keskiviikko 19. elokuuta 2015

Diane Setterfield: Kolmastoista kertomus

Kolmastoista kertomus (Tammi 2006) on kirja, johon törmäsin kirjaston esittelypöydällä. Ystäväni suositteli kirjaa, joten tartuin siihen. Kirja on paksu, yli 400 sivua. Se on jännittävä, vaikkei olekaan varsinaisesti jännityskirja. Siinä on rakkautta, mutta ei se ole rakkausromaanikaan. Mikä se sitten oikein on? En tiedä, mutta kyllä se ainakin minua viihdytti.


Kirjan kertoja Margaret Lea työskentelee isänsä antikvariaatissa ja on kirjoittanut joidenkin jo ammoin kuolleiden hahmojen elämänkertoja. Yllättäen hän saa kirjeen maailmankuululta kirjailijalta Vida Winteriltä. Tämä tahtoo Margaretin kirjoittavan hänen elämänkertansa. 

Vida Winter on salaisuus. Kukaan ei tiedä mistä hän on tullut, kuka hän on ollut ennen nousuaan maailmanmaineeseen. Hän antaa auliisti haastatteluja - ja kertoo jokaisessa haastattelussa erilaisen tarinan. 

Margaret epäröi, mutta matkustaa tapaamaan Vida Winteriä. Hän jää, ja pikkuhiljaa tarina, todellinen tarina Vida Winterin menneisyydestä alkaa raottua. 

- Se tyttö olette te. 
- Minäkö? Neiti Winterin silmät kääntyivät hitaasti aavelapsesta minua kohti. - En, en se minä ole. Hän on... Hän epäröi. - Hän on joku, joka joskus olin. Se lapsi lakkasi olemasta kauan, kauan sitten. Hänen elämänsä päättyi tulipaloyönä yhtä lopullisesti kuin jos hän olisi menehtynyt liekkeihin. Henkilö, joka on edessänne, ei ole kukaan. 

Vida Winter on asunut lapsuutensa kartanossa. Kartanossa, jossa asui välinpitämätön eno ja mieleltään sairas äiti. Vai menikö se sittenkään niin? Kartanoa hoitaa Emäntä ja puutarhuri. Kun heidän voimansa ehtyvät, kaksostytöt saavat mellastaa miten haluavat. Ja oikeastaan tytöt ovat jo syntyjään niin erikoisia, ettei palvelusväellä ole koskaan ollut mahdollisuutta kasvattaa heitä. 

Vida Winter kertoo Margaretille tarinoita kaksosista ja heidän lapsuudestaan. Kuinka he tekivät lapsena tekoja, joita kenenkään on vaikea ymmärtää. Etteivät he pystyneet samaistumaan kenenkään muun tunteisiin, ajattelemaan ketään muuta kuin itseään. Ja kuitenkin toisesta näistä tytöistä tuli maailmankuulu kirjailija. Jo alussa selviää, että tarinan lopussa on tulipalo, johon kaikki loppuu. Tulipalon jälkeen Vida Winter ei ole enää kukaan. Ja kun on ei kukaan, täytyy keksiä tarinoita ollakseen jotain.

Kirja on todella kaunista kieltä, jota on nautinnollista lukea. Tuntuu ihan siltä, että saatan vielä joskus lukea kirjan uudelleenkin, nautiskellen.

Kirjasta on kirjoitettu myös mm. blogeissa Kirjojen rakastaja, Kirjakompassi ja Luetut, lukemattomat.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti