keskiviikko 1. elokuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Siellä on pääskysen pesä ikkunan kohdalla räystään alla, Aliisa sanoi ja nyökäytti porstuan suuntaan. Jos ajatellaan, että se tuo onnea ja sovinnollisuutta?
Taisto huikaisi kädellään ja lähti. Ovi paukahti tavallista kovemmin.

Pauliina Rauhalan uutuudesta, Synninkantajista, tuskin puhutaan ilman mainintaa hänen esikoiskirjastaan Taivaslaulusta. En minäkään niin pysty tekemään. Enkä välttämään vertailua, vaikkakaan minulla ei ole tukenani blogimuistiinpanoja, sillä olen lukenut Taivaslaulun ennen blogiaikaani. Taivaslaulu teki minuun kuitenkin syvän vaikutuksen. Kävin myös katsomassa siitä tehdyn teatteriesityksen, joka sekin oli loistava.

Olin kirjaston pitkässä varausjonossa vielä kaukana, kun sattumalta löysin Synninkantajat lyhytlainana. Olin kuullut siitä jo etukäteen paljon, kuten sen, että se on raskaampaa luettavaa kuin Taivaslaulu. Niin se olikin. Lyhytlainaan en voinut käyttää kovin paljon aikaa, joten jonkin verran jouduin hyppimään pysyäkseni aikataulussa ja ylipäänsä päästäkseni eteenpäin.



Kirjan aikajännettäkin piti jonkin aikaa hakea. Ensin meillä on minäkertoja, joka menee katsomaan pappaa syntymäpäivänä. Pappa ei enää tunne eikä muista, mutta jonkun on mentävä. Kuka on pappa ja kuka on minäkertoja? Sen jälkeen hypellään kertomaan useiden eri näkökulmahenkilöiden tarinaa. Vaihtuiko aika? Joko ollaan 1970-luvulla, josta kirja takakansitekstin mukaan kertoo? Pidemmälle luettuna selvisi, että kyllä ollaan. Voin kuvitella, että jos minun oli vaikea seurata paperista kirjaa, äänikirjan kuuntelija on vielä huonommassa asemassa. Ainakin joskus minun on kokemukseni mukaan ollut vaikea päästä kärryille juuri tällaisissa hyppelehtivissä äänikirjoissa.

Kyllä synninkantajista se tarinakin sitten löytyy. Kirjassa eletään tosiaan 1970-lukua Pohjois-Pohjanmaalla kylässä, jossa lestadiolaisuus on merkittävässä roolissa. Taisto uskoo vakaasti tietävänsä, kuinka tulee elää, ja uskoo myös, että on hänen - ja kenen tahansa uskovan - tehtävä kertoa se muille. Tämä on siksi, ettei yksikään Jumalan lapsi joutuisi eksyksiin. Eletään hoitokokousten aikaa, ja täytyy myöntää, että kuvaukset hoitokokousten kulusta sai aikaan epäuskoisia tyrskähdyksiä. Et ole tosissasi!

Puhuja kuvasi vuolaasti väärää henkeä: tervehditään uskotonta Jumalan terveellä, ei puhutella jumalattomia synneistä, osallistutaan epäuskoisten pappien tilaisuuksiin ja kirkkokuoroon, käydään E-liikkeessä ja kansalaisopiston piirissä, toimitaan maatalousyhdistyksessä ja Marttakerhossa. Jäsenmaksun maksaminen näihin oli  sopivaa, mutta ei muu toiminta.
Kylmät väreet kiipesivät Aliisan selässä ja käsivarsilla. Kämmenet hikosivat. Kokonaisen kylänkö he aikoivat kuihduttaa. Ihmisten arjen ja ystävyyssuhteet.

Mutta tosissaan siinä oltiin. Ja juuri siksi Synninkantajat on niin äärimmäisen tärkeä teos. Hoitokokoukset vaikuttivat lukuisten ihmisten elämään rajusti ja katkaisivat läheisiä ihmissuhteita. Se on aihe, jota ei ole päästy kunnolla käsittelemään. Kun kaikki tehtiin uskonnon nimissä ja varjolla, ihmisten henkinen pahoinpitely tavallaan lakaistiin maton alle.

Mikset sinä laita lastasi ojennukseen? Se tyttöhän on ihan sekaisin.
Mikä olettamus on saanut kuvittelemaan, että vanhemmilla on jotain sananvaltaa aikuisten lasten tekemisisiin? On varmasti vanhemmista kiinni, onko tämä hyväksytty vai onko sanottu, kuten romaanin Aliisa: Sinun täytyy nyt mennä.

Kirjan minäkertojan osuudet jäävät mielestäni hieman irrallisiksi ja sekaviksi kokonaisuudesta, joten niille osioille olisi ehkä vielä jotain voinut tehdä, vaikka minäkertojan paikka tarinassa kyllä selviää myöhemmin.

Eikä siinä kaikki. Tämä oli vasta alkua. Nyt Aliisa tiesi, että hänenkin vuoronsa koittaisi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti