Pia Heikkilä: Koodinimi Kajaali

Suosikkimiestyyppini oli peloton sankari, joka osasi rakentaa naiselleen talon paljain käsin ja näytti seksikkäältä kaivettuaan ojaa koko päivän. Toisaalta oli Afganistanissa mieltynyt kovasti vakooja-tyyppisiin kavereihin. Eikä minulla oikeastaan ollut mitään älykköjä ja taiteilijoitakaan vastaan, kunhan mies vain kykeni tarvittaessa kantamaan minut taksiin. Seikkailijatkin kiinnostivat. Ja karheakouraiset vuorikiipeilijät, helläkätiset lääkärit, eläinlääkärit, jotka tuosta vain tyynnyttivät vauhkoontuneen luontokappaleen, oijoi. Siinä näette, en ole turhan tarkka. Totta puhuen alan olla valmis antamaan tilaisuuden melkein minkälaiselle miehelle tahansa.

Luin vuosi sitten Pia Heikkilän edellisen romaanin Operaatio Lipstick, joka jätti minut aika hämmentyneeksi. Kirjaan oli ahtamalla ahdettu sänkykohtauksia, joiden tarkoitus oli ilmeisesti viihdyttää. Ilmeisesti kuitenkin pidin kirjasta - tai sitten vain muistelin pitäneeni, koska aloitin myös sarjan seuraavan osan Koodinimi Kajaalin (2014) lukemisen. Tämän lukeminen vain tökki hyvin pitkän aikaa.

Toimittaja Anna on siirtynyt Pakistaniin. Edellisessä osassa löytyneestä rakkaudesta ei sitten tullutkaan mitään, joten Anna on taas vapaalla jalalla. Omaa bestistä ei näissä maisemissa ole, joten Anna on ystävänsä Kellyn tekstiviestien varassa. Miehiähän Anna löytää täältäkin, ja myös entisestä elämästä tuttu Mark pyörii maisemissa.

Tiesin, että minun pitäisi yrittää käyttäytyä paikallisten tapojen mukaisesti ja pysyä erossa miehistä, hyväksyä asemani heitä alempana olentona, jota haluttiin suojella. Mutta tilanne tuntui raivostuttavan epäreilulta. Olin tottunut siihen, että poikaystävän kavereiden kanssa saattoi heittää läppää ja hankkia siinä samalla taustatietoa miehestä itsestään.
Ei hän ole sinun poikaystäväsi, Anna. Ääni päässäni oli ankara.
No miksi hän sitten lähettelee runoja ja ruusunkuvia ja ties mitä? Se oli toinen, puolusteleva ääni.
Se nyt vain on paikallinen tapa. Hän luulee vaikuttavansa coolilta. Välinpitämätön ääni.
Mutta se tuntuu kivalta. Taas puolusteleva sävy.
Siinä minä istuin, kahdenkymmenen rivin pääsä seuralaisestani. 

Luin Koodinimi Kajaalia niin pätkissä, että minusta tuntui, ettei tarinan koukkua löydy ollenkaan. Lopulta päätin lukea sen lopultakin, vain saadakseni tilaa muille lukemista odottaville kirjoille. Ja kappas, loppuosa olikin parempi, tai ehkä vain totuin kirjan tyyliin.