Palataanpa Jalnaan. Vaikka lopullisessa sarjassa Jalna (1927, suomennettu 1937) on seitsemäs osa, niin juuri tämä osa on kanadalaisen sukuromaanin ensimmäinä kirjoitettu osa. Juuri tästä kirjasta on suosio lähtenyt siis liikkeelle. Ja miksikäs ei? Vauhtia tässä ainakin riittää.
Jalnan sukukartanossa asuu sisarukset, joista vanhin Renny on kartanon omistaja ja isäntä vanhempien kuoltua. Meg, hänen sisarensa on jäänyt naimattomaksi sulhasen saatua aviottoman lapsen toisen naisen kanssa seitsemäntoista vuotta sitten. Eden osoittaa kirjallista lahjakkuutta ja saa julkaistua runokirjan, Pier huolehtii tilan maanviljelyksestä, Finch ei ole oikein lahjakas missään ja Wakefield nuorimpana on koko perheen hemmottelema. Sisarusten kanssa kartanoa asustaa kaksi setää, Ernest ja Nicholas sekä liki 100-vuotias pahansisuinen isoäiti Adeline.
"Sinä erehdyt, jos luulet voivasi solvauksilla saada minut sietämään irstaita naisia talossani. Mitä seutukunnan puheenaiheeksi joutumiseen tulee, on kyllä varmaan jo liikkeellä kummia juttuja meidän sukumme aviopareista."
"Lorua! Kaikki on vain perheen keskeistä."
"Kaikki perheen keskeistä, niinkö? Ajattelehan noita sanoja. Niillä on kaamea sointu, niinkuin keskiajan perheiden keskeisillä tapahtumilla."
Tässä osassa sekä Piers että Eden menevät naimisiin. Piers löytää naapurista Pheasantin, jota sisko Meg ei voi sietää, koska tämä on hänen entisen sulhasensa avioton lapsi. Eden hakee morsiamensa Alaynen New Yorkista saakka. Loppujen lopuksi kumpikaan avioliitoista ei vaikuta kauhean onnelliselta.
Mutta jotain hyvääkin tapahtuu: juonipaljastuksia pelkäämättä kerron, että kirjan lopussa Meg tekee viimeinkin sovinnon häntä kaikki nämä vuodet kaivanneen sulhasensa kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti