Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksia

Olen yrittänyt löytää kirjastostani myös sopivaa sarjakuvaluettavaa. Valikoima lähikirjastossani on kuitenkin valitettavan suppea, joten joutunen retkelle johonkin isompaan kirjastoon siinä toivossa, että löytäisin kiinnostavia sarjakuvia. Reetta Niemensivun Aavepianisti ja muita kertomuksia (2011) löytyi kuitenkin lähikirjastoni hyllystä.

Aavepianisti ja muita kertomuksia on ohut vihkonen, johon on koottu neljä kummitustarinaa kuvitettuna. Kyseessä on mukava välipala - ei liian pelottava minullekaan. Tarinoiden sävy on jotenkin herkkä ja hellyttävä. Sarjakuvaa ehkä ei voi spoilata, jos kerron, että se päättyykin sanoihin "Niin kaunista."

Koska omalla piirtämiselläni en saisi aikaan edes tikku-ukkoa, en koe olevani oikea henkilö arvioimaan piirrosjälkeä. Värien käyttö on kyllä aika tummaa, mikä sopii kummitusjuttujen luonteeseen. Kiva välipala.

Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

Ilmeisesti lapsuudessani Astrid Lindgrenin teokset eivät kuuluneet kirjastoauton valikoimiin, koska hänen kirjansa ovat minulle vieraita. Kirjastoauton lasten- ja nuortenkirjat luin kyllä laidasta laitaan, joten siitä päättelen, ettei näitä ehkä siellä edes ollut.

No, nyt tämä puute on Veljeni Leijonamielen (äänikirja 2003) osalta korjattu. Äänikirja löytyi kirjaston nuortenosastolta ja harkitsin hetken, voisiko tätä lukea lapsille. Edes tarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu (en kyllä käsitä miten se on mahdollista!), joten pikaisesti googlasin ja totesin, että ei. Moni koki Veljeni Leijonamielen enemmän aikuisten kirjaksi kuin lasten kirjaksi. Päädyin siis kuuntelemaan kirjaa ihan yksikseni ja lasten kanssa palataan asiaan ehkä joskus.

Kirjan kertojana on Korppu, 10 vuotta. Korppu on vakavasti sairas ja tietää kuolevansa. Isoveli Joonatan kertoo Korpulle tarinaa Nangijalasta, paikassa jossa ei ole sairauksia tai vammoja ja kaikki saavat kaiken mitä haluavat ja siellä seikkaillaan aamusta iltaan. Nangijalaan siirrytään kuoleman jälkeen. Aikuinen minussa kuuli veljen Joonatanin kertomissa tarinoissa lohduttavaa taivasuskoa. 

Kaikkien yllätykseksi Joonatan kuolee onnettomuudessa ennen Korppua. Korppu kuitenkin seuraa pian perässä. Äiti minussa itkee sitä ajatellessani. Kirjassa poikien äidistä tämän jälkeen puhutaan sen verran, että Nangijalan kodissa on varattu huone äidille, huone, johon mahtuu vaikka kymmenen ompelukonetta, jos äiti niin haluaa.

Nangijalassa kaikki unelmat toteutuvat, mutta se ei olekaan pelkästään hyvä paikka. Tässä taivaassa on myös ongelmia. Sieltä löytyy petturi, jonka henkilöllisyyttä arvaillaan, uhkaa ja pelkoa. Seikkailuja ne varmaan lapsen mielessä olisivat.

Veljeni Leijonamieli on mielestäni jokseenkin hidastempoinen, eikä kovin vakuuttava. Ehkä tarinan pitäisi jo olla tuttu, jotta siihen olisi nostalgiasyistä mukava palata? Kirja jäi kesken, koska edes pitkillä automatkoilla ei kärsivällisyyteni riittänyt tarinan kuuntelemiseen. Ehkä kuitenkin palaan tämän pariin vielä joskus?

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Miksiköhän minä tartuin kirjaan Norwegian Wood (1987, suom. 2012)? Ehkä olin nähnyt sen jossain kirjablogissa? En tiedä. Murakami oli minulle tyystin vieras tuttavuus. Kannessa Murakamia kuvaillaan yhdeksi maailman parhaista kirjailijoista ja kerrotaan, että hänen kirjoistaan otetaan miljoonapainoksia Japanissa ja niitä julkaistaan yli 40 maassa. Norwegian Wood on hänen läpimurtoteoksensa, joten ajattelin, että jos jotain häneltä luen niin sitten tämän.

Kirjan minäkertoja muistelee kaihoten nuoruuttaan. Hän kertoo kirjassa nuoruudenrakastetustaan Naokosta, ja heidän välisensä side paljastuu vähitellen. Naoko oli Torun kuolleen ystävän tyttöystävä. Yhteisen ystävän tekemä itsemurha ajaa Naokon ja Torun myöhemmin yhteen, ystävystymään, rakastumaankin. Se ei kuitenkaan riitä, eikä Naoko kestä elämää.

Toru opiskelee yliopistossa ja hänen elämäänsä asuntolassa kuvaillaan laveasti.

Olin kyllä kokenut kaikenlaista kummaa Shinjukussa, mutta koskaan aiemmin kaksi vierasta tyttöä ei ollut kutsunut minua juopottelemaan aamulla kahtakymmentä yli viisi. En kuitenkaan jaksanut kieltäytyä eikä minulla ollut kiirekään, joten ostin sylillisen sakea ja särvintä läheisestä automaatista, minkä jälkeen menimme parkkipaikalle aseman läntisen sisäänkäynnin viereen ja pidimme kolmestaan spontaanit juomingit.

Ei tämä heti vakuuttanut. Kirjan puolivälissä melkein jo luovutin. Asiat eivät tuntuneet etenevän mihinkään. Siinä sitä vain jahkattiin, eikä kukaan tuntunut tietävän mistään mitään. Juopottelua, välinpitämätöntä seksiä nimettömien ja kasvottomien tyttöjen kanssa, päättymätöntä kaihoamista Naokon perään, hulluttelua Midorin kanssa. Sitten päätin selailla kirjaa eteenpäin, niin että tietäisin mitä siinä tapahtuu ja voisin hyvillä mielin luopua lukemisesta. Jossain vaiheessa selailua tarina alkoi taas edetä ja luin ihan hyvillä mielin loppuun.

"Jos pääset pois täältä, muutatko minun luokseni?" kysyin. "Sitten minä voisin suojella sinua pimeydeltä ja painajaisilta. Sitten minä voisin halata sinua niin kuin Reiko, silloin kun sinua ahdistaa."
Naoko painautui minuun vielä tiukemmin. "Se olisi ihanaa", hän sanoi. 

Pokkarimuodossa kirjassa on 426 sivua. Minusta se olisi kaivannut pientä tiivistämistä, mutta mikä minä olen sanomaan, sentään maailmankuulun kirjailijan läpimurtoteos. Nettikeskustelujen perusteella Norwegian Wood on Murakamin kirjoista ehkä helpoiten lähestyttävä. Ja koska tämäkään ei ollut minusta mitenkään erityisen helposti lähestyttävä, en nyt ihan äkkiä usko, että olen lukemassa hänen muuta tuotantoaan. Eihän sitä koskaan kuitenkaan tiedä.

Vaikutinko liian negatiiviselta? Se ei ollut tarkoitukseni. Kirjassa on hyvä tarina, jonka lopputulos ei ollut liian ennalta-arvattava. Jos vielä Japani kiinnostaa, niin kannattaa tätä kokeilla.

Tuoma Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Kuuntelin Tuomas Kyrön Ilosia aikoja, Mielensäpahoittajan (2014) äänikirjana. Lukija Antti Litja saa Mielensäpahoittajan elämään ja nautinkin äänikirjasta oikeastaan enemmän kuin kirjana lukemastani Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Hörähtelin autossa ääneen Mielensäpahoittajan kommenteille.

On oltava ihmisellä suunnitelma aivotautien ja muiden uhkaajien vuoksi. Jos minulta järki lähtee ja päädyn pököpäänä harhailemaan, niin suunta on selvä. Hillasuo. Tai jäämeren ranta. Unohdan missä olen, katoan kivilouhikkoon. Kyllä  saa laittaa lehteen, että vanhus löytyi suolta kylmän kangistamana, kunhan muistetaan kertoa että ämpärit olivat täynnä hillaa ja saappaat kestävästi parkittu.

Mielensäpahoittaja miettii elämän alku ja loppua, rakentaa itselleen arkun ja laatii testamentin ja muistokirjoituksen. Poika ja miniä seuraavat hämmentyneenä Mielensäpahoittajan touhuja. Aikooko tämä tehdä itselleen jotain? Eihän arkun rakentaminen ja kuolemasta puhuminen ole aivan normaalia!

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja on erinomainen hyvän mielen kirjan. Suosittelen erityisesti äänikirjana.

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike

Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja on jo käsite. Sarjan ensimmäistä kirjaa en ole tainnut edes lukea, ja tähän jatko-osaankin tutustuin ensin radion kuunnelmina. Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (2012) kertoo ruuanlaitosta. Emäntä on sairaalassa ja kotiapu vaihtui ja Mielensäpahoittaja kielsi kokonaan tulemasta. Ruuanlaittoonhan siinä on sitten ruvettava, ei muu auta.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en kestänyt syömättä. Parin päivän jälkeen heikotti jalkapohjia myöten ja tarvitsin ratkaisun. Muistin vieneeni vuonna kahdeksankymmentä ja seitsemän mikroaaltouunin vintille. Saimme sen lahjaksi pojalta ja miniältä, joka oli silloin vasta miniäehdokas. Kyllä ei ymmärtänyt, millä appiukko vakuutetaan. Nimittäin telaöljyllä tai siannahkarukkasilla. Ei mikrolla.

Mitä tästä nyt voi sanoa. Ruuanlaiton opettelussa lähdetään nollasta, ja päädytään siihen, että Mielensäpahoittaja pyöräyttää pojalle ruisleivän, täytetyt uuniperunoita ja joulukinkun. Jälkiruuaksi räiskäleitä. Ei tarvitse kuolla nälkään, kun osaa itse laittaa ruuan. Eikä tarvitse kotiapua.

Ruoka ei ole koskaan pahaa. Muta on pahaa ja karamellit ja perunalastut.
Juureksista ja lihasta tehty ja haudutettu ruoka on aina joko hyvää tai erinomaista. Jos ei maistu, ollaan syömättä. Rupeaa muutaman päivän päästä maistumaan. Kokemuksesta tiedän, ei yhtään irvistellä siellä lippalakin alla. 

Graeme Simsion: Vaimotesti

Vaimotesti (2013) kertomus siitä, kuinka ihmissuhteissa kömpelö professori Don Tillman päättää etsiä vaimon. Ja vaimohan löytyy, kun vain on riittävän järjestelmällinen. Don laatii kysymyslomakkeen vaimoehdokkaille, ja lomakkeen avulla hän uskoo suodattavansa pois täysin mahdottomat ehdokkaat. Avukseen hän pyytää naisiin menevän ystävänsä Genen.

"Gene lähetti minulle maailman kelvottomimman naisen. Baarimikon. Myöhästelijä, kasvissyöjä, epäjärjestelmällinen, irrationaalinen, epäterveelliset elämäntavat, tupakoitsija - tupakoitsija! - psykologisia ongelmia, ei osaa laittaa ruokaa, matemaattisesti kyvytön, luonnoton hiustenväri. Oletan, että se oli Genestä vitsi."

Rosie ilmestyy kuvioihin mukaan. Huolimatta siitä, että hän on aivan mahdoton vaimoehdokas, hänestä ei pääsekään eroon niin vain. Rosie tarvitsee Donin apua genetiikan asiantuntijana ja jostain syystä Don huomaa haluavansa auttaa - vaikka silloin vaimoprojekti jääkin vähän sivuosaan.

Don, joka kirjan alussa tuntui minusta ihan mahdottomalta, osoittautuukin olevan lämminsydäminen kaveri, jonka askeltamista naissuhteen ensi metreillä onkin ilo seurata. Rosie on nainen, jolla on roppakaupalla omiakin ongelmia, eikä hänkään varsinaisesti ole kiinnostunut suhteesta - varsinkaan järjestelmällisen, tunteettoman, jäykän Donin kanssa.

Simsion on kirjoittanut Vaimotestiin jatko-osan Vauvatesti. Se ei ponnahtanut lukulistan kärkeen, mutta saattaa vielä joskus päätyä luettavaksi.

Sarah Blake: Jos saat tämän kirjeen

Jos saat tämän kirjeen (2013) on ajankohtainen, huolimatta siitä, että se kuvaa sota-aika, vuotta 1940. Kirja kertoo sodasta, mutta ennen kaikkea se kertoo siitä, kuinka ihmiset lähtevät kotoaan ja koettavat pelastautua. Ja toiset koettavat suojella itseään ja unohtaa, että toisaalla ihmisiä kuolee.

Iris työskentelee Yhdysvalloissa pikkukaupungin postinhoitajana. Samassa kaupungissa asuu Emma, joka on juuri avioitunut kaupungin lääkärin kanssa. Frankie puolestaan on lähtenyt Lontooseen radiotoimittajaksi. Frankie haluaa kuulla, mitä ihmisillä on sanottavanaan sodan ja pommitusten keskellä. Hän haluaa löytää ja kertoa totuuden.

"Tuota minä juuri tarkoitin. Täytyy olla varovainen. Täytyy olla tarkkana, pitää varansa. Onhan se kamalaa, mutta ranskalaisilla on ollut jo muutenkin hankalaa ilman kaikkia näitä ihmisiä, juutalaisia ja mitä niitä onkaan, joita tulvii sinne joka puolelta Eurooppaa sotaa pakoon, yhtäkkiä hirveät määrät ihmisiä joista täytyy pitää huoli, ikäänkuin niitä ei olisi jo ennestään tarpeeksi. Ensin saksalaiset, nyt tämä, ja jos tämä rouva ei olekaan vaarallinen, niin jotkut niistä ovat, siitä voit olla varma -"

Postinhoitaja Iris rakastuu Harryyn, joka odottaa saksalaisten sukellusveneiden rantautuvan kaupungin rannikolle. On Iriksen onni, että myös Harry rakastuu häneen. Postinhoitajana Iriksellä on valta ja etuoikeus nähdä koko kaupungin lähtevät ja saapuvat kirjeet. Romaanin kuluessa Iris päätyy pohtimaan, onko aina oikein kertoa. Onko oikein viedä uutisia, joista ei ole mitään hyötyä?

Frankie päätyy totuutta etsiessään pakolaisjunaan Saksasta poispäin. Frankie tekee rankan matkan heidän seurassaan ja tajuaa, ettei totuutta voi löytää, saati kertoa. On vain tarinan sirpaleita, pätkiä, joista ei voi nähdä koko tarinaa.

Jos saat tämän kirjeen on viehättävä romaani, jossa sodan epätoivoisuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee erityisen lähelle. Suosittelen lukukokemusta kovasti.