Outi on nelikymppinen nainen, jolla menee kaikin puolin hyvin. Hyvä työpaikka, rakastava aviomies, kaksi lasta. Paitsi ettei mene, siis hyvin. Synnytys sysää Outin mustaan aukkoon, ja sinne Outi lopulta katoaa kokonaan. Välillä menee lujaa, siis todella lujaa, ja välillä masentaa. Masentaa sillä tavalla, että Outi ei pääse ylös keittiön lattialta, vaikka on kotona kolmestaan lastensa kanssa.
Pudotin kuulokkeen. Se ei osunut kohdalleen, linja jäi piipittämään. Häpeän leimahdus korvensi koko ruumista. Mitä ne minusta ajattelivat? Nykyään ei tahdota jaksaa mitään, kaiken pitäisi olla ruusuilla tanssimista.
Painuin laminaatin läpi, murenin kylmään sementtiin. Mitätön ihminen, joka ei edes lapsiaan osannut hoitaa.
Kirjassa liikutaan vaihtelevilla aikatasoilla vuosien 2008 ja 2012 välillä. Välillä kerrotaan ajasta, jolloin Outi tutustui mieheensä, meni naimisiin, odotti lapsiaan. Välillä ollaan joulukuussa 2012, jolloin Outi on sairaalassa. Aluksi tarinan seuraaminen oli vaikeaa, mutta tarina itsessään niin kiinnostava, niin koukuttavasti kirjoitettu, että jatkaminen oli välttämätöntä. Vaikka helppoa Outin omasta näkökulmasta kirjoitettua tarinaa ei ollutkaan lukea.
Suosittelen kirjaa heille, jotka sanovat, että masentuneen pitää vain ottaa itseään niskasta kiinni ja ruveta hommiin.
Muokkaus 21.1.2016. Merkkaan tällä kirjalla Helmet lukuhaasteen kohdan "kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aikaisemmin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti