J. K. Rowling: Ihmeotukset ja niiden olinpaikat

Yritän kerätä helppoja pisteitä Okklumeus-lukuhaasteeseen, joten luettavaksi päätyi vielä se viimeisinkin Potter-maailmaan sijoittuva pikkukirja Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (2001). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat oli ihan yhtä tylsä kuin huispauksestakin kertova tietokirja, eli ei minun makuuni ollenkaan. Kirja esiintyy Pottereissa koulukirjana, ja tämä julkaistu teos sisältääkin Harryn ja Ronin kirjoittamia sivuhuomautuksia. No, ne olivat ehkä hauskinta, kirjassa, mutta aika ilmeisiä.

Mutta eipä mitään hätää, tällä alle 50-sivuisella kuvitteellisella tietokirjalla voin kerätä pisteen myös Seitsemännen taiteen tarinoihin, sillä tästä kirjasta on (mukamas) tehty elokuva, joka saa ensi-iltansa marraskussa. Ja trailerin perusteella haluan ehdottomasti nähdä tämän elokuvan. Aika paljon mielikuvitusta tosin saa käyttää saadakseen tästä lärpäkkeestä aihetta kokonaiseen pitkään elokuvaan.

Ja vielä kesäbingoonkin sain ruksattua kohdan "kirja josta on tehty elokuva".

Ville Hytönen: Ötökkämaan tarinat

Nämä kaksi sangen törkyistä ötökkäkaverusta asuivat siis yhdessä, ja heitä pidettiin hyvin eriskummallisena parina. Joka toinen päivä he piehtaroivat mudassa, joka toinen rasvasivat sarviaan. He olivat likaisia, niin kovin likaisia.

Ötökkämaan tarinat on ihan loistava lastenkirja! Me luimme tämän, koska tämä oli kirjaston perheen tarinapassissa, ja oli pitkästä aikaa lastenkirja, jonka lukemisesta sekä äiti että lapset nauttivat. Lapsetkin pitivät tästä, mutta molemmat arvioivat silti :| -hymiöllä, äiti olisi antanut omasta puolestaan kyllä :) -hymiön.

Kirjassa seikkailevat mm. pikkuötökkä nimeltään Ippu Pötökkä, Läntti ja Likakasa, jotka eivät ikinä peseytyneet, ikivanha ja vihainen Vanha Tuikka ja Punkeri, joka punkeroi ja punki jatkuvasti, eikä kukaan ymmärtänyt, mitä punkeminen ja punkeroiminen ovat. Kieli on oivaltavaa, kuvitus värikästä ja tarinat sopivan mittaisia 4- ja 6-vuotiaille kuuntelijoille.

Kesäbingoon kirja jossa on värikäs kansi

Paula Havaste: Veden vihat

Kertte ajatteli rannalla yhä korjaamistaan odottavaa laivaa, sen murtuneita pohjalautoja ja koko sitä lastia, joka olisi aivan yhtä hyvin saattanut maata meren pohjassa. Nyt se oli varastorakennuksen turvissa ja kukkaro tarkoin tallessa Osmin kaulassa. Se oli arvokasta, muttei yhtä arvokasta kuin se, että hän itse oli selvinnyt kaikesta. Turvassa hän oli, vaikka väärän miehen rinnalla ja väärässä kylässä, väärän veden rannalla.

Paula Havaste on yksi niistä kirjailijoista, joiden kirjoista olen kovasti pitänyt. Veden vihoja (2016) odotin kovasti ja tein siitä varauksen kirjastoon. Jonkun aikaa piti odotella, ja vielä oli ongelma, että kesätauon aikana oli vähän epäselvää, mistä kirjastosta voin kirjani noutaa. Pääasia oli, että kirjaston henkilökunnan ystävällisellä avustuksella Veden vihat löysi tiensä lukupinooni ja päätyi nopeasti myöskin luettavaksi.

Kerten tarina jatkuu kolmannessa kirjassa. Ensimmäisen osa Tuulen vihat luin viime syksynä, Maan vihat tammikuussa. Molemmista pidin kovasti, ja niin pidin Veden vihoistakin. Kertte pakeni Maan vihojen lopussa Tokholmista Arimon luota laivaan, jonka piti viedä hänet takaisin kotiin. Laiva joutuu myrskyyn ja kotimatka siirtyy. Onneksi laiva saadaan kuitenkin rantaan Osmin, Kerten mukaansa ottaneen kauppiaan, kotipaikalla Koluvanissa, nykyisessä Tallinnassa. Siellä Kertte elelee ja odottelee laivan korjaamista ja seuraavaa matkaa.

Nyt Kertellä on taas hieman rauhallisempaa, Koluvanissa hän ei elä jatkuvan uhan alla kuten Tokholmissa. Kaipuu kotiin on kuitenkin kova. Saapa nähdä, joko seuraavassa osassa nähdään, mitä kotiin kuuluu.

Helmet-haaste: vuonna 2016 julkaistu kirja.

Heidi Köngäs: Hertta

Ehkä olen muuttunut, ehkä olen tullut toiseksi, sillä juuri nyt en toivo mitään muuta kuin että saisin jakaa Leinon kanssa kaiken, taistelun ja yhteisen elämän. Voisin vaikka muuttaa siihen pieneen hirsitaloon, kunhan vain saisin olla hänen lähellään. Hän paikkaa kaikki minun lommoni, poistaa huolet ja epävarmuuden.

Hertta kertoo Hertta Kuusisesta, suomalaisesta kommunistipoliitikosta ja Otto Wille Kuusisen tyttärestä. Hertta oli kahdeksan vuotta Neuvostoliitossa ja palasi Suomeen 1934 tekemään puoluetyötä. Hänet vangittiin melkein heti ja sen jälkeen hän oli pitkiä aikoja vangittuna. Sodan jälkeen hän nousi eduskuntaan, kun kommunistien toiminta sallittiin. Hertta on kertomus vuosista ennen sotaa, sodan aikana ja vielä sodan jälkeenkin, se on kertomus Hertasta ja hänen puolisostaan Yrjö Leinosta.

Hertta haisee tupakalta, polttaa usein ketjussa varsinkin hakatessaan kirjoituskonetta, ja hän istuu sen luona jatkuvasti, tuntikausia, aina on joku lausunto, muistio tai sääntöluonnos tekeillä. Hänen energiansa on loputonta ja varmaan siksi hän pysyy laihana, vaikka syökin ihan kohtuullisesti.

Ei Hertaa syyttä ole kehuttu, minä pidin siitä kovasti. Teksti kulkee sujuvasti, tarina etenee välillä pitkilläkin loikilla, mutta silti siinä on helppoa pysyä mukana. Turhia ei jäädä jaarittelemaan, vaan kuvataan vain olennainen, ja se tehdäänkin tyylillä.

Helmet-lukuhaasteeseen merkataan kohta 34 "keskustelua herättänyt kirja", sillä kirja on herättänyt kysymyksiä toisen päähenkilön Yrjö Leinon todellisista vaikuttimista.

Maeve Binchy: Kastanjakadun väki

"Ensin ajetaan..." Mies kysyi osoitteen tytöltä.
Seurasi kovasti kikatusta ja kuiskailua, ja mies sanoi: "Oikeastaan ajetaan vain sinne - jäämme molemmat siellä pois kyydistä", ja sitten kuului halailun ja suutelemisen ääniä. Maksaessaan mies katsoi Keviniä suoraan silmiin ja antoi juomarahaa. Hän ei tuntenut Keviniä. Taksinkuljettajat ovat näkymättömiä.

Palaan jälleen Maeve Binchyn seuraan kokoelmalla Kastanjakadun väki (2015). Kokoelma on julkaistu hänen kuolemansa jälkeen, ja olisi ilmeisesti siis ansainnut paremmin paikan Helmet-haasteen "kirjailijan viimeiseksi jääneenä kirjana" kuin siihen laittamani Seitsemän talvista päivää. No, en vaihda. Tämä on koottu kirjailijan vanhoista, suurelta osin tosin ennen julkaisemattomista, teksteistä, joten kysehän ei varsinaisesti ole hänen viimeiseksi kirjoittamastaan kirjasta.

Tässä kirjassa on yksi selkeä puute. Se on se, että novellit ovat liian lyhyitä. Usein haluaisin tietää enemmän, lukea enemmän samoista hahmoista, ja seuraavaksi hypätäänki jonnekin aivan muualle - tai paikka, Kastanjakatu, oikeastaan pysyy samana, mutta ajasta, milloin tarina tapahtuu, ei ole mitään tietoa.

On tässä tietysti toinenkin puute. Tarinat toistavat itseään, mutta sitä en kyllä pidä minään ihmeenä, sillä yli 400-sivuinen teos koostuu 36 novellista, joiden yhdistävä tekijä on siis tapahtumapaikka, Kastanjakatu. Paljon on miehiä, jotka pettävät ja jättävät, itsenäisiä naisia, jotka selviävät tai päättävät selvitä tai joiden on vain pakko selvitä.

Kesäbingoon "novellikokoelma".

Kirjaherbaarioon kolmas kirja. Tämä etenee kyllä hitaammin kuin olisin kuvitellut, mutta ei hätää, hyllyssä on jo monta kirjaa, jotka on bongattu kirjastosta sillä perusteella, että niiden nimessä on jokin kasvi. Niiden lukeminen vain takkuaa...

Klassikkohaaste 3. 31.7. Kalle Päätalo: Tammettu virta

- Mihin tuommosella votakalla hyökkäät? huutaa äiti pirtistä.
- Hiltu-Iikkaan. Siellä poijjat rupejaa höpöstelemään savotaa.
Sanon vastaukseni avatun oven raosta. Pelkään äidin lyövän julkiset kammat ja kiireestäni huolimatta ihmettelen hänen sanojaan:
- Mutta elä värkkäy siellä iltamyöhäseen! Että kerkiät tehä läksyt.

On aika nihkeää tarttua jälleen Kalle Päätalon mammuttiteokseen. Iijoki-sarjan toinen osa on 632 sivua paksu ja jatkuu suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Tämä luku-urakka eteni merkittävästi nihkeämmin kuin edellinen Huonemiehen poika, jonka sain luettua maaliskuulla.

Riitu-äiti on taas tiineenä, Kalle käy kansakoulua ja osallistuu kylän lasten leikkeihin. Isä lupailee Kallelle jopa Oulun reissua, mutta se kariutuu. Korttipiru on saanut Kallenkin otteeseensa ja pitkin kirjaa kuvataan, mitä kaikkea Kalle joutuu tekemään ja varastamaan maksaakseen korttivelat. Päätalo ei kyllä maalaa itsestään kovin miellyttävää kuvaa. Luin Kirjavan kammarin postauksen paaaljon myöhemmästä Iijoki-osasta Pato murtuu, ja siinä Kirjavan kammarin Karoliina toteaa, että on vaikeaa olla Kallen puolella (liittyen hänen ensimmäisen avioliittonsa kariutumiseen). Ehkä tämä tyyli, jossa omia tekoja ei ainakaan kaunistella eikä selitellä, on sitten Päätalolle ominaista? Vaikea näin kahden kirjan perusteella sanoa.

Kun äiti laittoi minut Hiltu-Iikkaan kauppaan ja antoi rahan matkaani, sanoin palattuani tavaroiden maksaneen enemmän kuin olin Iikan kouraan antanut. Tässä saatoin mennä niinkin pitkälle, että äiti joskus sanoi: "Oliko nämä niin tyyriitä? Siitä Iikasta on tullu riettaanmoinen nylykyri... Uskovainen mies...

Kirjan loppupuolella Kallesta on tullut jo niin iso poika, että hän pääsee isänsä matkassa uittoon Pudasjärvelle ja saa palkkaakin. Savotta- ja uittokuvauksistaanhan Päätalo onkin tunnettu, joten niitä ilmeisesti on odotettavissa jatkossakin. Kirjassa ei muuten mielestäni kertaakaan sanota mitä aikaa eletään tai minkä ikäinen Kalle kirjassa on. Jotain blogitekstiä lukiessani ymmärsin, että ilmeisesti ollaan 1920-luvun lopussa ja Kalle on noin 10-vuotias.

- Kai me myös tälle nuorelle Päätalolle tehdään litviikki! Eikös poika vahtinut Korennon sillalla puomapuita...
- Ja oli silimä kovana kun ketunpesällä ollessa! Jakki älähti ja lisäsi: 
- Ja jumaliste Kassu oli jämeränä kelunsarvissa kun pyöritettiin pyrräitä Hirvasjärvellä.
Käänsin pääni pois. Häpesin ja pelkäsin mielenliikutuksen nostavan kyyneleet taas kerran silmiini.

Tammettu virta latisti Päätalo-tunnelmiani niin paljon, että nyt en tiedä milloin jatkan seuraavaan osaan. Aiheeltaan se kyllä kiinnostaisi, olen ymmärtänyt, että Päätalojen perheessä on raskaat ajat tiedossa, mutta en ole varma kestänkö tuota jaarittelua - ainakaan ihan heti.

Osallistun Päätalolla Klassikkohaaste 3:een, vaikka aluksi hieman epäröinkin.

Lisäksi Kirjaherbaarioon kerätään myös, sanalla "tammi". Ja Helmet-kirjahaasteeseen napataan kohta "perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja".

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä

Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa kertoo Jean Sibeliuksen tarinan lapsille. Jean on Janne-pappa, josta kirjan lapsenlapsi kertoo. Mukana on musiikki-cd, jossa on kuusi Sibeliuksen säveltämää kappaletta. Kuuntelimme niistä lastemme kanssa kaksi samalla kun luimme kirjaa. Musiikki on vähän toista kuin mitä lapset normaalisti radiosta kuuntelevat, ja ei ilmeisesti ihan heti iskenyt tulta.

Minä itse pidin tarinaa hyvänä ja kuvitusta kauniina, lapset 6- ja 4-vuotta eivät oikein innostuneet. Toinen arvioi Soivan metsän :| ja toinen :( -hymiöillä. Että eipä siitä sitten sen enempää. Viehättävä kirja joka tapauksessa, ja taas on yritetty hitunen sivistää lapsia, joten äiti valitsee hymiön :).

Kesäbingoon "lastenkirja".