Elinan surmaruno on 1400-luvulta tai 1500-luvulta peräisin oleva kalevalamittainen kansanruno, jonka Elias Lönnrot keräsi ja julkaisi Kantelettaressa 1840. Runossa Laukon Klaus Kurki nai nuoren Elina-neidon, ja mustasukkainen Kirsti-piika väittää Elinan pettäneen Klausia rengin kanssa. Klaus Kurki sitten suutuspäissään polttaa Elinan ja rengin taloonsa. Kartano joutuu turmiolle ja Klaus ja Kirsti helvettiin. Tarina ei perustune todellisuuteen, vaikka niin onkin aiemmin uskottu.
Aika paljon on Kristiina Vuori tuonut lihaa tarinan ympärille ja myös muokannut tarinaa nykyaikaiseen romaaniin sopivaksi. Kirsti on tässä tarinassa päähenkilö, joka ei olekaan yksiselitteisesti roisto, vaan hänen syynsä toimilleen ovat moninaiset. Kirjan Kirsti ja Elina ovat kasvattisisarukset, joista Kirsti päätyy mielettömän ihastuksensa johdattaman Laukon kartanoon avainpiiaksi. Klaus lupailee avioliittoa, mutta naikin Kirstin kasvattisisaren Elinan. Naisiinmenevä Klaus ei halua kuitenkaan luopua Kirstistäkään.
Kuuntelin Elinan surman äänikirjana Kirsti Valveen lukemana, ja olin ilmeisen tyytyväinen, koska tämä oli pitkästä aikaa Kristiina Vuoren kirjoista sellainen, jonka sain loppuun saakka. Loppu yllätti minut hyvällä tavalla, eikä kirja ollut niin synkkä kuin mitä etukäteen kuvittelin.
Helmet-lukuhaasteeseen merkataan kohta "Runo on kirjassa tärkeässä roolissa".
keskiviikko 19. syyskuuta 2018
sunnuntai 16. syyskuuta 2018
Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille
"En jaksa olla siellä koko päivää, koska siellä on niin paljon töitä", hän sanoi. "Kyllä ne jotenkin hoituvat. Pojat ovat siellä. He tekevät työt."
Mma Ramotswe haukkoi henkeään. "Ne pojat vai? Ne sinun apupoikasi. Mutta sinähän olet aina sanonut, ettei heistä ole mihinkään."
Huvitin itseäni Mma Ramotswen etsivätoimiston seuraavalla osalla. Kirja oli yhtä viihdyttävä kuin aiemmatkin, mutta voi sentään. Mma Ramotswen kihlattu J. L. B. Matekoni on masentunut. Hän ei enää välitä mistään. Ei edes autokorjaamostaan!
Samalla kun Mma Ramotswe selvittää, kuinka parannetaan masentunut mies, selvitetään orpotilalle päätyneen erikoisen lapsen taustoja ja etsitään ehdottoman kunnollista missiehdokasta.
Mma Ramotswe haukkoi henkeään. "Ne pojat vai? Ne sinun apupoikasi. Mutta sinähän olet aina sanonut, ettei heistä ole mihinkään."
Huvitin itseäni Mma Ramotswen etsivätoimiston seuraavalla osalla. Kirja oli yhtä viihdyttävä kuin aiemmatkin, mutta voi sentään. Mma Ramotswen kihlattu J. L. B. Matekoni on masentunut. Hän ei enää välitä mistään. Ei edes autokorjaamostaan!
Samalla kun Mma Ramotswe selvittää, kuinka parannetaan masentunut mies, selvitetään orpotilalle päätyneen erikoisen lapsen taustoja ja etsitään ehdottoman kunnollista missiehdokasta.
perjantai 14. syyskuuta 2018
Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
- Tälläista se on Hilda, näin me vanhennutaan. Nämä osaa kaiken jo. Ne kasvaa nappuloista täysverisiksi roistonroikaleiksi. Kohta ne kaivaa jo puukolla hampaitaan ja herättää pelkoa Suomen jokaisessa kauppalassa.
Viime talvena luin lapsille ääneen Me Rosvolat ja se nousi meidän suureksi suosikiksi. Niinpä kesällä otimme lukuun sarjan seuraavan osan Me Rosvolat ja konnakaraoke (2011). 350 sivua luettavaa on kuitenkin näin ääneen luettavaksi aika paljon, joten ihan nopea projekti tämä ei ollut. Osa vitseistä meni varmasti lapsilta ohi, mutta minusta on hauskaa, että kirjasta löytyy huumoria sekä lapsille että aikuisille. Kuten silloin, kun lukijalle huomautetaan, etteivät Rosvola-perheen äidin Hildan housut mahdu enää kiinni, hänellä on paha olo eikä hän voi ajaa autoa ja hän alkaa syödä yöllä "Äijän mäjäys" -nimistä jälkiruokaa, johon tulee vaniljajäätelöä ja melkein mitä tahansa. Sitä paitsi kyseinen "äijän mäjäys" -resepti on ehdottomasti testattavien listalla!
Vilja, kaapattu tyttö, on viettänyt talven kotonaan oman perheensä parissa. Kesällä hän päätyy viululeirille ja mitta alkaa tulla täyteen. Kun Vilja lähettää Rosvoloille avunpyynnön, alkaa tapahtua! Kaikkien vaiheiden jälkeen päädytään jälleen maantierosvojen kesäpäiville, mutta sinne paluu ei olekaan ihan helppoa: edelliset kesäpäivät päättyivät vähän ikävissä tunnelmissa. Tänä vuonna on sitä paitsi aivan erityisen paljon pelissä, sillä voittajien kapteenista tulee rosvovaltias.
Viime talvena luin lapsille ääneen Me Rosvolat ja se nousi meidän suureksi suosikiksi. Niinpä kesällä otimme lukuun sarjan seuraavan osan Me Rosvolat ja konnakaraoke (2011). 350 sivua luettavaa on kuitenkin näin ääneen luettavaksi aika paljon, joten ihan nopea projekti tämä ei ollut. Osa vitseistä meni varmasti lapsilta ohi, mutta minusta on hauskaa, että kirjasta löytyy huumoria sekä lapsille että aikuisille. Kuten silloin, kun lukijalle huomautetaan, etteivät Rosvola-perheen äidin Hildan housut mahdu enää kiinni, hänellä on paha olo eikä hän voi ajaa autoa ja hän alkaa syödä yöllä "Äijän mäjäys" -nimistä jälkiruokaa, johon tulee vaniljajäätelöä ja melkein mitä tahansa. Sitä paitsi kyseinen "äijän mäjäys" -resepti on ehdottomasti testattavien listalla!
Vilja, kaapattu tyttö, on viettänyt talven kotonaan oman perheensä parissa. Kesällä hän päätyy viululeirille ja mitta alkaa tulla täyteen. Kun Vilja lähettää Rosvoloille avunpyynnön, alkaa tapahtua! Kaikkien vaiheiden jälkeen päädytään jälleen maantierosvojen kesäpäiville, mutta sinne paluu ei olekaan ihan helppoa: edelliset kesäpäivät päättyivät vähän ikävissä tunnelmissa. Tänä vuonna on sitä paitsi aivan erityisen paljon pelissä, sillä voittajien kapteenista tulee rosvovaltias.
keskiviikko 12. syyskuuta 2018
Amanda Vaara: Pientä fiksausta vailla
Sunnuntaiaamu. Lapset olisivat poissa vielä viikon. Venla saisi rauhassa tehdä kaikkea, mitä halusi.
Venla ei halunnut ajatella: kaikkea mitä piti. Kun burnoutin puristava koura oli alkanut hellittää ja Venla oli silmiään siristellen kaivautunut jostakin maanuumenista takaisin valoon, hän oli päättänyt, että "pakko", "pitäisi" ja "sitku" olivat hänelle kiellettyjä sanoja.
Takakansi mainostaa "Downshiftausta "monien mahdollisuuksien talossa" - uusi viihdesarja alkaa.
Venla on eronnut ja kokenut työuupumuksen, josta on nyt alkanut toipua. Uuden elämän merkiksi hän jättää työnsä, hankkii vanhan kyläkoulun ja päättää ryhtyä majatalon pitäjäksi. Murrosikäisten lasten, ex-miehen, ja omalaatuisten naapurien kanssa ei aika käy totisesti pitkäksi.
Viihdyttävää luettavaa! Romantiikkaa löytyy, mutta ei tuputtamalla eikä kiiltokuvamaista. Pidin ja odotan innolla sarjaan jatkoa.
Venla ei halunnut ajatella: kaikkea mitä piti. Kun burnoutin puristava koura oli alkanut hellittää ja Venla oli silmiään siristellen kaivautunut jostakin maanuumenista takaisin valoon, hän oli päättänyt, että "pakko", "pitäisi" ja "sitku" olivat hänelle kiellettyjä sanoja.
Takakansi mainostaa "Downshiftausta "monien mahdollisuuksien talossa" - uusi viihdesarja alkaa.
Venla on eronnut ja kokenut työuupumuksen, josta on nyt alkanut toipua. Uuden elämän merkiksi hän jättää työnsä, hankkii vanhan kyläkoulun ja päättää ryhtyä majatalon pitäjäksi. Murrosikäisten lasten, ex-miehen, ja omalaatuisten naapurien kanssa ei aika käy totisesti pitkäksi.
Viihdyttävää luettavaa! Romantiikkaa löytyy, mutta ei tuputtamalla eikä kiiltokuvamaista. Pidin ja odotan innolla sarjaan jatkoa.
sunnuntai 9. syyskuuta 2018
Jarkko Sipilä: Häikäilemätön
- Mä olen vaan miettinyt sitä, mihin mä haluan herätä. Sehän on selvää, että päivä tuo harmia ja pettymyksiä, mutta ei niitä tarvitse aamulla ajatella.
- Mä ymmärrän tuon, Joutsamo sanoi. - Mutta miksi mun mieleen ei tule mitään muuta kuin se edessä oleva työpäivä?
- Mitä muuta sun elämässä on kuin työ?
- No, tota…
Jarkko Sipilän Takamäki sarjan kahdeksastoista dekkari Häikäilemätön (2018) on tuttua ja luotettavaa dekkarikamaa. Roskiksesta löytyy tuntemattoman miehen ruumis. Suhonen päätyy taas peiteroolissaan Suikkaseksi kun selvittää miehen kohtaloa. Vaarallistakin peli jälleen kerran on.
Häikäilemätön ei yllätä hyvässä eikä pahassa, mutta on mukavaa, helppolukuista, eteenpäin soljuvaa luettavaa.
Elokuussa luin Takamäki-sarjan edellisen osan Syvälle haudattu. Häikäilemätön menee myös Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaasteeseen.
- Mä ymmärrän tuon, Joutsamo sanoi. - Mutta miksi mun mieleen ei tule mitään muuta kuin se edessä oleva työpäivä?
- Mitä muuta sun elämässä on kuin työ?
- No, tota…
Jarkko Sipilän Takamäki sarjan kahdeksastoista dekkari Häikäilemätön (2018) on tuttua ja luotettavaa dekkarikamaa. Roskiksesta löytyy tuntemattoman miehen ruumis. Suhonen päätyy taas peiteroolissaan Suikkaseksi kun selvittää miehen kohtaloa. Vaarallistakin peli jälleen kerran on.
Häikäilemätön ei yllätä hyvässä eikä pahassa, mutta on mukavaa, helppolukuista, eteenpäin soljuvaa luettavaa.
Elokuussa luin Takamäki-sarjan edellisen osan Syvälle haudattu. Häikäilemätön menee myös Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaasteeseen.
keskiviikko 5. syyskuuta 2018
Taavi Soininvaara: Inferno.fi
Vaisto varoitti Ratamoa. Kaikki ei ollut kohdallaan. Pelko kasvoi möykyksi hänen sisällään. Oli pakko keksiä jotakin.
Innostuin vuosi sitten ajatuksesta lukea myös näitä minulle entuudestaan lukemattomia Ratamo-kirjoja ja luinkin silloin Ebola-Helsingin. Mutta seuraava saikin odottaa pitkään, kun muutakin luettavaa listoilla tuntuu pyörivän. Sain kuin sainkin Ratamo-sarjan toisen osan, Inferno.fi, luettua.
Arto Ratamo on kirjassa lähtenyt opiskelemaan poliisiksi. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen töitäkin on luvattu ja kun entinen tutkijan työ ei enää yhtään kiinnosta, on Ratamo tarttunut tarjoukseen. Yhtään ei yksinhuoltajaisä välitä siitä, että ehkä poliisin ei ole kaikkein helpointa huolehtia pikkutytön hyvinvoinnista. Mutta onneksi on entinen anoppi, joka astuu remmiin kun lastenhoitoapua tarvitaan.
