Haakon oli vetänyt varusteistaan esiin rautaisen miekan. Auri henkäisi, kun mies ponnisti maasta hevosensä selkään raskas ase kädessään. Hevonen ei silti pelästynyt. Se askelsi vain sitä malttamattomampana - kuin tietäen, mitä asetta kantava ratsastaja merkitsi.
Törmäsin Itämeren Auriin (2016) kesän aikana blogeissa, ja pitihän se sitten hankkia kirjastosta itsellekin luettavaksi, historialliset romaanit kun kuuluvat suosikkeihini.
Auri on kasvanut Hämeen parantajan, Tieran hoidossa. Auri haluaa itsekin parantajaksi, Hämeen parhaaksi. Silloin ei voi ryhtyä vaimoksi, vaan on valittava parantajan osa. Auri löytää metsästä karhun haavoittaman miehen, jonka vie kotikyläänsä toipumaan. Mies on Haakon, joka on miehineen tullut Itämaahan viikinkien maasta ryöstöretkelle, mutta on nyt jäänyt yksin. Talven jälkeen Haakon palaa kotiinsa, mutta ei suinkaan yksin.
- Odotin kyllä vanhaa naista, mutta jos hän on opettanut sinulle edes puolet taidoistaan, niin kaipa sinäkin kelpaat.
Miehen häikäilemätön olemus sai Aurin kavahtamaan. Suolammella hän oli tottunut kyläläistensä varovaisuuteen, mutta oppi vasta nyt arvostamaan tuota hiljaista kunnioitusta. Kuka tämä tuskin poikaa parempi mies oli pitämään häntä pilkkanaa? Auri katsoi nuorukaista silmiin värähtämättä, kun ajatus muovautui hänen mielessään. Olkoon mies kuin musta lähde, sillä Auri oli lähdettäkin syvempi, peilikirjas Suolampi.
Itämeren Auri on mielestäni todella herttainen, romanttinen seikkailukertomus, jota lukiessa on koko ajan jotenkin turvallinen olo. Suosittelen lämpimästi Auria historiallisten romaanien ystäville.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti