämään poikaystävänsä perheen parissa.

Toivoisin että olisin Hennerin luona, toivoisin että olisin vapaa. Silloin eläisin niin kauan hänen kanssaan kuin se suinkin sujuisi, ja kun se ei enää sujuisi, jäisin sittenkin.

Maria tekee päätöksiä 16-vuotiaan varmuudella. Kirjan loputtua jäin pohtimaan, mitä Marian elämä olisi ollut Hennerin luona. Henner pakenee alkoholiin ja on mustasukkaisuudessaan melkein tappaa erään miehen. Henner käyttää voimaa myös suhteessa Mariaan. Jos Maria valitsee elämän Hennerin kanssa, hän valitsee samalla myös sulkemisen kyläyhteisön ulkopuolelle. Epäsovinnaista rakkaustarinaa ei tiiviissä kyläyhteisössä olisi helppo sulattaa. Se ei liene elämää, jota toivoisin edes fiktiiviselle hahmolle. Silti sanoisin kirjaa kauniiksi.

Kirjaa on luettu mm. Kirjanurkkauksessa ja Kirjainten virrassa.

Nicola Barreau: Rakkausromaanin resepti

Rakkausromaanin resepti (2013) odotteli hyllyssä jonkin aikaa. Tartuin siihen lopulta pienenä välipalana, aikeenani lueskella vain hetken, koska enempään ei ollut aikaa. Ei tämä takakannen perusteella kovin kiinnostavalta vaikuttanut.

Virhe. Melkein 200 sivua meni yhdessä hujauksessa ja sai aikaan poltteen saada tietää, mitä päähenkilöille tapahtuu. Kuinka he ovatkaan saaneet itsensä tällaiseen liemeen, ja kuinka siitä selvitään?

Aurélie harhailee sydänsuruissaan ympäri Pariisia ja eksyy vahingossa pieneen kirjakauppaan. Hän, joka ei yleensä lue mitään, löytää kaupasta kirjan, jota hän ei voi olla lukematta. Kirja nimittäin kertoo hänestä. Tai ei tietenkään kerro, mutta melkein. Se kertoo naisesta, jolla on kyllä eri nimi, mutta joka näyttää häneltä, joka on pukeutunut jopa samanlaiseen mekkoon jonka hän omistaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat hänen omistamaansa ravintolaan, joka on kuvattu täsmälleen oikein ravintolan nimeä ja pöytäliinoja ja muita yksityiskohtia myöten.

Aurélie päättää, että hänen on löydettävä kirjailija, joka on Englannissa asuva erakko. Kirjailijasta ei myöskään löydy kirjan lisäksi mitään tietoja netistä eikä mistään muualtakaan. Ainoa keino tavoittaa hänet on siis yrittää kustantamon kautta.

André on kustannustoimittaja, johon Aurélie ottaa yhteyttä. Myös Andrélla on ongelma, tai oikeastaan useampia. Yksi: kirjailijaa ei ole olemassa. Kaksi: André haluaa itse tutustua Aurélieen paremmin. Mitä siinä tilanteessa voi oikein tehdä?

Miten saattoi voittaa omakseen sellaisen naisen sydämen, joka oli vakaasti päättänyt tutustua mieheen, jota ihaili ja johon uskoi olevansa kohtalon yhdistämä? Mieheen, jota - kohtalon ivaa - ei todellisuudessa ollut olemassa. 
----
Jos olisin lukenut tarinan kirjasta, olisin nauttinut siitä täysin siemauksin. Mutta kun itse joutui koomisen sankarin rooliin, juoni ei enää tuntunut ollenkaan niin huvittavalta.

Andrén ja Aurélien tarina on kunnon rakkausromaani onnellisella lopulla. Rakkausromaanin resepti on sellainen hyvän mielen romaani, jonka ranskalaisuus tosin voi tuntua liian päälleliimatulta. Tähän tunteeseen tosin voi vaikuttaa sekin, että kirjailija on tietääkseni saksalainen ja kirjoittaa taiteilijanimellä.

Rakkausromaania on luettu mm. blogeissa Kasoittan kirjoja, Lukemisen kartasto ja Sivutiellä.

Nora Roberts: Varjojen vartija

Varjojen vartija (2015) päättää Nora Robertsin noita-aiheisen trilogian. Roberts on tuottaa taattua romanttista viihdettä, eikä tämä kirja tee poikkeusta.

Branna on rakastanut Finiä aina, mutta vuosisatoja vanhan kirouksen vuoksi kieltänyt tunteensa. Branna uskoo, ettei koskaan voi olla yhdessä Finin kanssa, mutta heillä on yhteinen tehtävä. Heidän on yhdessä perheensä ja ystäviensä kanssa tuhottava Cabhan, joka vainoaa heitä. On vainonnut Brannan sukua jo 1200-luvulta saakka. Kukaan ei voi olla onnellinen, ennenkuin tehtävä on suoritettu ja Cabhan tuhottu.

Fin on Cabhanin jälkeläinen, mikä erottaa heidät. Fin taistelee kuitenkin Brannan ja muiden hänen piirinsä jäsenten rinnalla, valmiina tekemään kaikkensa tuhotakseen Cabhanin. Fin on itse ainoa, joka epäilee hänen sitoutumistaan tehtävään.

Branna tarttui vuorostaan Finiä kädestä. Heidän kämmentensä välissä leimahti kipinä ennen kuin he jatkoivat matkaa. Tunneli kapeni ja muuttui sitten saliksi. Se oli jonkinlainen mustan magian verstas.

Lepakkojen raatoja oli naulattu seinille siivet levällään kuin kammottavana taideteoksena. Hyllyillä nökötti luisia linnunjalkoja, pääkalloja ja eläinten sisäelimiä sekä joitain, jotka Brannan kauhuksi toivat mieleen ihmisen sisäelimet, rottien raatoja. Kaikki kammotus lillui lasipurkeissa iljettävän näköisessä nesteessä.