Inferno.fi on sellaisen 17-18 vuotta vanha, ja kieltämättä vuodet ovat hieman kuluttaneet aihetta. Maailmanlaajuisesti myytyyn tietoturva-ohjelmaan Infernoon on piilotettu takaportti, ja kun Miamissa kuolee venäläismies mukanaan yritykseen liittyviä dokumentteja, ryhtyy Supo tutkimaan asiaa. Tekeillä on ryöstö, mutta mitä aiotaan ryöstää, ja kuka vuotaa tietoja?
Sarjan osana Inferno.fi on edelleen paikallaan, mutta jotenkin näin vahvasti tietotekniikkaan nojautuva aihe tuntuu vanhalta, vaikka juonessa ei edelleenkään ole mitään vikaa.
Innostuin vuosi sitten ajatuksesta lukea myös näitä minulle entuudestaan lukemattomia Ratamo-kirjoja ja luinkin silloin Ebola-Helsingin. Mutta seuraava saikin odottaa pitkään, kun muutakin luettavaa listoilla tuntuu pyörivän. Sain kuin sainkin Ratamo-sarjan toisen osan, Inferno.fi, luettua.
Arto Ratamo on kirjassa lähtenyt opiskelemaan poliisiksi. Edellisen kirjan tapahtumien jälkeen töitäkin on luvattu ja kun entinen tutkijan työ ei enää yhtään kiinnosta, on Ratamo tarttunut tarjoukseen. Yhtään ei yksinhuoltajaisä välitä siitä, että ehkä poliisin ei ole kaikkein helpointa huolehtia pikkutytön hyvinvoinnista. Mutta onneksi on entinen anoppi, joka astuu remmiin kun lastenhoitoapua tarvitaan.
Inferno.fi on sellaisen 17-18 vuotta vanha, ja kieltämättä vuodet ovat hieman kuluttaneet aihetta. Maailmanlaajuisesti myytyyn tietoturva-ohjelmaan Infernoon on piilotettu takaportti, ja kun Miamissa kuolee venäläismies mukanaan yritykseen liittyviä dokumentteja, ryhtyy Supo tutkimaan asiaa. Tekeillä on ryöstö, mutta mitä aiotaan ryöstää, ja kuka vuotaa tietoja?
Sarjan osana Inferno.fi on edelleen paikallaan, mutta jotenkin näin vahvasti tietotekniikkaan nojautuva aihe tuntuu vanhalta, vaikka juonessa ei edelleenkään ole mitään vikaa.
Arto Ratamo -sarja
Ebola-Helsinki 2000
Inferno.fi 2001
Koston komissio 2002
Ikuisesti paha 2003
Vihan enkeli 2004
Pimeyden ydin 2005
Marsalkan miekka 2006
Jumalten sota 2007
Toinen peto 2013
Teräsarkku 2014
Haukka ja kyyhky 2015
Venäläinen vieras 2016
Neljäs valtakunta 2017
sunnuntai 2. syyskuuta 2018
Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää
On täysin tarpeetonta ja melko tyhmääkin sotkea aivan vain sotkemisen vuoksi. Se on yksinkertaisesti kallisarvoisen ajan haaskaamista. Joskus tietysti sattuu asioita, joita on mahdotonta ennakoida. Jos kuitenkin perusjärjestys on hyvällä tolalla, on helpompaa selviytyä myös yllätyksistä.
Kuolinsiivouksesta tulee paljon helpompaa meille ja läheisimmelle, jos pyrimme olemaan järjestelmällisiä läpi elämän.
Lehdissä ja netissä on kirjoitettu tämän kirjan innoittamana paljon kuolinsiivouksesta: siitä kuinka siivota omaisuus niin että perillisten olisi helppoa tyhjentää kämppä ja panna se myyntiin. Tai niin minä ne jutut olen tulkinnut ja pahoittanut vähän mieleni. Ei minusta ihmisen tarvitse olla sillä tavoin huomaamaton ja olematon, ettei kenellekään vain tule vaivaa kuoleman jälkeen. Itse kirja sen sijaan oli huomattavasti positiivisempi ja suorastaan elämäniloisempi lukukokemus.
Mitä eroa on sitten konmarittamisella ja kuolinsiivouksella? Minun mielestäni ei juuri mitään. Ehkä se on se konteksti missä siivousta tehdään. Magnussonin kuolinsiivouksessa pyritään poistamaan ne henkilökohtaiset tavarat (vaikka arkaluontoiset kirjeet tai päiväkirjat), joiden ei halua päätyvän muiden käsiin. Konmarituksessa mietitään, tuovatko ne itseasiassa enää itsellekään iloa, ja todennäköisesti päätetään poistaa ne. Tavara, jota ei itse tarvitse, on syytä poistaa molemmissa tavoissa. Magnusson kehottaa tarjoamaan niitä läheisille, mutta niin etteivät läheiset koe pakkoa ottaa tavaroita vastaan. Konmari taitaa säkittää kaikki ja lyödä roskiin, ainakaan en muista siellä puhutun kierrätyksestä. Sitä paitsi Konmari olettaa, että läheistenkin nurkissa on syytä konmarittaa, joten sinne ei kannata työntää lisää tavaraa. Näin voi olla, mutta minusta ehkä Magnussonin tapa on jotenkin lempeämpi ja kevyempi tapa käydä tavarat läpi.
Magnusson mm. kehottaa kokoamaan muistoesineet, joilla on arvoa itselle, mutta ei muille, yhteen laatikkoon, mistä niitä on helppo katsella ja muistella, mutta myöhemmin perillisten on tämä laatikko myös helppo tuhota.
On tavallaan helpottavaa, kun päätän säästää jotain pientä - kuivatun kukan, hassun muotoisen pikkukiven tai soman pikkuisen simpukankuoren - ja laitan se poisheitettävien laatikkoon.
Jatkossakin olen valmis suosittelemaan kaikille siivoamista - mutta siksi, että itsellä on mukavampi elää, ellei kaikki vuosien mittaan kertynyt roina täytä nurkkia.
Kuolinsiivouksesta tulee paljon helpompaa meille ja läheisimmelle, jos pyrimme olemaan järjestelmällisiä läpi elämän.
Lehdissä ja netissä on kirjoitettu tämän kirjan innoittamana paljon kuolinsiivouksesta: siitä kuinka siivota omaisuus niin että perillisten olisi helppoa tyhjentää kämppä ja panna se myyntiin. Tai niin minä ne jutut olen tulkinnut ja pahoittanut vähän mieleni. Ei minusta ihmisen tarvitse olla sillä tavoin huomaamaton ja olematon, ettei kenellekään vain tule vaivaa kuoleman jälkeen. Itse kirja sen sijaan oli huomattavasti positiivisempi ja suorastaan elämäniloisempi lukukokemus.
Mitä eroa on sitten konmarittamisella ja kuolinsiivouksella? Minun mielestäni ei juuri mitään. Ehkä se on se konteksti missä siivousta tehdään. Magnussonin kuolinsiivouksessa pyritään poistamaan ne henkilökohtaiset tavarat (vaikka arkaluontoiset kirjeet tai päiväkirjat), joiden ei halua päätyvän muiden käsiin. Konmarituksessa mietitään, tuovatko ne itseasiassa enää itsellekään iloa, ja todennäköisesti päätetään poistaa ne. Tavara, jota ei itse tarvitse, on syytä poistaa molemmissa tavoissa. Magnusson kehottaa tarjoamaan niitä läheisille, mutta niin etteivät läheiset koe pakkoa ottaa tavaroita vastaan. Konmari taitaa säkittää kaikki ja lyödä roskiin, ainakaan en muista siellä puhutun kierrätyksestä. Sitä paitsi Konmari olettaa, että läheistenkin nurkissa on syytä konmarittaa, joten sinne ei kannata työntää lisää tavaraa. Näin voi olla, mutta minusta ehkä Magnussonin tapa on jotenkin lempeämpi ja kevyempi tapa käydä tavarat läpi.
Magnusson mm. kehottaa kokoamaan muistoesineet, joilla on arvoa itselle, mutta ei muille, yhteen laatikkoon, mistä niitä on helppo katsella ja muistella, mutta myöhemmin perillisten on tämä laatikko myös helppo tuhota.
On tavallaan helpottavaa, kun päätän säästää jotain pientä - kuivatun kukan, hassun muotoisen pikkukiven tai soman pikkuisen simpukankuoren - ja laitan se poisheitettävien laatikkoon.
Jatkossakin olen valmis suosittelemaan kaikille siivoamista - mutta siksi, että itsellä on mukavampi elää, ellei kaikki vuosien mittaan kertynyt roina täytä nurkkia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)






