Klassikkohaaste 31.7.2017. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

Mutta Illusia ei taaskaan ymmärtänyt. Hänellä ei ollut koskaan aikaisemmin ollut jano. Pessin täytyi selittää asia Illusialle ja näyttää miten jotiin. Illusia seurasi esimerkkiä. Hän huudahti ihastuksesta, sillä karpalomehu oli raikasta ja lämmintä.
- Tiedätkö Pessi, sanoi Illusia. - Sinä olet ihmeellinen.


Olen osallistunut jo muutamaan kirjabloggaajien Klassikkohaasteeseen ja lukenut kotimaisia järkäleitä: Kalle Päätaloa, Väinö Linnaa ja Veikko Huovista. Nyt sain juuri päätökseen talvella aloittamani Täällä Pohjantähden alla -trilogian, ja halusin kesän Klassikkohaasteeseen jotain kevyempää. Paha vain minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä se voisi olla.

Kirjastossa harhailin lasten ja nuorten osastolla etsimässä jotain kiinnostavaa, jonka voisi kuitenkin lukea klassikkoteokseksi. Yrjö Kokon Pessi ja Illusia on nimenä tuttu, mutta en ollut koskaan aiemmin törmännyt itse kirjaan. Itse asiassa en tiedä onko vähän noloa tunnustaa, mutta Pessi ja Illusia on tuttu lähinnä Tuija Lehtisen Minun veljeni Jon -kirjasta, jossa kirjaan viitataan.
Mä huomasin ajattelevani, että ehkä se tosiaan yritti käydä jostain peikosta. Pessi ja Illusia. Varmaan ainoa kirja minkä se oli koskaan lukenut. Mullakin oli se kirja, vanha ja repaleinen, ja Jon oli ilman muta nähnyt sen äsken hyllyssä. Kirjassa ei lukenut mitään omistuksia, mutta mä arvelin nyt, että Riia oli aikaan ostanut meille molemmille omat opukset. Kai sillä kirjalla oli Riialle jotain merkitystä. Mä en ollut koskaan piitannut siitä kummemmin. Mutta mähän en ollutkaan mikään Mikkosen Tuomaksen hengenheimolainen, luontofanaatikko vailla vertaa. (Tuija Lehtinen)

No niin, tiesin siis, että kirjassa on peikko ja että se liittyy luontoon. Silti Pessin ja Illusian vahva luontokuvaus, johon koko kirja perustuu, tuli yllätyksenä. Yrjö Kokko aloitti sadun Pessistä ja Illusiasta joululahjaksi lapsilleen 1941 rintamalla. Tarina kertoo Illusia-keijusta ja Pessi-peikosta, jotka vaeltavat luonnossa ja juttelevat eläinten ja hyönteisten kanssa. Se on kertomus myös sodasta, joka tunkeutuu itse tarinaankin mukaan.

Pessi ja Illusia ei suuremmin vakuuttanut minua. Piti lukea viitisenkymmentä sivua, ennen kuin kiinnostuin siitä, mitä Pessille ja Illusialle tapahtuu. Siinä vaiheessa Illusia menetti siipensä, joilla hänen piti lentää takaisin kotiinsa sateenkaarelle. Miten Illusia pääsee kotiin? Jääkö hän ikuisiksi ajoiksi Pessin kanssa metsään? Ja onko Illusia tämän jälkeen onnellinen vai onneton?
Tämänkin jälkeen kirja eteni jokseenkin hitaasti ja nihkeästi, mutta eteni kuitenkin. En uskaltautunut kuitenkaan kokeilemaan lasteni reaktioita kirjaan, jonka punaista lankaa minunkin oli toisinaan vaikea tavoittaa. Lopuksi on sanottava, että Pessi ja Illusia on enemmänkin sodan ja ihmisyyden vertauskuva kuin lasten satu.

Helmet-haasteen kohta 32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta.

Anne Holt: Tuntematon uhka

Henrikiä ärsytti, että pyörätuoli oli saanut hänet hämmentymään. Hän tiesi hyvin, että Hanne Wilhelmsen oli halvaantunut. Ampumavälikohtaus, joka oli lähestulkoon maksanut naisen hengen ja saanut aikaan sen, että tämä oli eristäytynyt täysin muusta maailmasta, oli osa legendaa jonka kaikki Oslon poliisissa työskentelevät tunsivat. /.../  Huhut kertoivat, ettei Hanne Wilhemsen käynyt juuri koskaan ulkona, mutta olohuone oli niin iso että siellä olisi mahtunut pelaamaan koripallo-ottelun. Vähintäänkin.

Tuntematon uhka (2016) on loistava paluu entisen poliisin Hanne Wilhelmsenin pariin. Hanne on loukkaantunut työtehtävissä yksitoista vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen ollut tekemisissä entisten kollegoidensa kanssa. Hän on hautautunut kotiinsa, tutkii nettiä pysyäkseen mukana maailman tapahtumissa ja lähtee sieltä vain perheensä vaatimuksesta, ellei vaihtoehtoja ole. Erakkoluonteinen Hanne on loistava sankari, josta uudet poliisit kuulevat vieläkin ihailevia sankaritaruja. Hanne viehättää myös lukijaa, ja ilahduin suuresti, kun huomasin, että Anne Holt on jatkanut sarjaa.

Mutta nyt Hanne on palannut töihin. Hän tutkii kotoaan käsin vanhoja, ratkaisemattomia juttuja ja saa siihen omalaatuisen apulaisen Henrikin. Myös vanha ystävä ja kollega Billy T. ottaa Hanneen vuosien jälkeen yhteyttä, sillä hän on huolissaan pojastaan, jonka epäilee kääntyneen radikaaliin islamiin.

- Kävitkö Arfanin luona?
- Ei kuulu sulle.
- Ei niin. Mutta nyt haluan että kuuntelet minua, Linus. Sinun täytyy kuunnella. Itsesi takia, ei minun. Pysy erossa Arfanista. Kuulitko? Arfan on...
Billy T. vaikeni ja yritti tukkia tien Linuksen huoneeseen.

Kun Oslossa räjähtää pommi ja heti perään toinenkin, koko kansakunta on varpaisillaan.

Helmet-lukuhaasteen kohta 17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista.

Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea

Mutta oliko herra Holger varma, että halusi pakolaisen ja ydinaseen niskoilleen? Ja vieraan vallan tiedustelupalvelun kannoilleen?
Holger ei ollut varma mistään, mutta huomasi pitävänsä tästä ihmisestä. Eikä voinut kuvitellakaan lähettävänsä häntä noin vain israelilaisen Mossadin kynsiin.
"En", hän sanoi. "En ole. Mutta tarjous on voimassa."
Nombeko puolestaan piti Holgerista. Jos nyt oli olemassa jotain, josta voi pitää.
"Etkö sinä sitten ole minulle vihainen tuosta atomipommi-asiasta?"
"Äh", Holger sanoi. "Sellaista sattuu."

En ole lukenut Jonas Jonassonin kehuttua Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi, mutta ilmeisesti hänen toinen suomennettu romaaninsa Lukutaidoton joka osasi laskea (2014) on samaa maata Satavuotiaan kanssa. Huumori on absurdia ja rönsyilevää, juoni lähtee kahdesta tyystin eri pisteestä Etelä-Afrikassa ja Ruotsissa, mutta kun ne lopulta kohtaavat on kirjan sankarilla Nombekolla vahingossa mukanaan ydinpommi.

Nombeko syntyy Soweton slummiin, oppii laskemaan ajankulukseen ja nopeasti myöskin lukemaan. Kun humalainen ydinase-insinööri ajaa hänen päälleen jalkakäytävällä, tuomitaan Nombeko seitsemäksi vuodeksi pakkotyöhön insinöörille korvatakseen tälle aiheutuneet vahingot. Pian insinööri huomaa, että Nombekosta, jonka nimeä hän ei muista, on arvaamatonta hyötyä laskutaitonsa ansiosta.

Koska insinööri on jatkuvasti päissään, hän tulee ihan vahingossa rakennuttaneeksi kuuden ydinpommin sijaan seitsemän. Ja kun Nombeko lopulta pakenee Ruotsiin, hänellä on ihan yhtä vahingossa mukanaan kolmen megatonnin atomipommi.

Holgeria taas ei ole virallisesti olemassa, sillä hänen isänsä otti elämäntehtäväkseen muuttaa Ruotsin tasavallaksi ja piti jokapäiväistä koulussa käymistä ajanhukkana. Identtiset kaksospojat kävivät vuorotellen koulua, ja joka toinen päivä isä opetti heille tasavaltalaisoppia. Atomipommista saattaisikin olla arvaamatonta hyötyä kuninkaan saamiseksi vallalta? Ainakin jos isän oppeja seuraava kaksoisveli saisi siitä tietää, joten on siis pidettävä huolta, ettei hän koskaan huomaa, mitä nurkassa säilytettävässä lautalaatikossa todellisuudessa on...

Helmet-lukuhaasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Kattavan kuvauksen kirjasta omassa blogitekstissään on esittänyt ainakin Eilispäivän kirjat.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset

"Kuule, minusta tuntuu, että koko perhe on kirottu etkä sinä voi sille mitään."

Luin taas takaperoisessa järjestyksessä. Postimyyntilapset luin viime kesänä ja raskaasta aiheesta huolimatta se oli mieluisaa luettavaa. Kishwar Desain esikoisromaani Pimeyden lapset (2010) jäi silloin kaihertamaan mieltä. Molemmissa kirjoissa on sama päähenkilö, sosiaalityöntekijä Simran, joka selvittää peräänantamattomasti kohtaamiaan ongelmia.

Tällä kertaa Simran työskentelee vapaaehtoisena auttaakseen pidätettyä 14-vuotiasta Durgaa. Durga on löytynyt talosta, jossa kaikki hänen perheenjäsenensä ovat kuolleet. Durga on raiskattu - ehkä - ja sidottu kiinni - löysästi. Durga on ostanut itse myrkyn, johon hänen perheensä on kuollut. Onko hän syyllinen koko perheensä surmaamiseen? Vai onko hän uhri kuten muukin perhe?

Siskoni oli Sisimmässään samanlainen kuin minä. Hänkään ei halunnut, että meidän tarvitsisi koskaan lähteä ja erota toisistamme. Olimme sitä paitsi juuri kuulleet, että naapurin tyttö, joka oli lähtenyt kotoa morsiamena, oli tullut alle kuukauden päästä ruumiina takaisin. Hänet oli poltettu liian pienten myötäjäisten takia. Itkimme Amlalle, ettemme halunneet olla paraya dhan. Eikö meistä voisi tulla Poikia? Pojat olivat turvassa, he saivat osakkeita eikä heidän tarvinnut lähteä kotoa.

Se, mitä Durgan kotona on tapahtunut, kiertää loppujen lopuksi takaisin sukupolvien ketjuun, kysymykseen naiseudesta ja tyttöydestä, sukupuolten välisestä arvosta, ja siihen kaikkein tärkeimpään kysymykseen: onko ihmiselämällä mitään arvoa?

Ei asiat tasa-arvon kannalta meillä Suomessakaan ole niin kuin niiden pitäisi olla. Sukupuolella ei pitäisi olla mitään väliä, kun valitaan työntekijöitä, ammattia, äänestetään, maksetaan palkkaa tai mitä tahansa. Sukupuolen ei pitäisi olla se asia, jonka perusteella päätöksiä tehdä. Ja kuitenkin niin tehdään.

Durgan tarinaa lukiessa kuitenkin muistaa myös sen, että meillä niin tytöt kuin pojatkin ovat syntyessään yhtä arvokkaita. Heillä on molemmilla mahdollisuus syntyä, mahdollisuus mennä kouluun, mahdollisuus päättää itse avioitumisestaan tai avioitumatta jättämisestään. Ja hyvä niin.

Osallistun Pimeyden lapsilla Helmet-lukuhaasteen kohtaan 33. Kirja kertoo Intiasta. Lisäksi osallistun postauksella myös Naistenviikkohaasteeseen.

Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin

Ehdin ripustaa kaksi vaatetta siinä ajassa joka Sampolta kesti palata ja kiskoa niistä toinen alas. Siirsin hänet kauemmaksi, ripustin pari vaatetta, noukin Sampon taas kauemmaksi, ripustin, noukin, siirsin, kunnes väsyin tuskastuttavan hitaaseen edistymiseen ja laitoin television päälle. Etsin lastenohjelmia tauottomana virtana lähettävän kanavan, josta maksoin syyllisyydentuntoisena joka kuukausi, ja istutin Sampon laitteen ääreen.

Sopivasti sekaisin (2017) on ensimmäinen Veera Vaahteralta lukemani romaani. Veera Vaahtera on Pauliina Vanhatalon alter ego, jolla hän kirjoittaa hyvän mielen viihderomaaneja. Ja kyllähän Sopivasti sekaisin minua viihdytti! Matleena on palkattu kirjastotoimenjohtajaksi, ja perheenäitiyden ja työn yhdistäminen ei osoittaudu olevan ihan helppoa. Ja kukapa lapsiperheen äiti, joka tuntee hommien kasautuvan vain itselleen, ei olisi haaveillut siitä, että päättäisi jättää tiskit tiskaamatta, pyykit pyykkäämättä ja ruuat laittamatta. Kokeillaan, mitä tapahtuu? No, näin Matleena päättää toimia, mutta lopputulos ei ehkä ole aivan sitä mitä hän toivoi...

Kirjan loppu on kuitenkin viihdegenreen oikein sopiva. Hyvän mielen kesäkirja (joka sopinee myös syksyyn, talveen ja kevääseen)!

Helmet-lukuhaasteen kohta 13. Kirja "kertoo sinusta", sillä sekä sankarittarella että minulla on pieniä lapsia.
Naistenviikkohaaste, Matleenan nimipäivä 22.7.

Sara Medberg: Holhokki

"Ette aio mennä naimisiin? Mutta nuoren naisen tehtävä on löytää aviomies ja synnyttää hänelle perillinen!" Dominic oli melkein saanut loput teestään väärään kurkkuun. Kuinka tyttö uskalsi sanoa vastaan holhoojalleen? Dominic muisteli tyytyväisenä miten oli naulinnut jääkylmän katseensa neitoon. Hän pystyi yleensä pelkällä tuijotuksella saamaan vastustajansa toisiin ajatuksiin.
Valitettavasti neiti Sparw oli osoittautunut Dominicin vastustajia sisukkaammaksi.

Tämän päivän nimipäiväsankarin kunniaksi Sara Medbergin Holhokki (2015). Olin lukenut kirjasta blogiarvion, jonka perusteella se päätyi lukujonooni. Pelottavan vaaleanpunainen kansi ja yli 500 sivua saivat minut kuitenkin epäröimään. En tuntenut olevani oikeassa mielentilassa pinkkejä röyhelöitä varten. Oi, miten väärässä olinkaan.

Neiti Desideria Sparw on jäänyt pikkutyttönä orvoksi ja asuu Pohjanmaalla syrjäisessä kartanossa hellittynä. Hänen Tukholmassa asuva holhoojansa ei ole pahemmin välittänyt tytöstä, mutta nyt holhooja on vaihtunut edellisen kuoltua. Nuori Dominic päättää tehdä velvollisuutensa ja matkustaa katsomaan tyttöä ja kasvattaa tästä nöyrän ja myöntyväisen nuoren neidon, joka käyttäytyy etiketin mukaisesti ja menee hyviin naimisiin. Desideria osoittautuu olevan kuitenkin toista mieltä.

1700-luvun Suomessa ja Ruotsissa on kuitenkin vaikeaa olla nuori neito, jolla on omia mielipiteitä ja tavoitteita. Holhokki on hauska ja viehättävä kuvaus naisen elämästä ja asemasta ennen kuin naisilla oli omia oikeuksia. Siksipä Holhokki sopii hyvin tämän vuotiseen Naistenviikkohaasteeseen. Kaikki keinot ovat sallittuja, jotta omat tavoitteet saataisiin läpi: aivan avuttomia eivät naiset olleet tuohonkaan aikaan, vaikka miehet niin olisivatkin kuvitelleet.

Desideria ei ollut lainkaan tiennyt, että Eugenialla oli niin teräksiset hermot! Kauhunsekaisella ihailulla hän näki, kuinka Eugenia nosti oikeassa kädessään olevan miekan ilmaan ja kylmän rauhallisesti odotti, että ovi aukenisi.
Desideria tempaisi itselleen erään haarniskan pitelemän keihään ja syöksyi Eugenian vierelle. Hyvänen aika, mitä hän tekisi aseella? Desideria ei halunnut vahingoittaa ketään. Ehkä hän voisi kampittaa voron keihään varrella?

Holhokkia lukiessani minulla oli koko ajan olo, että kirjailijalla on ollut todella hauskaa kirjoittaessaan kirjaa ja kuvauksia sekä Dominicin että Desiderian sielunelämästä. Ja niin oli minullakin tätä lukiessani.

Naistenviikkohaaste 2017.
Helmet-lukuhaasteen kohta 38. Kirjassa mennään naimisiin.

Taavi Soininvaara: Ebola Helsinki

Ratamon ajatukset alkoivat seljetä, kun hän nousi portaita kolmanteen kerrokseen. Tilanne oli nyt poliisin hallinnassa, eikä hän enää ollut hengenvaarassa. Todellisuus iski kuin moukari. Pulssi takoi hänen ohimoillaan. Suu tuntui kuivalta kuin näkkileipä ja silmiä kirveli kuin hiekkamyrskyssä. Kaisa oli murhattu. Hänet oli yritetty murhata. Hän hengitti syvään ja taisteli paniikkia vastaan.


Joulukuussa harmittelin luettuni Venäläisen vieraan, että osa Ratamo-kirjoista on jäänyt välistä. Näemmä väliin oli jäänyt ihan ensimmäinenkin Arto Ratamo-dekkari! Olen koko ajan kuvitellut totta kai lukeneeni Ebola Helsingin (2000), mutta myönnettävä se on, en ainakaan saanut mitään mielikuvaa että niin olisin tehnyt.


Arto Ratamo on tässä kirjassa vielä nuori virologian tutkija, joka löytää vastalääkkeen Ebolaan. Siitä lähtee liikkeelle vauhdikas tapahtumaketju, jonka tavoitteena on murhata Arto Ratamo ja kaikki ne, jotka tuntevat vastalääkkeen kaavan.

Seuraavaksi ehkä vähän uudempaa Soininvaaraa.

Nicolas Barreau: Meillä on aina Pariisi

Kun hän jälleen kohotti katseensa, oli hyvännäköinen vieras kadonnut näkyvistä. Rosalie vilkaisi tyhjälle kadulle ja aisti pistävän pettymyksen, joka tuntui täysin sopimattomalta.
Jos joku olisi sillä hetkellä sanonut hänelle, että hän viidentoista minuutin kulutta riitelisi raivopäisesti tuon niin sympaattiselta näyttäneen miehen kanssa, hän ei olisi uskonut.


Rosalie pitää pientä postikorttikauppaa Pariisissa ja maalaa itse kortteja asiakkaiden toiveiden mukaan. Kun häntä pyydetään kuvittamaan kuuluisan lastenkirjailijan uusin teos, se on Rosalien toiveiden täyttymys. Kaikki tuntuu sujuvan hyvin, kunnes postikorttikauppaan pamahtaa hyvännäköinen amerikkainen vierailija, joka syyttää kirjailijaa plagioinnista. Rosalie ei voi uskoa sitä, mutta mikä onkaan totuus?


Meillä on aina Pariisi (2015) on Barreaun kolmas suomennettu romaani. Pidin myös toisesta Barreaulta lukemastani romaanista Rakkausromaanin resepti. Mutta kuka onkaan kirjailija? Kaksi vuotta sitten olen kirjoittanut, että "kirjailija on tietääkseni saksalainen ja kirjoittaa taiteilijanimellä". Mistä olen sen keksinyt? Kirjan etuliepeessä on kuva nätistä hymyilevästä nuoresta miehestä ja kustantamon sivuillakin kerrotaan tämän nuoren miehen (no, ei enää niin nuoren, syntymävuodeksi kerrotaan 1980) työskentelevän pariisilaisessa kirjakaupassa. Kirja alkukieli on kuitenkin saksa, Paris ist immer eine gute Idee. Lisää googletusta, ja saksankielinen wikipedia kertoo, että tuo nuoren miehen kuva on kuvapankista, mikä tukee vahvistamatonta käsitystä siitä, että kyse on salanimestä. Kirjailija salanimen takana olisi kustantaja nimeltä Daniela Thiele. No, lukijan kannalta sillä ei ehkä liene hirveästi väliä. Kirja on jokatapauksessa leppoisaa, ihanaa lukemista kesäiseen lomapäiväänkin.


Helmet-haasteen kohta 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia. Olisin aina halunnut osata maalata kuten kirjan Rosalie.

Antti Heikkinen: Matkamies maan

V: Hyvällä vielä kysyn, kerrotko niin kun asiat on vai pitääkö ruveta Mauri Anteron pahaksi poliisiksi? On sen verran digiboksille poliisisarjoja tallennettu, että Väätäisen ämmän poika pystyy ohjaamaan itsensä sellaiseen kuulustelukiimaan, jotta jopa jäisi Turkan Joukokin toiseksi.
S: Sä yrität pelotella mua.
V: Enhän toki. Tosiseikkoja lyön tiskiin. Kuuntelepas Jere-poika, niin setä kertoo. Matikka voi aukoa pyöreää suutaan verkossa, mutta keittokattilassa se on hyvin nöyrää jo. Perunoiden ja sipuleiden kanssa siellä porisee. Sinä voit aukoa suuta verkossa, mutta nyt sinä olet veneen pohjalla ja potkit. Minä voin sinut kopauttaa melalla pökerryksiin, leikata kidukset, suomustaa, heitellä sisälmykset kissalle, huuhdella, paloitella ja keitellä oikein ajan kanssa niin, että ruodotkin pehmenee.


Pienelle paikkakunnalle avataan pakoilaiskeskus ja keskustelu maahanmuutosta ryöpsähtää valloilleen. Taksikuski Leo ei voi hyväksyä sitä ja hakee kaltaistaan seuraa. Yhdessä samanmielisen Jeren kanssa he päättävät palkata rikolliseksi tiedetyn Kapasen hommiin ajamaan pakolaiset pois kunnasta. Ja siitähän pojat vasta pulaan joutuvatkin. Aimolla on vuosikymmenten takaa salaisuus, josta tietää enää vain kaksi ihmistä. Toinen heistä on jo dementoitunut, mutta toinen esittää viimein vaatimuksen, johon Aimo myöntyi jo neljäkymmentä vuotta sitten. Salaisuus on piilotettu terveyskeskuksen kivijalkaan, ja nyt kun terveyskeskus aiotaan purkaa, se uhkaa muutenkin paljastua.


Antti Heikkisen Pihkatappi iski minuun aikanaan kuin metrinen halko. Matkamies maan ei ollut yhtä vakuuttava tai vaikuttava lukukokemus. Heikkisen kirjoittajan ääni on selkeä - sille en voi mitään että kuulen sen päässäni koko ajan lukiessani Matkamiestä. Hän kirjoittaa myös kolumneja - hyviä kolumneja - ja jotenkin tästä kirjasta jää olo, että kyse on pitkitetystä kolumnista. Ehkä se johtuu siitä, että romaani koostuu lyhyistä pätkistä, muistelmista ja sähköpostiviesteistä, poliisikuulustelun pätkistä sekä siitä, että näkökulmahahmo vaihtelee. Ei sillä, nautin tämän romaanin lukemisesta suuresti siitä huolimatta.

Helmet-lukuhaasteen kohta 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Mazo de la Roche: Jalnan perhe

"Jos hän palaisi Jalnaan, ei hän ehkä lähtisi sieltä koskaan enää."

Jalnan perhe (englanniksi 1929, suomeksi 1938) on julkaistu Jalna-sarjan toisena kirjana, vaikka se kronologisessa järjestyksessä on vasta kahdeksas. Ensimmäisenä julkaistu Jalna ja tämä ovat kirjasarjan ehkä ne osat, joissa on jotain sanottavaa, joku juoni, joka kantaa kirjan läpi. Sekä tässä että edellisessä kirjassa merkittävä kysymys on se, saavatko Jalnan nuori isäntä Renny ja hänen veljensä vaimo Alayne toisensa vai eivät? He ovat rakastuneet toisiinsa, suudelleet intohimoisesti - mutta asia on jäänyt siihen. Alaynen puoliso Eden on vietellyt toisen veljensä Piersin vaimon ja sen jälkeen kadonnut maisemista ottamatta enää yhteyttä perheeseensä. Alayne on palannut New Yorkiin, ja sekä Rennyn että hänen sydämissä kivistää kaipuu. Tässä lähtötilanne, josta Jalnan perhe alkaa.

Toinen kysymys, joka kangastelee kaikkien perheenjäsenten mielissä on, kenelle yli 100-vuotias isoäiti aikoo jättää rahansa? Rahaa oletetaan olevan runsaasti, isoäiti on sanonut jättävänsä kaikki kokonaisuudessaan yhdelle henkilölle - mutta kuka on tuo onnellinen?

Tässä vaiheessa Jalna-sarjan luku-urakkaani väittäisin, että Jalna ja Jalnan perhe ovat ne kirjat, joihin tästä sarjasta kannattaa tutustua. Jos siis haluaa ylipäänsä käyttää aikaansa tällaiseen oman aikansa tuotteeseen. Vaikka eipä sillä, hauska Jalnan perhettä oli lukea, aion jatkaa jossain vaiheessa.

Helmet-lukuhaasteen kohta 15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen. Kirjassa harrastetaan hevosurheilua.

Osallistuu myös Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.

Maeve Binchy: Koko kadun kasvatti

Maeve Binchyn pieni välipala "Star Sullivan", jonka luin viimeksi, sai minut muistamaan miten mukavaa kesäluettavaa Binchyn kirjat ovat. Koko kadun kasvatti (2011) edustaa samaa tyyliä kuin aiemmatkin lukemani Binchyt. Kirjassa seurataan omalla herttaisella tyylillä useiden eri henkilöiden elämää ja ajatuksia. Kuuntelin kirjan äänikirjana automatkoilla, ja minusta kirja oli helppoa seurattavaa. Henkilöitä on paljon, ja niin paljon en Binchyn tuotantoon ole perehtynyt, että olisin tunnistanut sieltä montaakaan aiemmin tuttua hahmoa. Pappi Brian Flynn siellä ainakin vilahti, ja hän taitaa olla tuttu myös Valkeiden kukkien lehdosta.

Emily saapuu Amerikasta tutustumaan isänsä kotimaahan. Isä on kuollut ja hän ei ole koskaan juuri puhunut kotimaastaan mitään. Emily saapuu asumaan isänsä veljen perheen luokse ja panee saman tien tuulemaan. Noel, hänen serkkunsa osoittautuu alkoholistiksi, joka on juuri menettämäisillään työpaikkansa, isän veli vaimoineen uskonnollisiksi kiihkoilijoiksi. Isän veli on juuri saanut potkut työstään, jota on tehnyt koko ikänsä. No, ei se mitään, Emily panee tuulemaan ja on pian kuin kotonaan Noelin ja hänen perheensä kotikadulla.

Ja kun Noel sitten paljastaa, että kuolemaisillaan oleva nainen on kertonut odottavansa lasta Noelille, ja hänen pitäisi ottaa vauva huolehdittavakseen, Emily on jälleen se, joka järjestää kaiken. No, ehkä Noelista on hieman apua asiassa. Frankie-vauvasta, josta koko kirja on saanut nimensä, puhutaan vähemmän.

Koko kadun kasvatti on hyväsydämistä ja herttaista luettavaa, jossa voi uskoakseni olla suhteellisen huoleti lopputuloksen suhteen. Vaikeista tilanteista selvitään ja lopuksi ollaan kaikki ystäviä keskenään.

Kevään kesken jääneet kirjat

Kevään aikana taas muutamia kirjoja on jäänyt kesken. Ei siksi, etteivät ne olisi olleet hyviä. Näistä kaikki vaikuttivat mielenkiintoisilta, taitavasti kirjoitetuilta kirjoilta. Mutta kaikkea en ehdi lukemaan, ja olen jo todennut, että ei ole pakko lukuhaluja hyydyttää yrittämällä vängällä kahlata kirjaa, joka ei etene.

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (2008) jäi valitettavasti kesken, vaikka se kuuluu suuresti nauttimaani historiallisten romaanien genreen, eikä kirja itsessään ollut millään muotoa huono. Se vain... ei lähtenyt vetämään toivotulla tavalla.

Pontus oli nuori mies miehen tunteineen. Hän ei saanut Annaa mielestään, vaan kertasi mielessään menneen viikon tanssitunteja. Neitonen oli liidellyt parketilla kasvoillaan sulkeutunut ilme ja pää ylväästi pystyssä kuin osoittamassa ylenkatsettaan Petit'tä ja koko maailmaa kohtaan.

Erika Vikin fantasia-trilogian aloitusosa Hän sanoi nimekseen Aleia (2017) lähti kyllä liikkeellä hyvin ja kirja olisi kiinnostanutkin, sille ei vain ollut nyt aikaa ja jouduin palauttamaan kirjaston pikalainan. Palaan tähän ehkä myöhemmin - tai sitten en, sillä myöskään poltetta lukea Aleian tarinaa eteenpäin ei jäänyt.

Hän makasi valveilla tuskin silmiään räpyttäen ja yritti löytää tien sinne minne ei enää ollut pääsyä. Lumimyrskyn hyisen muiston takaa hän ei löytänyt mitään, vaikka kuinka pinnisteli. Se tuskastutti.
Minun. Nimeni. On. Aleia.
Niin ajatteli tuo tummahiuksinen tyttö, joka samalla oli ja ei ollut Aleia.

Voi voi. Ilkka Remeksen Kiirastuli (2016) jäi taas kesken. Samoin kävi edelliselle osalle Jäätyvä helvetti viime syksynä. Nyt pääsin tosin pidemmälle, yli 300 sivua ennen kuin hyydyin. Luettavaa olisi ollut enää satakunta sivua, mutta kun ei niin ei.

"Sano nyt mitä on tekeillä?"
"Jotain isoa. Todella isoa. Mutta en tiedä mitä."

Otin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin (2015) matkalukemiseksi ja tajusin toisella sivulla, etten halua lukea sitä. Harmillista, etenkin koska minulla ei ollut muita kirjoja mukanani. Kieli on vähän liian maalailevaa minun makuuni ja hänen edellinen kirjansa Teemestarin kirja jätti vähän epämieluisan maun suuhun. Onneksi kirjastosta pystyy lainaamaan etänä e-kirjoja, ja päivä oli pelastettu.

Ilma, jossa leijun, ei ole ilmaa lainkaan, vaan vettä, maisema edessäni meren pohja, syvä kuin muisti ja aikaa sitten haudatut asiat.
Silti minä hengitän, vaivatta. Ja elän.

Anne Lise Marstrand-Jorgesenin Jos ei tiedä (2012) päätyi lukulistalle muistaakseni jonkun blogikirjoituksen perusteella. Ei kuitenkaan minun palani kakkua.

Kesästä tuli toisenlainen kuin Alice oli kuvitellut. Kun hän ei ollut töissä, hän oli Louisen ja Mariannen kanssa. Kirkasta vettä virtasi menetysten uurtamiin jälkiin. Hänen aiemmin varovasti norunut rohkeutensa yltyi hillittömän ilon kohinaksi, niin rajuksi että hän tuskin enää tunsi itseään.