Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Minulla oli kovat odotukset Siiri Enorannan teosta Surunhauras, lasinterävä (2015) kohtaan. Olin lukenut kirjasta ylistäviä blogiarvioita ja suosituksia. Aivan ehkä sille tasolle kirja ei mielestäni yltänyt, mutta se varmaankin johtui turhan kovista odotuksista, ei siitä, että kirja olisi ollut missään nimessä huono.

Siiri Enoranta on minulle entuudestaan tuntematon nuori fantasiakirjailija, mutta nostan varmasti lukulistalleni myös hänen aiempia teoksiaan.

Surukauriin kansa elää eristyksissä saarella, josta ei ole poispääsyä. He ovat eläneet siellä jo viisisataa vuotta. Surukauriin kansa palvoo Surukaurista, jonka jokainen kansan jäsen näkee kuusi vuotta täyttäessään Surukauriin niityllä. Siitä, kuinka pitkään kauris niityllä viipyy, lasketaan kuinka paljon surua lapsi on elämässään kohtaava. Pieni Uli-poika, jonka äiti on saanut historiallisen vähän surua kantaakseen, ja isä enemmän kuin kukaan aiemmin, saa viettää koko yön surukauriin kanssa niityllä.

Uli pelkää tuottavansa vain surua läheisilleen, ja päättää, että hänen on lähdettävä. Hän lähettää viestin, ja viestin mukana ohjeet, kuinka saarelle pääsee.

Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia hallitsee kansaansa rautaisella otteella. Hänen valtakunnassaan miehillä ei ole mitään arvoa, eikä oikeastaan kenelläkään muulla kuin vain prinsessa Sadeialla.

"Olen todella kiitollinen, että saan työstää lasia Sarastuksen palatsin tiloissa. Olen kiitollinen vaatteista ja koruista ja leivoksista ja paisteista. Mutta voitko sinä sanoa olevasi kiitollinen siitä, että prinsessa kohtelee meitä kuin eläimiä?"
Eikä Kurkuma ollut voinut piilottaa puolittaista hymyään sillä hän oli muistanut, kuinka Sadeia oli kutsunut häntä lemmikikseen edellisenä iltana, sivellyt hänen hiuksiaan, lähettänyt aallonkareita hänen vartalolleen.
"Sinä olet rakastunut häneen", Imupaperi oli sanonut silloin, ällistyneenä, mutta varmana asiasta. 
"Älä ole naurettava!" Kurkuma kivahti ja nousi seisomaan, äkkiä piti kerätä liljoja ruusujen sijaan, kaukana Imupaperista.
"Et kai sin kuvittele, että Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia voisi joskus tuntea jotakin sinua kohtaan?"
"Miten niin?" Kurkuma ei voinut olla kysymättä, ei voinut katsoa enää toista tyttöä.
"Me emme ole samanarvoisia hänelle. Me emme ole mitään."

Surunhauras, lasinterävä on hyvää nuorten fantasiakirjallisuutta. Tykkäsin, kyllä. Mutta aivan tämä ei täyttänyt odotuksia, jotka aiemmin lukemieni blogitekstien perusteella olivat aika korkealla.

Helmet-kirjahaasteen kohtaan "Kirjassa on myrsky".