Koska kyseessä on romanttisen trilogian päätös-osa, ei liene kenellekään yllätys, että lopuksi Cabhan tuhotaan ja pääpari saa toisensa. Happy end.

Branna rakasti. Hän oli aina rakastanut ja rakastaisi aina. 

"Minulla on ollut sinua ikävä", hän hyrisi. "Voi Finbar, miten ikävä minulla on ollut."

"Minä olen ollut tuskissani siitä ikävästä." Fin suuteli Brannan kasvoja ja palasi sitten suulle.

Leena Lehtolainen: Surunpotku

Leena Lehtolaisen uusin Maria Kallio-romaani Surunpotku (2015) vie lukijan jälleen keskelle rikoksia ja myös Marian henkilökohtaista elämää. Marian työtä uhkaa lakkauttaminen, kollegalla Koivulla on surua lapsen vakavan sairauden vuoksi ja vanhoista kirjoista tuttuihin hahmoihin viitataan siellä täällä. Ryhmä selvittää murhaa, joka tapahtuu kirkossa.

Ei tämä huono ole, mutta ei ehkä myöskään parasta Maria Kalliota. Kirkosta löytyy ruumis, joka paljastuu jalokiviasiantuntijaksi. Monellakin tuntuu olleen perusteita miehen surmaamiseksi, mutta kuka on syyllinen? Hommaan kätkeytyy rahanpesua, välistä vetämistä, varastettuja jalokiviä, tekaistuja syytteitä ja onnettomia ihmissuhteita.

- Olitko nähnyt miestä aikaisemmin kirkossa?
Matti pudisti päätään. - En minä kirkossa ihmisiä katso. Jumalaa minä sieltä haen. Vaikka jokainen ihminen on Jumalan kuva, minäkin. Mutta äiti on paholaisen kuva silloin kun se lyö.
Matti Ronkainen oli täysi-ikäinen ihminen, ei hänen olisi tarvinnut äitinsä kanssa asua, ja äiti olisi aivan hyvin voinut käskeä hänet pois kämpästään. Ehkei Matti lähtenyt, koska ei ollut paikkaa minne mennä, ehkei äiti ajanut häntä pois, koska hänellä olisi ainakin yksi rääkättävä. Olin nähnyt näitä kauhuntasapianoperheitä työssäni aivan riittävästi. Parisuhteessa eläviä, jotka eivät lähtenee, vaikka puoliso olisi harrastanut silmitöntä henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Aikuiseksi varttuneita lapsia, jotka roikkuivat vanhemmissaan ja isovanhempia, jotka määräyksillään terrorisoivat kolmanteen ja neljänteen polveen saakka. Mutta tuttu piina oli monesta parempi kuin tuntematon yksinäisyys.

Audrey Magee: Sopimus

Kuvittelin, että kyseessä on rakkausromaani. Kertoohan Sopimus (2015) avioliitosta, vaikkakin avioliitosta, joka solmitaan ennenkuin puolisoa on edes tavattu. Mutta ei, ei tämä rakkausromaani ole. Sopimus kertoo siitä, mihin kaikkeen ihminen on valmis puolustaakseen itseään, perhettään, oikeuttaakseen tekonsa. Mitä kaikkea ihminen on valmis tekemään ja unohtamaan, mitä se tarkoittaa toisille. Mitä se tarkoittaa itselle.

Kirja alkaa, kun Peter Faber ja Katharina Spinell solmivat avioliiton, toinen rintamalla, toinen Berliinissä. He ovat tutustuneet avioliittotoimiston kautta ja sopineet, että naimisiin mentyään Peter saa vihkiloman ja Katharina leskeneläkkeen, jos Peter kaatuu.

Peter palaa rintamalle taistelemaan natsien joukoissa Venäjällä. Katharina jatkaa elämäänsä Berliinissä, asuu yhdessä vanhempiensa kanssa ja saa lapsen, jota isä ei pääse katsomaan. Kirjeet kulkevat, kaipaus väreilee vahvana. Sikäli kyse on rakkausromaanista. Mutta silti tuntuu, että rakkaus on jotain, jota he molemmat tarvitsevat jaksaakseen. Että rakkaus on olemassa vain siksi, että he jaksaisivat päivästä toiseen.

Kylmä lumi tunkeutui Faberin vaatteiden läpi ja hänen ihostaan tihkui koskeaa hikeä, niin ettei hänen uupunut ja hämmentynyt kehonsa ollut varma omasta lämpötilastaan eikä omista voimistaan. Hän kaipasi Stockhoffin palapaistia, Katharinan pitkiä hiuksia. Hän tahtoi, että tämä kaikki olisi ohi. Että tämä typeryys loppuisi.

Sopimus kertoo selviytymistaistelusta, sodasta. Niistä kauhuista, joita me tiedämme natsi-Saksassa olleen, se antaa vain viitteitä. Katharina ei tunnu haluavan ajatella, mitä se tarkoittaa, että hän saa juutaisperheen vanhan asunnon, leningin, koruja, lastenvaunut. Rintamalla miehet vain taistelevat, eikä heillä tunnu olevan suurta ideologista intohimoa siihen. He vain tekevät mitä käsketään ja toivovat pääsevänsä kotiin.

Naisen jalat notkahtivat, ja hän otti tukea penkin selkänojasta. Katharina katsoi häntä, hänen kättään penkillä, tohtorin vaunuja, ohi kulkevia ihmisiä. He näkivät kaiken. Näkivät Katharinan puhuvan juutalaiselle. 
"Te ette voi istuutua tähän", Katharina sanoi.
"Tiedän sen. Olen vain väsynyt."

Sopimus on irlantilaisen Audrey Mageen esikoisromaani. Kirja on hyvin vaikuttava. Aiheeltaan teos on vahva, ja näkökulmakin on ainakin itselleni tuore. Pidin kirjasta kovasti.

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä (2015) on ollut esillä monissa kirjablogeissa viime
aikoina. Kun kirja osui silmiini kirjaston pikalainana, sitä oli vaikea ohittaa. Yritin kyllä, koska kirjakassi oli jo kukkurillaan. En onnistunut, vaan nappasin Britt-Marien mukaani. Britt-Marie on huikea hahmo, joka koukuttaa mukaansa jo ensisivuilta. Ajattelin ihan vain vilkaista kirjaa ja melkein unohdin, että minun piti käydä vielä kaupassakin.

Britt-Marie on työvoimatoimistossa eikä silkkaa jääräpäisyyttään suostu ymmärtämään vihjauksia siitä, että hänelle on ehkä vaikea löytää töitä. Ettei yli 60-vuotiaalle, jonka edellisestä työkokemuksesta on jo 40 vuotta, ole kovin helppo löytää töitä. Britt-Marie on kohtelias, säädyllinen ja tietää tarkkaan, miten asiat on tehtävä ja miten niiden on oltava. Sillä, etteivät muut ihmiset välttämättä ole hänen kanssaan samaa mieltä, ei tunnu olevan mitään merkitystä.

Britt-Marie herättää myös sääliä. Eikö se ymmärrä, miten asioita hoidetaan? Miten toisten ihmisten kanssa ollaan? Miten tilanteissa ylipäänsä toimitaan. Ei, Britt-Marie ei ymmärrä, hän painaa vain eteenpäin. Ja sillä keinolla hän saa kuin saakin työpaikan.

Britt-Marie matkustaa työn perässä nuorisotalon hoitajaksi pieneen, melkein kuolevaan kaupunkiin. Ja sitten. Virhe suomennoksessa, nimittäin jatkuva viittaus "rullatuoliin" ja "rullatuoliluiskaan" ja mihin vielä. Sitä on ehkä ajateltu tyylillisenä valintana. Britt-Marie voisi ehkä puhua rullatuolista pyörätuolin sijaan. Mutta ei. Vaikea sitä on sellaisenakaan ottaa tai ymmärtää. Hei pliis, ei enää vuonna 2015 ylläpidetä termiä rullatuoli, kun viitataan pyörätuoliin. Tästä oli kovin vaikea päästä yli ja takaisin tekstin imuun kiinni.

- Tykkäätkö viinistä, Britt-Marie?
- En, Britt-Marie vastaa, ei siksi ettei hän pitäisi viinistä vaan siksi että muunlainen vastaus voisi saada ihmiset tekemään sen johtopäätöksen että hän on alkoholisti.
Britt-Marie ei halua ihmisten tekevän johtopäätöksiä.

Britt-Marie yrittää kaikin keinoin pitää etäisyyttä kaupungin ihmisiin, hän siitä huolimatta huomaa yhtäkkiä, että kaupungin lapset katsovat nuorisotalolla jalkapalloa, hän huomaa olevansa lasten jalkapallojoukkueen valmentaja ja että hänellä ensimmäistä kertaa elämässään on ystäviä.

Vaikka kirja monin paikoin ärsyttääkin, siinä on kuitenkin sellaista hersyvää huumoria, joka saa nauramaan ääneen. Kirjaan on viitattu naispuolisena mielensäpahoittajana, mitä en kyllä täysin allekirjoita. Britt-Marie on täysin tosissaan, mitä tunnetta minulla ei koskaan ole ollut mielensäpahoittajaa lukiessa. Mielensäpahoittaja myös näkee huumoria elämässä, Britt-Marielle vitsit pitää vääntää rautalangasta. Eikä tämä tosiaankaan tarkoita, että Britt-Marie olisi jotenkin huonompi kuin Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja, ne ovat vain erilaisia.

Britt-Marie on mielestäni loistava hyvän mielen kirja. Työvoimatoimiston tytön onnellinen tarina.

- Tiedätkö miksi teen tätä työtä, Britt-Marie? tyttö kysyy uudelleen. 
- En, Britt-Marie vastaa. 
- Äiti oli koko elämänsä töissä sosiaalitoimistossa. Hän sanoi aina, että kaiken paskan keskeltä, keskeltä kaikkein pahinta kaaosta, nousee aina yksi onnellinen tarina. Ja silloin kaikki on sen arvoista.

Suosittelen!

Pia Heikkilä: Operaatio Lipstick

Pia Heikkilän Operaation Lipstickin (2013) takakanteen on painettu lainaus Helsingin Sanomien arvostelusta: "Tuntematon sotilas kohtaa Bridget Jonesin - ja sitten he menevät sänkyyn." Sitaatti lähinnä hämmensi ennen kirjan lukemista. Tuntematon sotilas - Bridget Jones, miten ne muka voi yhdistää? Pari ensimmäistä sivua luettuani totesin, että juuri siitä tässä kirjassa ilmeisesti on kyse. Sänkyyn menosta.

Ehkä hän oli oikeasti tuntenut kipinän välillämme? Tai kaipasi vain piristävää pikku syrjähyppyä? Taaskaan ei ollut helppoa olla sinkkutyttö sotatoimialueella, niin paljon miehiä kuin saatavilla tuntuikin olevan - useimmat heistä kun tuntuivat haluavan vain yhtä asiaa. 
Enkä minä pohjimmiltani halunnut pelkästään sitä.
Vaikka kyllä minä toisaalta sitäkin kaipasin.

Anna on toimittaja Afganistanissa. Anna tuntuu tosin jokseenkin holtittomalta tuttavuudelta, joka aikansa kuluksi keräilee miehiä. Hän asuu kommuunissa kahden hyvän ystävänsä kanssa: Kellyn ja Timin. Timiä Annan vaihtuvat miessuhteet tuntuvat vaivaavan, mutta Anna ei anna sen haitata itseään. Kelly seurustelee on-off-suhteessa roistomaisen miehen kanssa, jonka Anna saa tietää pettävän ystäväänsä. Ja siitähän se ajatus sitten lähtee - Roistolle täytyy kostaa.

Kostoretkellä lähdetään paitsi koston, myös ison skuupin perässä, mutta retkestä tuleekin vaarallisempi kuin kukaan heistä on kuvitellut.

Äkkiä minuun kohdistui kirkas valokeila, ja kuulin huudon. 
"Seis! Olette kielletyllä alueella. Kädet ylös."
Saamari! Nyt oli tosi kyseessä. Saatoin vain toivoa, etteivät Kelly ja Tim olleet jääneet kiinni.

Pia Heikkilä kirjoittaa aiheestaan asiantuntevasti, onhan hän itsekin toimittaja, jolla on pitkä kokemus kansainvälisistä tehtävistä. Jotkut taiteelliset kirjailijan valinnat ärsyttävät, jotkut vain ihmetyttävät. Kirjasta löytyy huumoria, jännittäviä tapahtumia ja komeita miehiä. Kyllä tämä asiansa ajaa kevyenä viihteenä, jossa voi tapahtumien lomassa jännittää, saako sankaritar lopussa haaveidensa miehen.

Operaatio Lipsticiä on luettu myös mm. blogeissa Kirsin kirjanurkka, Mari A:n kirjablogi sekä Anna minun lukea enemmän.

Paula Havaste: Tuulen vihat

Paula Havaste on valloittanut asemansa sydämessäni jo aikaa sitten. Nyt yhtäkkiä tajusin, että en ole edes tiennyt, että häneltä on tullut uutta tuotantoa. Tarkistin asian ja niin. Tuulen vihat (2014) ei kuulu lähikirjastoni valikoimaan. Miksi ihmeessä ei? En voi ymmärtää. Tein heti varauksen ja pyysin toimituksen lähikirjastooni. Käytän tätä palvelua paljon, jos haluamani kirja on jossain toisessa kirjastossa kuin omassa pienessä lähikirjastossani tai vähän kauempana olevassa aluepääkirjastossa. Toimii hyvin ja minä vältyn siltä, että minun pitäisi ajella pitkin poikin kaupunkia kirjojen perässä.

Kuva kustantajan sivulta

Palataanpa asiaan. Kirja houkutteli minua siis jo valmiiksi. Enkä joutunut pettymään, pidän tätä ehkä parhaana Havasteen kirjana mitä olen lukenut. Muistaakseni siis, edellisten lukemisesta on jo pidemmän aikaa.

Kirjassa eletään aikaa, jolloin kristinuskoa alettiin tuoda Tokholmista Suomeen
1100-luvulla. Kertte on lapsi, joka näkee henkiä - siitä ei vain sovi puhua, koska vain miesten kuuluu nähdä henkiä. Kertellä on myös veli, joka saa kohtauksia ja saa niiden aikana viestejä hengiltä. Näin Sule-veli voi kertoa vihjeitä tulevasta, vaikkei muistakaan siitä mitään enää virottuaan. Kerten äiti on kuollut jo kauan sitten ja he elävät tuvassaan isänsä ja armeliaisuudesta taloon otetun äidin (Uvanta) ja pojan (Ahto) kanssa.

He olivat molemmat hiljaa, kun Sule putosi äkkiä polviilleen ja alkoi kakoa ja tutista. Nyt kohtaus oli lyhyt ja helpotti melkein heti. Sulen kapeat hartiat painuivat ensin kasaan, vaahtonoro suupielessä kuivui, ja Kertte näki tutun läpikuultavan naisen ilmestyvän silittämään pojan likaisenharmaita hiuksia ja kumartuvan tämän korvan juureen. Silloin Sule kohotti kasvonsa katse yhä tuonpuoleisen rajalla ja yskäisi.
- Siitä Annasta ei tule vaimoa isälle. Mutta siitä tulee hyvä ema uusille lapsille, ja se on hyvä naiseksi.

Monissa Havasteen aiemmissakin kirjoissa on ollut tietynlaisen yliluonnollisuuden elementti. Niin tässäkin. Tässä se ei ainakaan itseäni juuri ärsyttänyt, vaan sopi mielestäni siihen, kuinka tuohon aikaan henget ovat varmaankin olleet ihmisen ajatusmaailmassa lähellä.

Kerten kasvettua ja isän sairastuttua muu perhe havahtuu siihen, että talo tarvitsee isännän. Sulesta ei siihen ole, koska hän on kohtaustensa vuoksi sairaalloinen. Ahto-rengistä ei myöskään ole isännäksi. Kerten on siis löydettävä kotivävy tupaa isännöimään.

- Väv-vä-vä-väv! V-v-v! V-v!
Isän ääni nousi ja nousi. Lopulta mies huusi raivoissaan, kun sanat eivät totelleet. 
Sule hymähti.
- Se sanoo vävy. Isä tahtoo, että etsit sieltä meille uuden isännän, sellaisen kotivävyn. Eikö niin, isä?
Isä nyökkäsi uupuneena, ja Sule katsoi isää halveksuva ilme kasvoillaan.
- No, tulihan se selväksi. Vieläkö tahdot lähteä, sisko, kun sinulle annettiin markkinoille lisää myytävää? Löydätkö itsellesi ottajan?

Kun asuu tuvassa keskellä metsää, naapuritkin kaukana, ei puolison löytäminen ole aivan helppoa. Isä on pyytänyt erästä isäntää puhemieheksi, mutta pettänyt tätä sen jälkeen kaupoissa, joten apua mistään ei ole saatavilla. Helpon tuntuisesti Kertte kuitenkin tuntuu löytävän puolison, joka on kaikin taitava ja sopiva.

Tuulen vihat on mainio historiallinen romaani, johon on odotettavissa jatkoa. Lopussa olikin koukku, joka saa todella odottamaan seuraavaa osaa. Ja sitä seuraavaa.

Kirjaa on luettu viime syksynä blogeissa paljon, mm. Kirjan pauloissa, Amman lukuhetki ja Vinttikamarissa.

Anna Misko: Armovuosi

Anna Miskon Armovuosi (Minerva 2014) on historiallinen romaani vuodelta 1793. Ingrid-rouva jää yllättäen leskeksi, kun hänen pappismiehensä kuolee. Ingridillä on kolme tytärtä ja poika, joka opiskelee Turussa. Hänelle myönnetään armovuosi, jonka aikana on tarkoitus löytää pappilaan uusi kappalainen, joka suostuisi naimaan joko Ingridin tai jonkun hänen tyttäristään.

Kirjassa on viittauksia myös ajan politiikkaan, vaikka tuntuukin, etteivät perheen naiset suuresti siitä välitä tai ymmärrä, millainen vaikutus poliittisilla asioilla voi olla heidän elämäänsä. Tuohon aikaan on varmastikin ollut täysin normaalia ja suotavaa, että naiset ovat kiinnostuineita aivan muista asioista kuin valtakunnan politiikasta.

Ingrid ja hänen kolme tytärtään odottavat kiihkeästi, että joku pelastaa ja turvaa heidät. Useampikin pappi saapuu tapaamaan heitä, mutta jokin tuntuu aina menevät pieleen.

Nuoren naisen käynti oli kuin lintusen keveä hypähdys, notkea, siro liike kuin saavuttamaton ohikiitävä onni, joka toistuvasti oli karannut Henricus Hoppiuksen käsistä. Hän oli tavoitellut sitä koko elämänsä ajan ja tehnyt sen saavuttaakseen uhkarohkeita tekoja. Hoppius ei pystynyt sanomaan, ajoiko häntä siihen pakko vai toimiko hän vapaan tahtonsa mukaan. Kerran hän oli luistellut henkensä uhalla yksiöistä riitteistä jäätä pitkin joen yli päästäkseen unelmiensa neitokaisen luo. Hän oli tunnustanut rakkautensa, mutta seuraavana päivänä lumous oli haihtunut, ja hänet oli soudettu jäähän hakattua railoa pitkin takaisin toiselle rannalle. 

Kirjan kieli on kaunista ja teksti soljuvaa. Tarina on yllätyksellinen ja jotain aivan muuta kuin mitä odotin. Armovuosi on historiallisen romaanitrilogian ensimmäinen osa ja seuraavat osat ovat ilman muuta lukulistallani. Anna Misko on kirjoittanut myös aiemmin romaanin Mantsin poika, jonka taidan myös etsiä käsiini.

Armovuosi on luettu myös mm. blogeissa Morren maailma, Vinttikamarissa ja Kirjoja Niinan tapaan.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö

Epäröin pitkään, kirjoitanko Caitlin Moranin Näin minusta tuli tyttö -kirjasta mitään. Onko minulla mitään sanottavaa siitä?

Kuva kustantajan sivulta

Tartuin teokseen, koska olin lukenut siitä suosituksia ja ylistäviä arvioita. Mutta ei. Tämä kirja ei ollut minun kirjani. 

"Jeesus, anna anteeksi. Haaskasin aikaasi solmimalla valesopimuksen. Ymmärrän hyvin, että tämän jälkeen et enää hoida juttua ja että minun pitää pelastaa perheeni tuholta ihan omin neuvoin. Palaan taas siihen, etten usko sinuun. Jatketaan entisestä asetelmasta. Valitan hässäkkää. Pärjäile. Paljon rakkaita terveisiä Jumalalle. Aamen."

Ja sitten minun piti valitettavasti tappaa Jeesus ajatuksissani, aivan kuten olin herättänyt hänet henkiin yhdeksän päivää aiemmin Eastcroft Roadin toisessa päässä. 

Kirja kertoo Johannasta, kirjan alussa 14 vuotta. Eletään vuotta 1990. Jossain vaiheessa kirjaa (en ihan tarkkaan tiedä, koska en kyennyt lukemaan) Johanna päättää, ettei halua elää olla Johanna, ja muuttuu Dolly  Wildeksi. Dolly opettelee polttamaan ja juomaan ja hankkimaan seksikokemuksia. Kirjaa on kuvattu kipeän kauniiksi. Valitan, minusta se oli vain kipeä. Kuvaus voi olla rosoista ja elämänmakuista ilman ylettömillä jyystökohtauksilla mässäilyäkin.

Paremmin Dollyn seurassa on viihdytty mm. blogeissa Oksan hyllyltä, Lumiomena sekä Rakkaudesta kirjoihin.

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Kolmastoista kertomus (Tammi 2006) on kirja, johon törmäsin kirjaston esittelypöydällä. Ystäväni suositteli kirjaa, joten tartuin siihen. Kirja on paksu, yli 400 sivua. Se on jännittävä, vaikkei olekaan varsinaisesti jännityskirja. Siinä on rakkautta, mutta ei se ole rakkausromaanikaan. Mikä se sitten oikein on? En tiedä, mutta kyllä se ainakin minua viihdytti.

Kirjan kertoja Margaret Lea työskentelee isänsä antikvariaatissa ja on kirjoittanut joidenkin jo ammoin kuolleiden hahmojen elämänkertoja. Yllättäen hän saa kirjeen maailmankuululta kirjailijalta Vida Winteriltä. Tämä tahtoo Margaretin kirjoittavan hänen elämänkertansa. 

Vida Winter on salaisuus. Kukaan ei tiedä mistä hän on tullut, kuka hän on ollut ennen nousuaan maailmanmaineeseen. Hän antaa auliisti haastatteluja - ja kertoo jokaisessa haastattelussa erilaisen tarinan. 

Margaret epäröi, mutta matkustaa tapaamaan Vida Winteriä. Hän jää, ja pikkuhiljaa tarina, todellinen tarina Vida Winterin menneisyydestä alkaa raottua. 

- Se tyttö olette te. 

- Minäkö? Neiti Winterin silmät kääntyivät hitaasti aavelapsesta minua kohti. - En, en se minä ole. Hän on... Hän epäröi. - Hän on joku, joka joskus olin. Se lapsi lakkasi olemasta kauan, kauan sitten. Hänen elämänsä päättyi tulipaloyönä yhtä lopullisesti kuin jos hän olisi menehtynyt liekkeihin. Henkilö, joka on edessänne, ei ole kukaan. 

Vida Winter on asunut lapsuutensa kartanossa. Kartanossa, jossa asui välinpitämätön eno ja mieleltään sairas äiti. Vai menikö se sittenkään niin? Kartanoa hoitaa Emäntä ja puutarhuri. Kun heidän voimansa ehtyvät, kaksostytöt saavat mellastaa miten haluavat. Ja oikeastaan tytöt ovat jo syntyjään niin erikoisia, ettei palvelusväellä ole koskaan ollut mahdollisuutta kasvattaa heitä. 

Vida Winter kertoo Margaretille tarinoita kaksosista ja heidän lapsuudestaan. Kuinka he tekivät lapsena tekoja, joita kenenkään on vaikea ymmärtää. Etteivät he pystyneet samaistumaan kenenkään muun tunteisiin, ajattelemaan ketään muuta kuin itseään. Ja kuitenkin toisesta näistä tytöistä tuli maailmankuulu kirjailija. Jo alussa selviää, että tarinan lopussa on tulipalo, johon kaikki loppuu. Tulipalon jälkeen Vida Winter ei ole enää kukaan. Ja kun on ei kukaan, täytyy keksiä tarinoita ollakseen jotain.

Kirja on todella kaunista kieltä, jota on nautinnollista lukea. Tuntuu ihan siltä, että saatan vielä joskus lukea kirjan uudelleenkin, nautiskellen.

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. blogeissa Kirjojen rakastaja, Kirjakompassi ja Luetut, lukemattomat.

Mamen Sánchez: On ilo juoda teetä kanssasi

Toilailua espanjalaisittain.

Kansiliepeessä kehutaan Mamen Sánchezin kuuluvan Espanjan eniten myyviin kirjailijoihin. Tämän kirjan perusteella se on helppo uskoa. Kirja on varsinainen sanankäytön, tapahtumien ja persoonien ilotulitus.

Englantilainen nuorimies Atticus Craftsman (joka sivumennen sanoen juo Twiningisn Earl Grey -teetä 40 minuutin välein ja uskoo sen olevan ratkaisu elämän kaikkiin ongelmiin) lähetetään lakkauttamaan suvun omistama kirjallisuuslehti Espanjassa. Itse kirja kuitenkin alkaa siitä, että Atticusin isä tapaa poliisiasemalla konstaapeli Manchegon, koska poika on kadonnut kolme kuukautta aiemmin. Viimeinen yhteydenotto on puhelinvastaajaviesti "Isä, jätä kaikki minun huolekseni. Homma on hoidossa." Kirjassa on siis mysteeri: mihin Atticus on kadonnut? Mikään ei viittaa rikokseen, mutta miksei hän ole ottanut yhteyttä läheisiinsä? Lehden työntekijät kertovat myös, ettei mies ole saapunut paikalle.

Vielä enemmän kyseessä on rakkaustarina, jolla on useampi kuin yksi onnellinen päätös. Kun tarinaa keritään kerros kerrokselta auki, selviää, etteivät kaikki ole olleet ihan rehellisiä poliisille tai toisilleen.

Lehden työntekijät ovat kaikki omia persoonallisuuksiaan. Päätoimittaja Berta on kuin äiti neljälle työntekijälleen. María, joka on kolmen lapsen äiti (ja tuo lapsensa säännöllisesti toimitukseen hoidettavaksi), elää avioliitossa, josta on kipinä kuollut. Gaby, joka ei onnistu hartaista toiveistaan huolimatta tulemaan raskaaksi. Asunción, jonka mies on jättänyt vuosia sitten. Ja nuori ja kaunis Soleá, jonka mustalaisveri kuohahtaa nopeasti.

Hän yritti jäsentää päässään Berta Quiñonesin selvityksiä toimituksen ja sen työntekijöiden yksityisasioista.
- Tällä on kolme ihanaa lasta, tämä on sinkku, ja tämä ei ole lihava minkään sairauden vaan vaihdevuosien vuoksi, ja minä asun kissani kanssa melko lähellä työpaikkaa. Tämä maalaa Picassoakin paremmin, tuo taas kirjoittaa kuin enkeli. María säästää kuin orava. Gaby on iloinen kuin kilkattavat kastanjetit ja Soleá... hän on minun silmäteräni. Hämmästyttävä tyttönen, herra Craftsman, nopea kuin kärppä, viekas kuin kettu, toimituksemme sielu.

Atticus kiitti sydämellisesti huolenpidosta. Sen jälkeen hän pyysi anteeksi viehättävä hymy huulillaan, sulkeutui uuteen työhuoneeseensa, nosti jalat kirjoituspöydälle ja vaipui syvään uneen.

Kirjassa olevat epäloogisuudetkin antaa melkein anteeksi tässä tapahtumien loisteessa. On ajoittain vaikea ymmärtää, miksi hahmot toimivat niinkuin toimivat. 

- Kiroan esi-isäsi helvettiin! Atticus huusi täysin keuhkoin. - Ihan kaikki! Doloresin luolan Tico ei salli kenenkään halveksivan isäänsä, turkanen sentään!
Atticusilla oli paita melkein napaan asti auki, hän hyökkäsi Antequeran-serkun kimppuun, röyhisti rintaansa kuin tappelukukko, eikä aikaakaan kun miehet jo painivat terrakottalattialla yleisen äläkän keskellä.

Oikein nautittava kesäkirja.

Teetä ovat nauttineet myös mm. Mari A:n kirjablogi, Hemulin kirjahylly sekä Kirjakko ruispellossa.

Annakaisa Iivari: Juhannus italialaiseen tapaan

Muistelen kaverini suositelleen juhannusta italialaiseen tapaan (Seven 2011) jo vuosia sitten, mutta en ole tarttunut siihen aiemmin. Takakannessa kirjaa kuvaillaan riemukkaaksi lukuromaaniksi, realismihakuiseksi naisviihteeksi ja kulinaristiseksi matkakertomukseksi. Varmaan se kulinaristinen matkakertomus -osuus on se, joka on estänyt minua tarttumasta kirjaan. Nyt kuitenkin luin kirjan - ja pidin siitä.

Kristiina Kallio pyrkii täydellisyyteen. Pukeutumisessa, puolisossa, kotonaan, matkalla, ruuanlaitossa... Puoliso Aulis ei tunnu enää täydelliseltä, mihin syynä saattaa olla uudessa naapurustossa sattumalta kohdattu vanha rakkaus Markus, jonka perään Kristiina kaihoaa. Ja saa tietenkin päähänsä järjestää Italiaan matkan, jolle Markuksen ja hänen perheensä lisäksi änkeää muutamia muita persoonallisia naapureita. Ei lapsia, tietenkään - paitsi että matkan alkaessa teinejäkin ilmestyy mukaan. Kristiina on suunnitellut matkan viimeistä piirtoa myöten täydelliseksi, ja näkee sielunsa silmillä kuinka he viettävät juhannusta Italiassa upeissa puitteissa, syöden hänen laittamaansa upeaa ruokaa ja tutustuen kulttuurikohteisiin. Koska ihmiset eivät ole täydellisiä, ei kaikki suju Kristiinan täydellisten suunnitelmien mukaan.

Pidän tällaisista hyvän tuulen kirjoista. Aluksi minun oli jotenkin hyvin vaikea päästä sisään päähenkilön ajatusmaailmaan. Kristiinan täydellinen elämä on jotenkin ihan toista maata kuin chit lit-romaaneussa yleensä. Kun tarina sitten alkoi kulkea, se vei kuitenkin mennessään. Naapuruston muut hahmot olivat jotenkin elävämpiä kuin päähenkilö. Eila, joka suhtautuu rempseästi ja reilusti kaikkeen, myöskin miehensä vanhaan heilaan. Ekoilijat Arto ja Liisa. Kosonen, entinen jääkiekkoilija, joka on tasaisesti kännissä koko reissun.

-Mistäs nyt on puhe? Markus halusi tietää. - Taitaa mennä sotamuistelojen puolelle. Voisitko Kristiina tulkata vähän, että pysytään mukana.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä ukko viuhtoi ja selitti. Perääntyäkään ei voinut, Markukselle en halunnut tunnustaa että italian opiskelukin oli jäänyt pelkäksi yritykseksi niin kuin oli käynyt opinnoilleni muutoinkin.
-Joo siis Benito Mussolinihan kävi täällä Poppissa juuri ennen kuin toinen maailmansota syttyi.

Kevyttä kesälukemista.

Juhannuksesta italialaiseen tapaan ovat bloganneet ainakin Nenä kirjassa, Susan kirjasto, Kirjapeto.

Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti

Gretchen Rubinin Onnellisuusprojekti (Nemo 2013) ansaitsee olla ensimmäinen bloggaamani kirja. Tuskin nimittäin olisin tässä, aloittamassa tätä blogia, ilman tätä kirjaa.

Rubin päätti, että hänen pitäisi olla onnellisempi kuin miltä hänestä tuntuu. Kirjan kuvailun perusteella hän tekee kaiken perusteellisesti, niin tämänkin. Hän aloitti vuoden kestävän onnellisuusprojektin, jonka aikana perehtyi eri elämän osa-alueisiin, joilla voisi edistää onnellisuuttaan. Kirjan kanteen on painettu raflaavasti "Aloita oma onnellisuusprojektisi - mukana opas!" Se on minusta ehkä vähän liioitellusti sanottu. Toki Rubin antaa vinkkejä, joista voisi olla hyötyä henkilölle, joka pohtii omaa onnellisuusprojektia, mutta joku ajatuksessa vastustaa. Rubin kyllä toteaa moneen otteeseen, että "Ole Gretchen" eli että jokaisen onnellisuus löytyy erilaisista asioista. Jokaisen täytyy itse löytää ne asiat, jotka hänelle tuovat onnellisuutta. Aihe-alueet, joihin hän paneutuu, hän lienee pyrkinyt valitsemaan jollain yleisellä tasolla, yksittäiset tavat kunkin aiheen sisällä tuoda onnellisuutta elämään taas ajatellen juuri itseään.

Kaikki Rubinin projektin osa-alueet eivät toki ole toteuttamiskelpoisia, mutta osa hänen vinkeistään on ilman muuta kokeilemisen arvoisia. Yksi ensimmäisistä hänen kokeilemistaan asioista on "lisää puhtia" eli lisää unta ja liikuntaa, vähemmän vitkuttelua. Itse olin jo vähän ennen kirjan lukemista jättänyt tekniset laitteet ja netin makuuhuoneen ulkopuolelle ja huomasin nukkuvani paremmin. Ilahduin lukiessani aiheesta ja ajattelin heti, että tässäpä hyvä opaskirja, kannatti hankkia. Kirja muuten löytyi SPR:n Kontista, sen jälkeen kun olin kuullut siitä tuttaviltani. En aktiivisesti etsinyt kirjaa, mutta nähtyäni sen siellä tyrkyllä en voinut jättääkään kirjaa sinne.

Myöhemmin projektinsa aikana Rubin päättää perustaa blogin, jota kuvaa todella antoisaksi. No hei, tässä ollaan, perustamassa omaa blogia. Olkoon tämä osa minun onnellisuusprojektiani.

Ensimmäinen puolikas kirjasta sujui nopeasti, ajatukset tuntuivat järkeviltä ja toteuttamiskelpoisilta. Sen jälkeen alkoi tökkimään. Rubin esimerkiksi käytti kuukauden pohtien yleviä ja pyrki siten lisäämään onnellisuuttaan. Toisaalta kehotus antautua intohimolle, joka hänen tapauksessaan tarkoitti kirjoittamista ja lukemista, tuntui taas hyvältä ajatukselta.

Kaiken kaikkiaan Rubin tuntui oman kertomuksensa perusteella aika ärsyttävältä ystävältä. Hän kertoi toteuttavansa omaa onnellisuuttaan järjestämällä ja raivaamalla ystäviensä vaatekaappeja (ja tyrkyttävänsä apuaan tähän). Erilaisilla kokkareilla hän halusi vain keskustella projektistaan. Kirja kyllä kannatti lukea, olen tyytyväinen siihen. En kuitenkaan näe, että lähtisin toteuttamaan onnellisuusprojektia yhtä laajassa mittakaavassa kuin Rubin. Hänhän kokeili myös asioita, joita jo alun alkaen epäili. Mikäli itse lähtisin toteuttamaan omaa onnellisuusprojektia, keskittyisin ilman muuta asioihin, joiden jo koen tuovan onnellisuutta. Nuku enemmän, liiku enemmän, ole ystävällinen toisille, keskity asioihin jotka tuovat sinulle iloa elämään. Yksi Rubinin oivalluksista oli, että jos joku muu saa onnellisuutta sanotaan nyt vaikkapa intohimoisesta liikunnan harrastamisesta, ei se tarkoita, että kaikkien täytyy käyttää aikaansa samaan.

Elämäntaito-oppaana sanoisin, että kirjasta voinee poimia itselleen mielekkäät asiat, ja kehitellä omia, itselle onnea tuovia asioita. Ja yrittää olla ärsyttämättä omia perheenjäseniään ja ystäviään onnellisuuspropagandalla.

Onnellisuusprojektista on kirjoitettu myös mm. blogeissa Kasoittain kirjoja, Sonjan lukuhetket, Luettua.

Ylistys kirjastolle

Olen aina lukenut paljon. Lapsena pääsin kahden viikon välein kirjastoautoon ja minulle oli tärkeää löytää tietty määrä kirjoja - muistaakseni 10, tai ehkä se oli 14 - jotta luettavaa riittäisi koko kahdeksi viikoksi. Luin luullakseni kirjastoauton koko nuortenkirjavalikoiman luullakseni läpi. No jaa, Tarzaneista en koskaan innostunut, vaikka luokkakaverini niitä lukikin.

Tätä kirjoittaessani löysin haasteen (La petite lectrice) esitellä oma kirjastonsa kirjastojen puolesta. Minulla ei ole kuvaa itsestäni kirjaston edessä, mutta voisin nyt kertoa muutamasta minulle tärkeästä kirjastosta.

Ensimmäinen oli tietenkin se kirjastoauto. Vaikka myöhemmin käytin myös kunnan pääkirjastoa, ei side siihen ollut niin vahva kuin tuohon rakkaaseen kirjastoautoon. Muistan vieläkin tutun, ystävällisen kuljettajan. Ja kun ekaluokalla sain oman kirjastokortin! Voi pojat, se vasta oli jotain.

Opiskelin myöhemmin Rovaniemellä. Siellä on Alvar Aallon suunnittelema upea pääkirjasto, jossa kerran käydessäni sain elämäni ensimmäiset parkkisakot (mutta en viimeiset). Se siitä. Kirjasto on kuitenkin hieno). Pääkirjasto ei kuitenkaan ollut se lähikirjastoni, vaan asuin käytännössä vastapäätä pientä sivukirjastoa. Koskaan ei ole ollut kirjastossa käynti niin helppoa. Ei varmaan ollut pienin syy siihen, että asuin kirjaston kupeessa neljä vuotta.

Nykyisin olen jälleen erään sivukirjaston asiakas. Joskus käyn huvikseni isommassa aluekirjastossa, mutta lähikirjasto on usein aivan riittävä. Sitä paitsi lähikirjastossani on parempi palvelu.

Viime vuosina kirjakassista suurin osa on täyttynyt erilaisista lastenkirjoista. Lapseni eivät vielä lue itse, joten ääneen lukeminen jatkunee vielä pitkään. Elämäntilanteita on erilaisia. Aina lukemiselle ei ole ollut yhtä paljon aikaa. Nykyisin lukeminen on taas valloittanut hieman suuremman osan elämästäni ja olen iloinnut mahdollisuudesta lukea enemmän kirjoja.

Tervetuloa lukemaan kanssani!