Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Ja ne miehet. Useina iltoina Liila suttasi ukulelehetken jälkeen naamansa meikillä ja lähti motskallaan "kylille", josta hän huristeli takaisin yömyöhällä kyydissän joku ventovieras miehenturjake. Olen kestänyt vauvojen huutoitkut nostamatta edes käsiä korville, mutta viime kesänä opettelin käyttämään korvatulppia välttääkseni aitasta kantautuvan läiskeen ja voihkeen.

Ilmestyskirjan täti (2014) on jotain aivan toisenlaista kuin aiemmin lukemani Anu Holopaiset. Mutta kuten totesin myös Ihonalaisista, Anu Holopainen on sen verran taitava kirjoittaja, että onnistuu tässäkin. Ja pidin Ilmestyskirjan tädistä ehdottomasti enemmän kuin Ihonalaisista!

Ilmestyskirjan täti sijoittuu nykyaikaan ja kirjan kertoja on Airi, joka on palaamassa hoitovapaalta töihin. Yritysoston myötä hän huomaa olevansa samassa työpaikassa syvästi inhoamansa Liila-tädin (sukua miehen puolelta!) kanssa. Kirja on täynnä huumoria, joka vei mennessään alusta lähtien. Airia minun oli vaikea ymmärtää, mutta kyllähän hänkin osoittautui lopulta aivan inhimilliseksi.

Ilmestyskirjan tädin voi ottaa myös kuvauksena työelämän raadollisuudesta ja siitä, kuinka huhut, selkäänpuukkottamiset, puhumattomuus ja oman edun ajaminen valtaavat alaa, kun taistellaan omista työpaikoista. Paitsi Liilaa nämä eivät vaivaa, ja siihen on syynsä...

Paula Salomaa: Viikingin varjossa - Katja Halmeen tarina

Eräänä päivänä Katjan puhelin soi jälleen kerran kesken koulupäivän. Puhelimen pirinä kesken oppitunnin säikäytti hänet joka kerta yhtä voimallisesti. Kun hän nosti kännykän korvalleen, pala kurkussa muljahti ilkeästi. Puhelimessa Tony ilmoitti:
"Mulla on sulle tehtävä. Tarvitsen nippusiteet."
Katja tunsi, miten raivo nousi hetkessä koko hänen olemukseensa. 
"Selvä," hän vastasi ja kiiruhti ulos.
Päästyään kotiovesta sisään hän meni suoraan eteiseen, otti siivouskomerosta nippusiteet ja vei ne sohvalla makoilevalle miehelleen.

Paula Salomaan kirjoittama Viikingin varjossa - Katja Halmeen tarina (2015) on vaikuttava kuvaus siitä, mitä Katja ja Tony Halmeen kotielämä oli. Julkisesti Tony halme kertoi olevansa naisten, lasten ja heikko-osaisten puolella - oikeastaan hän oli vain omalla puolellaan. Silti Paula Salomaa ymmärtää Tonya. Tonyn oma lapsuus ja sieltä saadut eväät olivat kirjan - ja Tonyn itsensä julkaisemien kirjojen - mukaan heikot, eikä hänellä ollut keinoja muuttaa sitä asiaa, vaikka halua olisikin ollut.

Paula Salomaa on haastatellut Katja Halmetta ja tarina kerrotaan Katjan näkökulmasta. Tonylle itselleen annetaan ääni lainaamalla hänen kommenttejaan lehtijutuista tai julkaisemistaa kirjoista. Koska Tony on kuollut kymmenen vuotta sitten, hän ei pysty tämän enempää kertomaan omaa puoltaan asiasta. Onko sitten reilua julkaista kirjaa kuolleesta ihmisestä? Pitäisikö kuolleista kertoa vain kehuen? Onko Katja Halmeella oikeus omaan tarinaansa ja omaan kokemukseensa? Minusta kirja oli kirjoitettu hyvällä maulla, molempia osapuolia ymmärtäen. Jo kirjan takakannessa todetaan, että "yhteisiin vuosiin mahtui kahden ihmisen sinnikästä halua onnistua rakkaudessa". Aina se ei vain toimi.

Itse en ollut Tony Halmeesta koskaan erityisen kiinnostunut, useimpia lehtijuttuja ja tempauksia en edes muistanut, kun niitä tässä käytiin läpi. Mutta toki lehtien otsikoita aikanaan näin minäkin. Viikingin kirjoittamia kirjoja en ole lukenut.

Pitkän aikaa - käytännössä alusta lähtien - Tonyn ja Katjan suhde oli kirjan mukaan henkistä alistamista ja henkistä väkivaltaa. Usein sitä mietitään, että miksi kukaan jäisi sellaiseen suhteeseen. Miksei lähde, heti kun huomaa toisessa väkivaltaisia piirteitä? Silloin ei lähde, koska yhteisessä elämässä on paljon hyviäkin piirteitä ja puolisossa hyviä ominaisuuksia. Ja myöhemmin se on tullut usein jo mahdottomaksi. On kovin pelottavaa tajuta, että tietyissä olosuhteissa meistä kuka tahansa oppii sen, että lähteminen on mahdotonta. Tuntuu mahdottomalta, voisi sanoa. Mutta onko sillä loppujen lopuksi kovinkaan paljon eroa?

Viikingin varjossa oli vaikuttava lukukokemus. Kerään Helmet-haasteesta pisteen kohdasta elämäkerta tai muistelmateos.

Kirjaa on luettu myös Kirjojen keskellä.

Tuija Lehtinen: Ikkunaprinsessa

Paluu vanhan suosikin pariin! Pitkään epäröin, kirjaanko Ikkunaprinsessaa (1994) ollenkaan blogiin, mutta kirjataan nyt sitten.

Minni on 15-vuotias, muuttanut vanhempiensa eron jälkeen äitinsä kanssa uudelle paikkakunnalle ja vakaasti päättänyt päästä neitsyydestään eroon ennen kuin täyttää 16 vuotta. Minni tekee kaikkensa löytääkseen sopivan kumppanin tähän suunnitelmaan.

Minnin äiti elää uutta nuoruuttaan eron jälkeen, mikä ei aina helpota Minnin elämää. Isä, kaukainen hahmo siellä entisellä kotipaikkakunnalla, elää uuden perheensä kanssa vauva-arkea. Minni ei ole katkera vanhempiensa erosta, päinvastoin - hän uskoo, että olisi lähtenyt ovet paukkuen ensimmäisen tilaisuuden tullen ellei eroa olisi tullut ja äiti joutunut pohtimaan omaa paikkaansa maailmassa.

- Mihin sun viikkorahat on huvenneet? Kanerva tiukkasi. - Oletko sä ruvennut polttamaan?
- Rahoja vai?

Poikakavereita löytyy kyllä, kun oikein yrittää, mutta kukaan heistä ei tunnu olevan se prinssi, jota ikkunaprinsessa odottaa.

En pitänyt tätä nuorenakaan parhaana Tuija Lehtisenä, mutta ei tämä huonoinkaan ole. Toisaalta rima on siinä suhteessa asetettu aika alas Tuhansien aamujen talossa. Tuija Lehtisen alkupään tuotanto on mielestäni ilman muuta parempaa kuin hänen myöhempi tuotantonsa.

Ikkunaprinsessa löytyi omasta kirjahyllystäni kirppislöytönä ja saa pitää edelleen paikkansa hyllyssä.

Lars Strang: Näön vuoksi

Lars Strangin Näön vuoksi -dekkaria (2014) ystäväni suositteli jo yli vuosi sitten. Siinä suomalainen tutkimusryhmä etsii ratkaisua silmänpohjan rappeumaan. Tiedän että, ongelma on todellinen, ja olisi erinomainen uutinen, jos silmänpohjan rappemaan todella löydettäisiin hoitokeino. Näön vuoksi dekkarissa suomalaisten tutkimusryhmä on polkenut rahoituksen puutteen vuoksi paikallaan ja muutamia elintärkeitän ongelmia on vielä ratkaisematta. Yhtäkkiä selviää, että intialainen lääkeyritys tutkii samaa ja on päässyt pidemmälle - heillä hoidetaan jo testipotilaita hyvällä menestyksellä. Vuosien työ on vaarassa valua hukkaan.

Ja kas kummaa, ratkaisu onkin lähellä. Arati Varma on intialainen, köyhistä olosuhteista lähtenyt tyttö, joka on sattumoisin työskennellyt kolme vuotta sitten intialaisessa HCL:ssa ja työskentelee nyt suomalaisfirmassa - ja seurustelee pomonsa kanssa. Muutamia muitakin hieman epäuskottavia sattumia kirjassa oli, mutta kaiken kaikkiaan juoni soljui eteenpäin oikein mukavasti.

Aratin oli täytynyt vaipua tajuttomaksi sen jälkeen, kun hänet oli heitetty auton kyytiin, sillä kun hän avasi silmänsä, hän huomasi makaavansa laverilla. Joka paikkaan sattui ja hengittäminen aiheutti sietämättömän kivun. Ilma oli paennut hänen keuhkoistaan vartijoiden kaataessa hänet nurmikolle, mutta pelottavampaa oli, että hän oli kuullut murtuvien kylkiluidensa rusahtavan.

Väkeä kirjassa on paljon, välillä oli vaikea pysyä kärryillä ketä kaikkia tässä nyt olikaan ja kuka oli kuka. Mutta itse asiassa siinä on yksi syy, miksi Näön vuoksi ei ole niin ennalta arvattava kuin jotkut muut dekkarit. Eikä loppukaan ole liian yksioikoinen.

Pidin Näön vuoksi -dekkarista kovasti ja suosittelen sitä jännityksen ystäville.

Minna & miehet: Minna Canthia sarjakuvina

Minna & miehet: Minna Canthia sarjakuvina valikoitui lukulistaani lähinnä siksi, että näin tässä tilaisuuden merkata Helmet -lukuhaasteen kohta 23: oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. Mielestäni Minna Canth sopii siihen loistavasti. Minna Canth eli 1800-luvulla ja hän oli kirjailija, lehtinainen, liikenainen ja vaikuttaja. Minna Canth edusti realismia ja omana aikanaan hän oli hyvinkin radikaali. Hän edisti naisten asemaa ja työskenteli tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Jotain ehkä hieman kunnianhimoisempaakin tähän kohtaan olisi tietenkin voinut valita, mutta hei, ei kukaan kieltänyt lukemasta sarjakuvia. Valitettavasti minä en nyt kyllä taas oikein ollut omillani tämän kirjan kanssa. Kirja jäi jopa kesken pitkäksi aikaa, mistä soimasin itseäni hieman. Pitää nyt sen verran olla rotia, että saa yhden sarjakuvateoksen luettua loppuun saakka. Tässä teoksessa on otettu pohjaksi Canthin kertomus ja muokattu siitä sarjakuva.

Jyrki Nissisen Köyhää kansaa on tuotu nykypäivään ja se oli tarinana ihan luettava. Ei mitenkään erityisen vaikuttava, mutta aivan ok.

Jyrki Heikkisen Epäluulo taisi sen sijaan olla se, joka oli liian... liian... liian jotain minun maanläheisille aivoilleni. Minä en tajunnut koko pätkästä mitään.

Jope Pitkäsen Kiss & Tell sen sijaan palautti uskoni tähän kokoelmaan. Tässä ei ole käännetty Canthin alkuperäistekstiä sarjakuvaksi, vaan tarinassa sarjakuvapiirtäjä rakastuu Minna Canthin patsaaseen ja kommuniko tämän kanssa kännyköillä. Minna Canthin suuhun laitetut lauseet ovat hänen omasta tuotannostaan.

Reijo Kärkkäisen Eräs Puijolla käynti oli ihan luettava, mutta en tajunnut koko jutun pointtia (vaikka luin sarjakuvan kahteen kertaan) ennen kuin googletin ja sain selville, että ilmeisesti Aina, tarinan päähenkilö, kuvittelee koko jutun ja hänen ystävänsä Hilma on pelkkää mielikuvitusta. Luin tarinan sitten vielä kolmannen kerran ja totesin että kyllä. Nyt siinä on jotain järkeä.

Petteri Tikkasen Hemmo, vaikka hahmot ovatkin hyönteisiä, oli hyvin tunnistettava, helppolukuinen ja helppotajuinen. Pidin kovasti!

Pentti Otsamon Kuoleva lapsi on rankka kuvaus lapsesta, joka odottaa kärsien kuolemaa. Optimismia tarinaan antaa taivas ja enkelit, jotka Pentti Otsamo on ilmeisesti lisännyt alkuperäistarinaan. Kuolema on helpotus.

Mikäli teos kiinnostaa suosittelen tutustumaan myös ainakin Kvaak.fi:n arvioon.

Michael Scott: Kirjanvartija

Kirjanvartija on Michael Scottin Kuolemattoman Nicholas Flamelin salaisuudet -sarjan ensimmäinen osa. Se löytyi kirjaston nuortenosaston fantasiahyllystä ja tarttui käteeni aivan sattumalta. Scott kuvaa kirjassaan suunnitteluprosessia ja sitä, kuinka kirja sai muotonsa ja henkilönsä. Minusta se oli erittäin hyvä lisä kirjaan ja pidin siitä kovasti.

Josh ja Sophie ovat kaksosia, joista toinen on kesätöissä kirjakaupassa ja toinen läheisessä kahvilassa. Kun kirjakauppaan tunkeudutaan, Joshille selviää, että hänen työnantajassaan on jotain erikoista. Ihan kuin taistelussa käytettäsiiin taikuutta! Hyökkääjä, tohtori John Dee tavoittelee kirjaa, jonka avulla hän voi nostaa takaisin valtaan Synkät vanhat, ikiaikaiset olennot, jotka olivat täällä ennen ihmisiä, ja jotka vain odottavat uutta tilaisuuttaan. Nicholas Flamel on vuosisatoja tutkinut ja suojellut kirjaa yhdessä vaimonsa Perenellen kanssa.

Hyvin pian Nicholas alkaa epäilemään, että Joshin ja Sophien mukanaololle on syynsä, nimittäin ennustus, josta kirjassa kerrotaan. Ennustuksen mukaan juuri heillä on mahdollisuus estää suunnitelmaa toteutumasta.

John Dee palvelee Synkkiä Vanhoja, mutta on myös Vanhoja, jotka ovat Nicholas Flamelin puolella. Heidän puoleensa heidän on nyt käännyttävä saadakseen apua.

Suorastaan odotan, että ehdin etsiä käsiini sarjan seuraavat osat!

Sami Hilvo: Viinakortti

Sami Hilvon Viinakorttiin (2010) törmäsin muistaakseni ensin jossain blogissa. Viinakortti on Hilvon esikoisteos ja kertoo Mikaelin ja hänen isoisänsä tarinaa.

Mikael tulee isoäitinsä hautajaisiin  ja päättää jäädä asumaan isoäitinsä ja jo aiemmin kuolleen isoisänsä kotitaloon. Pikkuhiljaa hänelle selviää, että isoisällä on ollut salaisuus, josta ei koskaan puhuttu. Isoisä on rakastanut miestä. Kantanut tämän kuvaa viinakortin välissä vuosikymmeniä.

Päälläni on vanha paita. Olen pukenut sen ylleni vain kerran aiemmin, tiellä, matkalla konfirmaatiosta rippijuhliini, matkalla tähän taloon. --
Vaihdoin paidan ylleni tien pientareella. Se oli minulle kuin puolijoukkueteltta, jonka piippuaukosta pääni pilkisti. Oli kuuma. Sirkat sirittivät. Isäni selkä loittoni keskellä ilmaan noussutta pölyä.
Komea paita. Muistin sen edeltäjät. Muistin myös kuinka istuin keittiön ruokapöydän alla mukamas piilossa. Seurasin isoisän toimia niinä harvoina hetkinä kun hän oli kotonaan ja selvin päin. --
Nyt se istuu kuten paidan pitääkin istua. Olen kasvanut siihen. Täyttänyt sen.

Viinakortti oli minusta aivan luettava osin historiallinen romaani. Se ei kuitenkaan jättänyt mitään sen kummempaa jälkeä mieleen.