keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Tommi Kinnunen: Lopotti

Tahtoisin kirjoittaa kotiin, että makuusalien ilma on öisin täynnä pidätettyä itkua. Täkkien suojassa huudetaan kotiin äidin luo ja sisarusten viereen. Sylvi itkee kaniaan, jota ei saanut ottaa mukaan. Kaikki meistä ovat sokeita, mutta sitten on niitä, jotka ovat vielä enemmän.

Lopotti (2016) on jatkoa Neljäntienristeykselle, jota en ole lukenut. Lopottiin tartuin, koska minua kiinnosti erityisesti sokean Helenan tarina. Helena lähetetään 1950-luvulla kuusamolaisesta kylästä yhdeksänvuotiaana yksin sokeainkouluun Helsinkiin. Tässä käyttämäni lainaukset kertovat siitä raadollisesta todellisuudesta, jonka Helena joutuu siellä kohtaamaan. Äidin sydäntäni särkee ajatella Helenaa ja kaikkia pieniä, jotka on lähetetty pois vanhempiensa luota, koska on ajateltu niin olevan parasta.

Kirjailija on taustatyönsä tehnyt ja sokeuden kuvaus vaikuttaa uskottavalta, mikäli nyt näkevä voi mitään arvioida.


Haluaisin kysyä, miksi isä ei tullut kevätjuhliin vaikka lupasi. Minä soitin siellä, ja sitten johtajatar kertoi vanhemmille, kuinka tänäkään vuonna ei tullut yhtään oman käden surmaa, ja vain
yksi joutui psykiatriseen hoitoon. Muitten isät ja äidit taputtivat puheelle pitkään.

Kirja kertoo myös Tuomaksesta, Helenan veljenpojasta, joka päättää itse lähteä maailmalle, kun ei voi jäädäkään.

Helmet-lukuhaasteen kohta 26. Sukutarina

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti