Ville Ranta: Köyhän miehen Jerusalem

Olen lykännyt Ville Rannan Köyhän miehen Jerusalemista (2014) kirjoittamista pitkään lukemisen jälkeen. Ehkä siksi, että jotenkin en kokenut olevani kohderyhmää, tai koin sarjakuvan lukemisen vaikeaksi, vaikka periaatteessa sarjakuvien lukemisesta pidänkin.

"Tämä ei ole paljastuskirja eikä rankka tilitys, ei jännittävä kertomus eikä aikalaiskuvaus. Tämä on kysymys, jonka minä esitän elämälle: Miksi neroutta ei esiinny paljon missään, mutta keskinkertaisuutta ja S-marketteja on kaikkialla – ihan kaikkialla? Miksi vanhenen näin nopeasti? Ja ennen kaikkea: Miksi minulle tulee koko ajan lisää lapsia?" Takakansiteksti oli jotenkin kiinnostava, mutta kirjan sisältö ei vetänyt minua mukaansa.

Köyhän miehen Jerusalem on hidastempoinen pohdinta, joka ei oikein vakuuttanut minua, ja olen siitä hieman pahoillani.

Merkkaan tällä kuitenkin Helmet-lukuhaasteesta kohdan "sarjakuva".

Mazo de la Roche: Jalna

Palataanpa Jalnaan. Vaikka lopullisessa sarjassa Jalna (1927, suomennettu 1937) on seitsemäs osa, niin juuri tämä osa on kanadalaisen sukuromaanin ensimmäinä kirjoitettu osa. Juuri tästä kirjasta on suosio lähtenyt siis liikkeelle. Ja miksikäs ei? Vauhtia tässä ainakin riittää.

Jalnan sukukartanossa asuu sisarukset, joista vanhin Renny on kartanon omistaja ja isäntä vanhempien kuoltua. Meg, hänen sisarensa on jäänyt naimattomaksi sulhasen saatua aviottoman lapsen toisen naisen kanssa seitsemäntoista vuotta sitten. Eden osoittaa kirjallista lahjakkuutta ja saa julkaistua runokirjan, Pier huolehtii tilan maanviljelyksestä, Finch ei ole oikein lahjakas missään ja Wakefield nuorimpana on koko perheen hemmottelema. Sisarusten kanssa kartanoa asustaa kaksi setää, Ernest ja Nicholas sekä liki 100-vuotias pahansisuinen isoäiti Adeline.

"Sinä erehdyt, jos luulet voivasi solvauksilla saada minut sietämään irstaita naisia talossani. Mitä seutukunnan puheenaiheeksi joutumiseen tulee, on kyllä varmaan jo liikkeellä kummia juttuja meidän sukumme aviopareista."
"Lorua! Kaikki on vain perheen keskeistä."
"Kaikki perheen keskeistä, niinkö? Ajattelehan noita sanoja. Niillä on kaamea sointu, niinkuin keskiajan perheiden keskeisillä tapahtumilla."

Tässä osassa sekä Piers että Eden menevät naimisiin. Piers löytää naapurista Pheasantin, jota sisko Meg ei voi sietää, koska tämä on hänen entisen sulhasensa avioton lapsi. Eden hakee morsiamensa Alaynen New Yorkista saakka. Loppujen lopuksi kumpikaan avioliitoista ei vaikuta kauhean onnelliselta.

Mutta jotain hyvääkin tapahtuu: juonipaljastuksia pelkäämättä kerron, että kirjan lopussa Meg tekee viimeinkin sovinnon häntä kaikki nämä vuodet kaivanneen sulhasensa kanssa.

Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Minulla oli kovat odotukset Siiri Enorannan teosta Surunhauras, lasinterävä (2015) kohtaan. Olin lukenut kirjasta ylistäviä blogiarvioita ja suosituksia. Aivan ehkä sille tasolle kirja ei mielestäni yltänyt, mutta se varmaankin johtui turhan kovista odotuksista, ei siitä, että kirja olisi ollut missään nimessä huono.

Siiri Enoranta on minulle entuudestaan tuntematon nuori fantasiakirjailija, mutta nostan varmasti lukulistalleni myös hänen aiempia teoksiaan.

Surukauriin kansa elää eristyksissä saarella, josta ei ole poispääsyä. He ovat eläneet siellä jo viisisataa vuotta. Surukauriin kansa palvoo Surukaurista, jonka jokainen kansan jäsen näkee kuusi vuotta täyttäessään Surukauriin niityllä. Siitä, kuinka pitkään kauris niityllä viipyy, lasketaan kuinka paljon surua lapsi on elämässään kohtaava. Pieni Uli-poika, jonka äiti on saanut historiallisen vähän surua kantaakseen, ja isä enemmän kuin kukaan aiemmin, saa viettää koko yön surukauriin kanssa niityllä.

Uli pelkää tuottavansa vain surua läheisilleen, ja päättää, että hänen on lähdettävä. Hän lähettää viestin, ja viestin mukana ohjeet, kuinka saarelle pääsee.

Sarastuksen Lasinkirkas prinsessa Sadeia hallitsee kansaansa rautaisella otteella. Hänen valtakunnassaan miehillä ei ole mitään arvoa, eikä oikeastaan kenelläkään muulla kuin vain prinsessa Sadeialla.

"Olen todella kiitollinen, että saan työstää lasia Sarastuksen palatsin tiloissa. Olen kiitollinen vaatteista ja koruista ja leivoksista ja paisteista. Mutta voitko sinä sanoa olevasi kiitollinen siitä, että prinsessa kohtelee meitä kuin eläimiä?"
Eikä Kurkuma ollut voinut piilottaa puolittaista hymyään sillä hän oli muistanut, kuinka Sadeia oli kutsunut häntä lemmikikseen edellisenä iltana, sivellyt hänen hiuksiaan, lähettänyt aallonkareita hänen vartalolleen.
"Sinä olet rakastunut häneen", Imupaperi oli sanonut silloin, ällistyneenä, mutta varmana asiasta. 
"Älä ole naurettava!" Kurkuma kivahti ja nousi seisomaan, äkkiä piti kerätä liljoja ruusujen sijaan, kaukana Imupaperista.
"Et kai sin kuvittele, että Sarastuksen Lasinkirkas Sadeia voisi joskus tuntea jotakin sinua kohtaan?"
"Miten niin?" Kurkuma ei voinut olla kysymättä, ei voinut katsoa enää toista tyttöä.
"Me emme ole samanarvoisia hänelle. Me emme ole mitään."

Surunhauras, lasinterävä on hyvää nuorten fantasiakirjallisuutta. Tykkäsin, kyllä. Mutta aivan tämä ei täyttänyt odotuksia, jotka aiemmin lukemieni blogitekstien perusteella olivat aika korkealla.

Helmet-kirjahaasteen kohtaan "Kirjassa on myrsky".

Gretchen Rubin: Tee siitä tapa

Gretchen Rubinin Tee siitä tapa. Eli kuinka kitket huonot tavat ja teet hyvistä pysyviä (2015) on toinen lukemani Rubinin kirja. Ensimmäinen oli Onnellisuusprojekti, jonka muistaakseni luin ennen blogia. Siitä muistan, kuinka minua ärsytti se, kuinka kaikkitietävästi Rubin suhtautui kaikkiin läheisiinsä: "kyllä minä tiedän paremmin, mikä on sinulle hyväksi". No, Tee siitä tapaa lukiessani sain tuntea olleeni oikeassa, koska Rubin hämmästyneenä toteaa vasta tätä kirjoittaessaan tajunneensa olevansa erilainen kuin useimmat. Ja tajunneensa myös sen, että päällepäsmäröinti ei välttämättä ole paras tapa viedä omaa asiaa eteenpäin. Siltä kannalta katsottuna Tee siitä tapa on vähän lempeämpi ja antaa erilaisia vaihtoehtoja enemmän.

Kannessa lukee "Tunnista taipumuksesi - mukana luonnetesti!" ja minua tietenkin kiinnosti eniten, mikä oma taipumukseni mahtaa olla. Rubin on luokitellut ihmiset neljään luokkaan: ylläpitäjiin, kyseenalaistajiin, velvoittajiin ja kapinoitsijoihin. Ylläpitäjät päättävät jonkun tavan ja sitten ylläpitävät sitä helpon oloisesti. He ovat motivoituneita toteuttamaan niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vaatimuksia. Kyseenalaistajat kyseenalaistavat kaikki vaatimukset ja toteuttavat niitä vain jos ne tuntuvat järkeviltä ja oikeutetuilta. Velvoittajat toteuttavat kyllä ulkoa tulevat vaatimukset ja muille tehdyt lupaukset, mutta itselle tehtyjä lupauksia he eivät pidä niin tärkeänä. Kapinoitsijat vastustavat kaikkea.

Totesin itse olevani näistä luultavasti kyseenalaistaja ja tämä oivallus kieltämättä avasi silmiäni - siksi siis tiettyjen asioiden tekeminen on niin vaikeaa, jos en sisimmässäni pidä niitä tärkeinä. Motivoidun parhaiten niihin asioihin, joita itse pidän merkittävänä ja tärkeänä. Ei kirjan luku siis ollenkaan hukkaan mennyt!

Kirjassa oli myös muita kysymyksiä, jotka helpottavat itselle parhaiten toimivien juttujen tunnistamista: esimerkiksi pidänkö ostamisesta vai en, olenko aamu- vai ilta-ihminen (ja mihin vuorokaudenaikaan minun on helpointa tehdä tavaksi ottamiani asioita), pidänkö enemmän tutusta vai uudesta...

Rubin käsittelee kirjassaan tapoja, jotka voivat auttaa uuden tavan muodostamisessa. Niitä ovat mm. itsetarkkailu, ajoita uusi tapa oikein, esteiden voittaminen, vaivattomuus...

Slogan, jonka otin Rubinilta käyttööni, on "päätä, sitten älä päätä". Päätin esimerkiksi, että teen päivittäin edes lyhyen joogasarjan (kellotin aurinkotervehdyssarjani kerran, siihen meni 2,5 minuuttia, joten ehkä tällä ei pitäisi kauhesti kehuskella). Jos en ole nukkumaan mennessä ehtinyt tehdä enempää joogaa, niin teen tämän nopeasti. Sitä ei tarvitse miettiä, kun on kerran jo päättänyt, että tekee sen päivittäin. (No myönnetään. EHKÄ minulla on myös päiviä, jolloin en ole tätä tehnyt, mutta noin niinkuin periaatteessa kyllä liki päivittäin.)

Rubin on myös sitä mieltä, että alkuun uudesta tavasta tulee pitää tiukasti kiinni, ja vasta kun tapa on jo muodostunut, voi pitää välipäiviä. Pidin päivittäisen joogahetken tavasta tiukasti kiinni n. 1,5 kk ja vaikka sen jälkeen on ollut 2 tai kolme välipäivää (3 viikon aikana) niin olen palannut päivittäiseen rutiiniin seuraavana päivänä. Aina ennen repsahdin ja saatoin pitää viikonkin rokulin.

Rubin kertoo kirjassaan, että hänelle sopii tehdä mieluummin joka päivä kuin vaikka 3 kertaa viikossa. Jos pyrkii tekemään kolmesti viikossa, joutuu joka päivä miettimään, onko tänään se päivä. Kun päättää tehdä päivittäin, tätä miettimistä ei tarvitse tehdä ja energiaa jää enemmän muuhun. Ainakin tämän minun päivittäisen joogahetken kanssa tämä periaate tuntuu toimivan.

Jos pohdit uusien tapojen luomista, tai haluaisit päästä eroon jostain vanhasta tavasta, niin suosittelen lukemaan tämän. Kaikki kirjassa esitellyt keinot eivät varmasti toimi kaikilla, mutta onneksi sieltä voi poimia itselle kiinnostavalta ja omimmalta tuntuvia tapoja.

L.M. Montgomery: Sininen linna

Sininen linna (The Blue Castle, 1926) oli minulle uusi tuttavuus. En ollut nuorena kai tullut ajatelleeksi, että rakkaalla kirjailijalla olisi teoksia jossain muuallakin kuin nuortenkirjahyllyssä. Nyt törmäsin kirjaan parissakin paikassa, missä sitä kehuttiin - ja löysin itse kirjan kirjaston vaihtohyllystä, mistä nappasin mukaani. Oli ilmeisesti vähän vaikea uskoa, että teos voisi lunastaa niitä odotuksia, koska meni jonkun aikaa, ennenkuin tartuin siihen.

Mutta kyllä! Kyllä Sininen linna lunastaa odotukset, ja enemmänkin. Siinä on samaa huumoria, joka on viehättänyt aina uusia ja uusia Anna-kirjojen lukijoita. Nauroin tätä kirjaa lukiessani, sillä en voinut olla nauramattakaan.

Valancy on 29-vuotias vanhapiika, joka on sukulaistensa tossun alla. Hän joutuu varomaan joka sanaansa, joka tekoaan, jotta miellyttäisi sukuaan, jotta rikas setä muistaisi häntä testamentissaan. Kun Valancy saa lääkäriltään kuulla kuolevansa vuoden kuluessa, hän päättää viimeinkin tehdä juuri niin kuin itse haluaa.

"Doss", Benjamin setä sanoi, "sitten kun minä olen kuollut, saat sanoa mitä halua. Niin kauan kuin olen elossa, minä vaadin, että minua kohdellaan kunnioittavasti."
"Oh, mutta tiedäthän, että me kaikki olemme kuolleita", sanoi Valancy, "koko Stirlingien suku. Toiset meistä ovat haudatut ja toiset eivät ole - vielä. Siinä on ainoa ero."

Sininen linna onkin enimmäkseen kirja siitä, kuinka onnelliseksi ihminen voi tulla, kun antaa piut paut toisten asettamille vaatimuksille ja noudattaa vain omiaan.

Hän oli onnellinen. Kukaan ei kiusannut häntä pila-arvoituksilla tai tahtonut antaa hänelle purppurapillereitä. Kukaan ei sanonut häntä Dossiksi tai vaivannut häntä puhumalla kylmettymisestä. Ei tarvinnut ommella peitteitä, ei kastella inhottavia kukkia, ei sietää äidin jääkylmää murjottamista. Hän sai olla yksin milloin halusi, mennä vuoteeseen milloin halusi, aivastaa milloin halusi. 

Rakkaustarinaksi Sininen linna kääntyy vasta loppupuolella, eikä tässä kirjassa rakkaudessakaan ole kyse pelkästään kaikennielevästä rakkaudesta, ainakaan aluksi. Motiivit yhdessäololle eivät ehkä kummallakaan osapuolella ole puhtaat, mutta ainakin ne ovat molempien tiedossa alusta lähtien.

Aivan loistava! En palauta tätä vaihtohyllyyn, vaan pistän ainakin toistaiseksi omaani ja vien vaihtohyllyyn jotain muuta.

Helmet-kirjahaasteessa merkkaan kohdan "Viihteellinen kirja".

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija

Osallistun tällä postauksella Klassikkohaaste 2 ja Seitsemännen taiteen tarinat sekä vielä Läpi historian -haasteisiin. Ja koska Havukka-ahon ajattelija sopii kaikkeen, niin merkataan vielä Helmet-kirjastojen lukuhaasteesta kohta "kirjassa ollaan avaruudessa", tosin unessa, mutta sitähän tuossa ei kielletty.

Katsoin Havukka-ahon ajattelijasta tehdyn elokuvan jouluna, kun olin kuunnellut äänikirjaa puoleen väliin ja vähällä luovuttaa. Kirjassa minua eivät miellyttäneet runsaat unikohtaukset ja kuvitelmat välikäsistä, avaruuden rakennustyömaasta ja niin edelleen. Elokuva olikin minusta aluksi kirjaa parempi, koska siinä näistä jaksoista päästiin nopeammin ohi, mukana niitä kuitenkin oli myös elokuvassa.

Elokuva on visuaalisesti todella kaunis. Siinä liikutaan kainuulaisessa erämaassa, vaelletaan suolla, soudetaan veneellä, metsästetään lintuja ja kaikki se tehdään eleettömästi, koska se nyt vain kuuluu tähän. Joissakin, no, ainakin tv-ohjelmissa, luontokuvaus tuntuu päälleliimatulta, mutta ei tällä kertaa. Konsta Pylkkänen kuuluu aikaan, jolloin kilometrejä ei laskettu, kun liikuttiin kävellen paikasta toiseen.

Kai Lehtinen pääroolissa esiintyy mielestäni todella vakuuttavasti. Kun kuuntelin kirjan myöhemmin loppuun, näin jatkuvasti mielessäni Kai Lehtisen kasvot.

Toisaalta myös kirjassa oli ansionsa, joita elokuva ei tavoittanut. Kirja ensinnäkin minusta selkeästi paranee loppua kohti. Konsta Pylkkänen pestautuu tarinassa apumieheksi kahdelle lisensiaatille, jotka keräävät näytteitä luonnosta - mm. lintuja, joita saavat ampua poikkeusluvalla kesällä. Konsta ampuukin ennen näkemättömiä pyymetsoja, joista lisensiaatit innostuvat kovasti. Elokuvassa ei ole ollut mahdollisuutta tuoda esiin sitä tosiseikkaa, että kyllähän Konsta toki tietää, ettei ole ampunut aivan tavallisia lintuja. Elokuvassa Konsta onkin vain huolissaan, että hänellä ei oikeastaan ollut lupa ampua kuin vain linnunpoikasia.

Kirjassa taas kuvataan pitkät pätkät siitä, kuinka Konsta jo ennen ampumista pohtii, mitä sekasikiöitä nämä oikein ovat. Taitavana metsämiehenä Konsta taatusti tietäisi, ettei ampunut tavallisia riistalintuja. Ehkä nykyajan katsojan ei oleteta sitä ymmärtävän? (Eipä sillä, minä en erottaisi itse lintua toisesta. Mutta minä en olekaan metsämies.)

Ja onhan kirja ehkä kuitenkin aidompi kuvaus elämästä, ja elämäntavasta, jota ei enää ole. Sellaisena, ja kaltaisenaan klassikkona aivan tutustumisen arvoinen teos. Sekä elokuvana, että kirjana.

Paula Havaste: Maan vihat

Tällä kirjalla osallistun Läpi historian -lukuhaasteeseen, josta näin korkkaan luetuksi keskiaikaa kuvaavan kirjan. Sekä lisäksi osallistun Helmet -lukuhaasteeseen, johon tämä sopisi moneenkin kohtaan, mutta valitaan nyt kohta "matkakertomus".

Tuulen vihat (2015) on jatkoa syksyllä lukemaani Maan vihat -romaaniin. Kuten viimeksi, nytkin käytin kirjaston varausjärjestelmää kirjan saadakseni ja palvelu toimi erittäin nopeasti ja hyvin.

Kerten tarina jatkuu tässä romaanissa. Hänen miehensä Larri pakenee pohjoiseen, ja myös Kertte pakenee suojellakseen miestään. Kertte ryhtyy piispan miehen, Arimon naiseksi ja matkustaa kauas, Tokholmiin saakka.

- Mutta katsos, tuo tuolla on minun tupani. Ja nyt myös sinun.
Noin pieni, Kertte ajatteli. Paljon pienempi kuin hänen oma pirttinsä. Ei ollut edes riukukotaa uksen edessä, ja aitta oli aivan lengollaan. Noin kehnoa aittaa hänen Larrinsa ei olisi ikinä sietänyt. Ja jos tuo rannassa oleva tölli on sauna, se ei häntä houkutellut. Oli pihassa sentään keittokota ja pikkuruinen haka, mutta muuta sinne ei mahtunutkaan. Huonot kaupat teit, Kertte ajatteli itsekseen, mutta yritti olla näyttämättä pettymystään.

Elämä vieraalla maalla, vieraan kielen ympäröimänä ei ole helppoa. Uusi anoppi ei toivota Kertteä tervetulleeksi, ja kun Kertte ystävystyy samaa kieltä puhuvan Pirkitin kanssa, ei sekään ole hyväksi Kerten maineelle. Muutamia ystäviä Kertte kuitenkin uudessa asuinpaikassaan saa, mutta saa myös vihamiehiä. Piipan käskynhaltija Pärtty suorastaan pelottaa Kertteä.

Tarinassa on enemmän vauhtia ja potkua kuin Kerten lapsuudesta alkaneessa Tuulen vihoissa.

Yhtä tuskaisan kimeästi Kertte ymmärsi, että kaikki oli lopullisesti muuttunut. Hän nousi hitaasti, suori hameensa, korjasi rinnoillaan olevat ketjut ja asetti avautuneen soljen takaisin paikoilleen. Sitten hän meni Arimon eteen, katsoi tätä kasvoihin ja sanoi joka saa painottaen: 
- Minua ei kohdella näin.