Kevään aikana taas muutamia kirjoja on jäänyt kesken. Ei siksi, etteivät ne olisi olleet hyviä. Näistä kaikki vaikuttivat mielenkiintoisilta, taitavasti kirjoitetuilta kirjoilta. Mutta kaikkea en ehdi lukemaan, ja olen jo todennut, että ei ole pakko lukuhaluja hyydyttää yrittämällä vängällä kahlata kirjaa, joka ei etene.
Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (2008) jäi valitettavasti kesken, vaikka se kuuluu suuresti nauttimaani historiallisten romaanien genreen, eikä kirja itsessään ollut millään muotoa huono. Se vain... ei lähtenyt vetämään toivotulla tavalla.
Pontus oli nuori mies miehen tunteineen. Hän ei saanut Annaa mielestään, vaan kertasi mielessään menneen viikon tanssitunteja. Neitonen oli liidellyt parketilla kasvoillaan sulkeutunut ilme ja pää ylväästi pystyssä kuin osoittamassa ylenkatsettaan Petit'tä ja koko maailmaa kohtaan.
Erika Vikin fantasia-trilogian aloitusosa Hän sanoi nimekseen Aleia (2017) lähti kyllä liikkeellä hyvin ja kirja olisi kiinnostanutkin, sille ei vain ollut nyt aikaa ja jouduin palauttamaan kirjaston pikalainan. Palaan tähän ehkä myöhemmin - tai sitten en, sillä myöskään poltetta lukea Aleian tarinaa eteenpäin ei jäänyt.
Hän makasi valveilla tuskin silmiään räpyttäen ja yritti löytää tien sinne minne ei enää ollut pääsyä. Lumimyrskyn hyisen muiston takaa hän ei löytänyt mitään, vaikka kuinka pinnisteli. Se tuskastutti.
Minun. Nimeni. On. Aleia.
Niin ajatteli tuo tummahiuksinen tyttö, joka samalla oli ja ei ollut Aleia.
Voi voi. Ilkka Remeksen Kiirastuli (2016) jäi taas kesken. Samoin kävi edelliselle osalle Jäätyvä helvetti viime syksynä. Nyt pääsin tosin pidemmälle, yli 300 sivua ennen kuin hyydyin. Luettavaa olisi ollut enää satakunta sivua, mutta kun ei niin ei.
"Sano nyt mitä on tekeillä?"
"Jotain isoa. Todella isoa. Mutta en tiedä mitä."
Otin Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupungin (2015) matkalukemiseksi ja tajusin toisella sivulla, etten halua lukea sitä. Harmillista, etenkin koska minulla ei ollut muita kirjoja mukanani. Kieli on vähän liian maalailevaa minun makuuni ja hänen edellinen kirjansa Teemestarin kirja jätti vähän epämieluisan maun suuhun. Onneksi kirjastosta pystyy lainaamaan etänä e-kirjoja, ja päivä oli pelastettu.
Ilma, jossa leijun, ei ole ilmaa lainkaan, vaan vettä, maisema edessäni meren pohja, syvä kuin muisti ja aikaa sitten haudatut asiat.
Silti minä hengitän, vaivatta. Ja elän.
Anne Lise Marstrand-Jorgesenin Jos ei tiedä (2012) päätyi lukulistalle muistaakseni jonkun blogikirjoituksen perusteella. Ei kuitenkaan minun palani kakkua.
Kesästä tuli toisenlainen kuin Alice oli kuvitellut. Kun hän ei ollut töissä, hän oli Louisen ja Mariannen kanssa. Kirkasta vettä virtasi menetysten uurtamiin jälkiin. Hänen aiemmin varovasti norunut rohkeutensa yltyi hillittömän ilon kohinaksi, niin rajuksi että hän tuskin enää tunsi itseään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti