keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

Kalle Päätalo: Huonemiehen poika

Kalle Päätalo on klassikko, johon on ehkä harvinaisen vaikea tarttua. Omaelämäkerrallinen Iijoki-sarja käsittää 26 osaa, joiden kaikkien sivumäärä lienee samaa luokkaa sarjan aloittaneen Huonemiehen pojan kanssa. Tässä kirjassa on 605 sivua. Täytyy myöntää, että minulla on ollut myös aikamoisia ennakkoluuloja Kallea kohtaan. Voiko näin pitkästi kirjoittaa muuten kuin jaarittelemalla tyhjää? Huonemiehen poika alkaakin monisivuisella kuvauksella Suomen kartasta ja joista, ja tietenkin tärkeimpänä kuvaillaan Iijokea.



Nyt tartuin Päätaloon ennakkoluuloistani huolimatta, ja yllätyin positiivisesti. Sitäpaitsi kuvauksena elämästä, jota selkosilla entisaikaan elettiin, tämä on aivan omaa luokkaansa. En usko, että mistään muualta saa näin tarkkaa tietoa siitä, millaista arki siihen aikaan oli.

Jos pääsen joskus silmittäytymään isältä ja äidiltä rantaan, en kerkiä nakata montakaan kiveä järveen, kun jo huutaa kailotetaan, että minne se Kalle taas meni. Olen yrittänyt torautua puhumattomaksi, mutta sekään ei pelasta pitkäksi aikaa. Jompikumpi, isä tai äiti, juosta karnistaa rantaan, ja silloin minulle tulee uupelo piilopaikoista. Jaloillani kun en pysty ketään jättämään. Vaikka äiti on lihonut isomahaiseksi, on hän silti äkäinen juoksemaan. 

Huonemiehen pojassa kerrotaan Kallen lapsuudesta, siitä kuinka isä-Hemma rakentaa heille oman kotimökin Kallioniemeen, kuinka isä on käytännössä koko ajan savotalla töissä ja äiti-Riitu pyörittää koti-arkea. Isä käy välillä paidan vaihetuksessa kotona ja lapsiakin pirttiin siunaantuu. Kuusisataa sivua myöhemmin päästään siihen, kuinka Kalle aloittaa koulunkäynnin. Koulua pidettiin paikkana, jossa lapsia opetetaan laiskaksi ja välttämään työtä.

Kalle kertoo siitä, kuinka äiti Riitu uskovaisena (vaikkakaan ei kovin jyrkkä ollut uskossaan) tilasi lehteä yhdessä ystävänsä kanssa, ja kuinka lehdet piti panna tarkasti piiloon, ettei vieraat näe niitä. Kuinka toisissa taloissa juhlittiin, tanssittiin ja pelattiin korttia, ja toisissa paheksuttiin.

Kirjassa kerrotaan, kuinka Jokijärvellä ei näihin aikoihin ollut huusia (joka oli hienosteleva nimi, yleensä puhuttiin paskamakista) kuin harvoissa taloissa - Kallioniemi ei kuulunut niihin. Eihän heillä ollut omaa saunaakaan vuosikausiin.

Puutetta ei Kallen lapsuuden tässä vaiheessa kuitenkaan kärsitty. Isä oli koko ajan tienaamassa ja äidillä oli varaa tarjota nisukahvit vieraille. Ja tarjosikin, Kalle kertoo kuinka äiti oli höylin emännän maineessa.

Pikkuhiljaa edistys tulee Kallen kotikylällekin, kun nähdään ensimmäisen kerran auto, ja pääseepä Kalle kirjan kuluessa kyytiinkin.

Eräänä syyskesän päviänä äiti tulla säkäsi pirttiin ulkosalta ja hönkäisi:
- Nyt se auto mahtaa liikkua jo ihan tällä kylällä! Kirjonsijalta päin kuuluu kovvaa pärinätä...
Äidin ei tarvinnut minua houkutella pois huoneista. Ja kun juosta säntäsin pirtin päätyyn, kuului tosiaan kovaa jyrinää, joka tuntui liikkuvan Kirkonsijalta Romppasta kohti. ----
- Tuo musta hökötys. Ihan kun paskamaki oisi lähteny itsestään kulukemaan... Joo, ratasten päällä se liikkuu ja ihan omin voimisa.

Äidin matkassa Kalle ei kirjassa kertaakaan kulje naapurustoa pidemmälle. Käyköhän Riitu-äiti koskaan missään? Pääseekö mihinkään? Kerran Riitu kirjassa kommentoi, että sen jälkeen ei kyläillä, kun naimisiin menee ja lapsia alkaa tulla, kun Kallen Reeta-täti avioituu kunnan toisella laidalla sijaitsevalle kylälle. Pääsikö Riitu koskaan tapaamaan Reetaa? Sitä ei ainakaan tässä kirjassa kerrota. Ohimennen sanotaan jonkun olleen Kallioniemessä sillä aikaa kun äiti oli poissa, mutta kertaakaan ei kerrota, missä ja miten pitkiä aikoja äiti olisi poissa ollut.

Kyllä Kallea voi lukea lisääkin, vaikka vielä en lupaakaan, että lukisin koko Iijoki-sarjaa, saati hänen koko tuotantoaan.

Helmet lukuhaaste: minun maisemani - maalla ja kaupungissa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti