Liza Marklund: Helmifarmi

Olen lukenut Liza Marklundin Annika Bengtsson - romaaneja. Mitään erityistä vaikutusta ne eivät minuun kuitenkaan ole tehneet, ja pidin ihan hyvänä ratkaisuna päästää Annika jo eläkkeelle.

Ei minulla varsinaisesti ollut kiirettä lukea myöskään Helmifarmia, mutta se nyt sattui äänikirjana eteen. Yli 14 tunnin pituudellaan se on pitkähkö. Alku oli hidas ja aivan kuin eri maailmasta kirjan loppupään kanssa.

Kiona asuu eristyneellä etelämeren saarella, kun sinne haaksirikkoutuu ruotsalainen yksinpurjehtija Erik. He rakastuvat ja saavat neljän vuoden aikana kaksi lasta. Onni kukoistaa.

Kunnes vieraat miehet noutavat Erikin mukaansa. Erik ehtii sanoa, että he ovat hänen työnantajiaan ja ettei kukaan saa myöntää tuntevansa häntä. Erityisesti lapset on pidettävä piilossa.

- Kerro meille, hän sanoi.

- Keitä ne miehet olivat? Mitä Erik on tehnyt?

Minä katsoin lattiaan.

Ne olivat hänen työnantajiaan, minä sanoin. - En tiedä mitä hän on tehnyt.

Kun Kiona löytää rahaa ja johtolankoja Erikin jälkeensä jättämästä salkusta, hän lähtee jäljittämään Erikiä. Matka kulkee useissa maanosissa ja Kiona, vaikka matkustaa ensimmäistä kertaa autossakin vasta jäljitysmatkallaan, sukkuloi yllättävän sujuvasti matkoillaan. 

Manihikilla meille ei ollut mainoksia (eikä enää virvoitusjuomiakaan, ei ennen kuin laiva taas tulisi). (Meillä ei ollut muuten sanomalehtiä eikä radiota eikä tv:täkän. Eikä autoja, vain yksi traktori, joka vei tavarat perheille kun laivan lasti oli purettu.)
Vaikka Helmifarmissa on puutteensa uskottavuuden osalta, oli se etenkin loppua kohti tosi koukuttava. Ja loppujen lopuksi viihdyttävyys oli kunnossa.