sunnuntai 11. lokakuuta 2015

Tuija Lehtinen: Jatkoaika

Tunnustetaan heti alkuun: Tuija Lehtinen on ollut suosikkikirjailijani siitä lähtien kun löysin aikanaan Mirkka-kirjat (eli pitkään). Välillä (=viime aikoina) on ollut pettymyksiä, mutta aika suuri osa Tuija Lehtisen kirjoista löytyy myös omasta hyllystäni. Jatkoaika (2015) ja sen edellinen osa Armon aika saattaisivat saada paikan kirjahyllystäni, mutta eivät siellä vielä ole. Parempaakin Tuija Lehtinen on kirjoittanut, mutta näissä on taas kunnon yritystä, kun välillä hänen kirjansa olivat ihan tusinatavaraa.

Jatkoajassa jo Armon ajasta tuttu Mona Meri työskentelee enonsa apteekissa. Suku pyörii jaloissa ja Mona yrittää taiteilla sekaantumatta liikaa suvun asioihin. Poikakaveri on matkustanut Amerikkaan eikä ilmeisesti aio palata, eikä häntä juuri kaivatakaan. Ollutta ja mennyttä. Sen sijaan Mona on iskenyt silmänsä terveyskeskuksen lääkäriin Matiakseen.

Jännitystäkin tähän kirjaan on saatu mahdutettua. Enolle alkaa tapahtua onnettomuuksia, jotka voivat olla puhtaasti vahinkoja - tai sitten eivät. Onko edellisestä kirjasta tuttu Lahja-täti palannut kuvioihin?

Lisäksi työpaikan läheisessä kahvilassa istuskelee kaveri, jota kukaan ei tunne ja joka kyselee kummallisia.

Sekavat ajatukseni haihtuivat, kun näin runopojan lähestyvän. Mila toivotti hänet lämpimästi tervetulleeksi, ja mies tervehti häntä nyökkäämällä. Hän asteli minua kohti, ja mieleeni palasi hänen edellinen käyntinsä. Ehkä hän oli vailla lisätietoja hammaslangoista tai tuhlaisi muuten vain aikaani kyselemällä tuotteista, joita ei sitten ostaisikaan. Tai jospa hän teki tutkimusta apteekin palvelualttiudesta ja kirjoittaisi kokemuksistaan yleisönosastolle. Hän vaikutti nimenomaan kärkkäältä aktivistilta, joka puuttui epäkohdiksi kokemiinsa asioihin. Ajatus siivitti minut kysymään oikein ystävällisesti, miten voisin olla avuksi. Pirta palveli reseptiasiakkaita, hämmästyi kuullessaan maireuteni ja kuikki miestä ja minua. Runopojan kihara pitkä tukka oli jeesusmaisesti auki kuten aina, ja myönsin tyylin sopivan hänelle. Nuttura tai poninhäntä olisi tehnyt hänestä jotenkin teennäisen. 

Kirja ei ole minusta mitenkään erityinen lajissaan, mutta kelvollinen välipala. Suosittelen Tuija Lehtisen ystäville, eikä tämä (ja edeltäjänsä) huono tutustuminenkaan hänen tuotantoonsa ole.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti