Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

Siihen aikaan lapset oli helppo tehdä onnelliseksi. Jäätelötikku tai omenapore riitti, keinuminen kohti taivasta. 

Miksi lasten piti kasvaa ja kadottaa ilo.

Miksi niiden piti muuttua arvoituksiksi.

Olotila Perillä kello kuuden (2015) lukemisen jälkeen on vähän kahtiajakautunut. Toisaalta kirjassa on hyvä tarina, oivaltavaa kielenkäyttöä ja jotain perin viehättävää. Toisaalta minun on näin muutama päivä kirjan lukemisen jälkeen vaikea enää keksiä kirjasta mitään sanottavaa. Henkilöhahmot jäivät latteiksi enkä oikein saanut heistä otetta. Sääli, koska yritin kovasti pitää kirjasta, ja tavallaan pidinkin. Lukukokemus vain jäi vähän... mitäänsanomattomaksi.

Vuokko kohtaa juhlissa Martin. Molemmat ovat naimisissa, silti heidän välillään leimahtaa. Vuokon puolison sukulainen Aune on vanhapiika, jonka elämässä ei ole työn lisäksi muuta sisältöä. Muutos alkaa siitä, kun Vuokko patistaa tyttärensä Piitun siivoamaan Aunelle, käytännössä pitämään seuraa yksinäiselle sukulaistädille. Piitu saakin ravisteltua Aunen hereille ja Kanarian lomalle saakka.

Nyt hän oli vanha harmaa täti, tuskin nuo puvuissaan edes häntä näkivät, hän oli kuin tiskivesi tai sadepilvi. Hän leikkasi muna-anjovisleipäänsä haarukalla ja veitsellä. Tuollaiset miehet vokottelivat nuoria tyttöjä puistoissa ja huoltoasemilla, niille oli itsestään sevlvää, että ne saivat sekä vaimon että jonkun nuoren, että feminiinit olivat kaikki liikkiöitä, joihin sai iskeä kiinni, olisivat vain kiitollisia huomiosta.

1960-luvulle sijoittuvan päätarinan lisäksi tässä on kummallisia pätkiä vuodelta 1996. Ne sitovat kyllä tarinaa yhteen, vastaavat kysymykseen "mitä sitten tapahtui?", mutta olisinko selvinnyt ilman sitäkin tietoa?

Jens Andersen: Astrid Lindgren. Tämä päivä, yksi elämä

"Tiesin mitä halusin ja mitä en. Halusin lapsen, mutta en lapsen isää." 
Aivan niin yksinkertaisia eivät asiat kuitenkaan olleet.

Tämä päivä, yksi elämä (2014) on kattava kuvaus Astrid Lindgrenistä lapsuudesta hautajaisiin. Kaikkea tätä käsitellään reilun 400 sivun verran. Astrid Lindgrenin elämästä paljastuu skandaali, sillä hän on saanut nuorena aviottoman lapsen, pojan, joka on elänyt elämänsä viisi ensimmäistä vuotta erossa äidistään.

Sitä taustaa vasten tulee jotenkin ymmärrettävämmäksi, että Lindgrenin tuotannossa "suorastaan vilisee isättömiä poikia". Lindgrenin tuotanto ei ole minulle erityisen tuttua. Olen lukenut Peppi Pitkätossua ja Vaahteramäen Eemeliä, Ronja Ryövärintyttären on nähnyt tv-elokuvana, ja jättänyt kesken Veljeni Leijonamielen. Monista Astrid Lindgrenin luomista hahmoista minulla ei ole mitään käsitystä. Henkilökuva Astrid Lindgrenistä osoittautui silti kiinnostavaksi.

Winston Graham: Poldark - Kapinallinen

Nähdessään Rossin Jud alkoi manailla, kiroilla ja uhkailla. Mutta hetken kuluttua hänen kasvoilleen kohosi ällistynyt ilme.
- ...Herran tähden! Tekö se olette, Ross-herra?
- Haudasta ylös nousseena, Ross sanoi. - Ja ulkona on hevonen, joka on hoidettava. Ylös siitä, ennen kuin tapan sinut. Hän nosti miehen paidankauluksesta jaloilleen ja tönäisi hänet eteenpäin ovea kohti.

Alkuteos Ross Poldark on ilmestynyt englanniksi vuonna 1945, suomeksi teos on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 1977 (nimellä Rossa Poldark: Namparan herra). Nyt Poldarkista tehtyä tv-sarjaa aiotaan esittää Ylellä tänä syksynä ja siihen liittyen myös minä etsin sarjan ensimmäisen osan käsiini. Pidän historiallisista romaaneista, eikä Poldark ollut poikkeus. Tai no, piristävää oli lukea mies-päähenkilöstä. Eikä kyse ollut oikeastaan rakkausromaanistakaan. Onkohan tv-sarjaan saatu ympättyä enemmän rakkautta ja romantiikkaa kuin kirjaan, traileri antoi vähän ymmärtää niin.

Osallistuu Läpi historian -haasteeseen.

Katja Kettu: Surujenkerääjä

Kuuntelin Surujenkerääjää äänikirjana automatkoilla. Katja Ketulla on tunnistettava oma äänensä, ja se kuuluu myös Surujenkerääjässä. Surujenkerääjä kertoo heti alussa keräävänsä kiviä merkiksi suruista. Jokainen kivi muistuttaa häntä tietystä surusta vuosien varrella, ja kiviä on paljon. Niitä hän kuljettaa mukanaan kuin suurta aarretta.

Tämän tarinan kerrottuaan hän jatkaa tarinoihin, jotka näyttävät toisiinsa liittymättömiltä ja minun korviini kovin sekavilta. Ehkä olisin tajunnut jutun juonen nopeammin mustavalkotekstistä, äänikirjasta otteen saaminen oli kovin vaikeaa. Tajusin esimerkiksi vasta lopuksi, että ilmeisesti kirjassa oli kaksi kertojaääntä.

Äänikirjana Surujenkerääjällä on yksi etu - se oli kestoltaan vain 8 tuntia. Sopiva pieni välipala automatkoille.

Nora Roberts: Valehtelija

"Olitte naimisissa neljä vuotta, mutta väitätte, että ette tiedä, kuinka teidän aviomiehenne todellisuudessa ansaitsi elantonsa! Ettekö muka tiedä, mitä hän todellisuudessa teki tai kuka hän oikeasti oli?"
"Jos yritätte sanoa, että olen hölmö, siirtykää jonon jatkoksi."

Nora Robertsin yli 500-sivuinen Valehtelija (2016) on taattua ja tuttua Robertsia. Päähenkilö Shelby on naimisissa Richardin kanssa. Richardin kuoleman jälkeen selviää, ettei hän ollutkaan liikemies, kuten Shelby on kuvitellut. Mikään, mitä Richard on kertonut, ei ole ollut totta ja Shelby huomaa olevansa korviaan myöten veloissa.

Ongelmat eivät lopu siihen. Joku seuraa Shelbyä hänen kotiseudulleen. Ihmisiä alkaa kuolla ja vaikuttaa siltä, että joku kuvittelee, että Shelby tietää enemmän kuin tietää. Uusi rakkauskin luonnollisesti löytyy, ja kirjan lajityypille uskollisesti hän on varsinainen prinssi rohkea.

Kuten sanottu, kirja on tyypillistä Robertsia, mutta lajissaan oikein hyvä ja viihdyttävä.

Inga Moore: Kapteeni Kissa

Kapteeni Kissa on lastenkirja ja luimme sen osana perheen tarinapassia. Kapteeni Kissa rakastaa kissoja, ja sen mukaan hän on saanut nimensäkin. Kauppamiehenä Kapteeni Kissa ei ole kaksinen, vaan ottaa vaihdossa aina - kissan. Laiva onkin täynnä kissoja, kun hän lähtee seikkailemaan kohti tuntemattomia vesiä. Matkallaan sekä Kapteeni Kissa että hänen kissansa saavat uusia ystäviä.

Kapteeni Kissassa on isot herttaiset kuvat, lyhyet tekstit ja mukava tarina. Kelpo iltasatukirja lapsille sekä äidin että lasten mielestä.

Anu Kaipainen: Granaattiomena

Veka osasi tuodda iloa joka paikkaan, mihin tuli. Kun myöhemmin matkatoimistosta tiedusteltiin, mihin historiallisen tien näyttäminen turisteille ja koko Veka olivat kadonneet, Veka antoi hänelle selityksen, että ei olisi muuten saanut häntä.
Kai hän, hullu, oli ollut valmis kuin piian aitan ovi, joka ei ikinä ollut ihan kiinni ollutkaan. 

Anu Kaipaisen Granaattiomena saapui luettavaksi ihan puhtaasti siitä syystä, että sillä saan yhden merkinnän lisää heikosti edenneeseen Kirjaherbario-haasteeseen. No, en ehkä olisi lukenut sitä pelkästään sillä perusteella kuitenkaan. Anu Kaipainen oli minulle entuudestaan vieras kirjailija, en muista, että olisin lukenut hänen tuotantoaan aiemmin. Granaattiomena on ollut vuonna 2002 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. En ihmettele, etten tuolloin ole tähän teokseen tarttunut, tarina iäkkäästä äidistä ja äitinsä kanssa asuvasta pojasta ei ehkä olisi aivan kolahtanut nuoreen minään.

Parasta minussa oli kirjan loppupuolella oleva kuvaus kirjan päähenkilön, äidin, ihastumisesta ja suhteesta Vekaan, joka osoittautui pettäväksi hyväksikäyttäjäksi - ja jonka nainen silti aina otti takaisin suojiinsa, maksoi mitä maksoi. 

Kuvausta äidin ja pojan suhteesta on kehuttu - kirjan lukemisen jälkeen selasin nettikommentteja - mutta minulle se ei ollut kirjassa se juttu. Kettutyttö Sirjan kohtalo tuntui jotenkin päälleliimatulta, ja pitkään ihmettelin, mitä hän tekee koko kirjassa, kun ei jotenkin tuntunut kuuluvat tarinaan. 

Ei tämä huono ole, mutta ei noussut suosikikseni.

Helmet-lukuhaasteeseen kohta 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, sillä kirjoitin ala-asteella aineeseen aikovani kirjailijaksi. Lisäksi Kirjaherbaario-haasteeseen.

Johanna Valkama: Itämeren Auri

Raudan kalahdus sai Aurin kääntämään katseensa polulta. 

Haakon oli vetänyt varusteistaan esiin rautaisen miekan. Auri henkäisi, kun mies ponnisti maasta hevosensä selkään raskas ase kädessään. Hevonen ei silti pelästynyt. Se askelsi vain sitä malttamattomampana - kuin tietäen, mitä asetta kantava ratsastaja merkitsi.

Törmäsin Itämeren Auriin (2016) kesän aikana blogeissa, ja pitihän se sitten hankkia kirjastosta itsellekin luettavaksi, historialliset romaanit kun kuuluvat suosikkeihini.

Auri on kasvanut Hämeen parantajan, Tieran hoidossa. Auri haluaa itsekin parantajaksi, Hämeen parhaaksi. Silloin ei voi ryhtyä vaimoksi, vaan on valittava parantajan osa. Auri löytää metsästä karhun haavoittaman miehen, jonka vie kotikyläänsä toipumaan. Mies on Haakon, joka on miehineen tullut Itämaahan viikinkien maasta ryöstöretkelle, mutta on nyt jäänyt yksin. Talven jälkeen Haakon palaa kotiinsa, mutta ei suinkaan yksin.

- Odotin kyllä vanhaa naista, mutta jos hän on opettanut sinulle edes puolet taidoistaan, niin kaipa sinäkin kelpaat. 

Miehen häikäilemätön olemus sai Aurin kavahtamaan. Suolammella hän oli tottunut kyläläistensä varovaisuuteen, mutta oppi vasta nyt arvostamaan tuota hiljaista kunnioitusta. Kuka tämä tuskin poikaa parempi mies oli pitämään häntä pilkkanaa? Auri katsoi nuorukaista silmiin värähtämättä, kun ajatus muovautui hänen mielessään. Olkoon mies kuin musta lähde, sillä Auri oli lähdettäkin syvempi, peilikirjas Suolampi.

Itämeren Auri on mielestäni todella herttainen, romanttinen seikkailukertomus, jota lukiessa on koko ajan jotenkin turvallinen olo. Suosittelen lämpimästi Auria historiallisten romaanien ystäville.