Minut yllätti se, miten paljon ihailijoita Emilian ympärillä oikein pyörikään - eikä mistään tullut siitä huolimatta oikein mitään. Emilia kaihosi vain Teddyn perään, vaikka välillä meni vuosia, etteivät he nähneet, eivätkä oikein vaihtaneet kirjeitäkään. Mieleeni ei myöskään ollut jäänyt, kuinka monta vuotta meni, ennen kuin Emilia ja Teddy lopulta saivat välinsä selvitetyksi.
Jos Runotytöstä kirjoitettaisiin fanifiktiota, olisin näillä tiedoilla valmis veikkaamaan, ettei rakkaustarina ehkä sittenkään jatkunut aivan niin auvoisasti. Miten olisi voinut? Molemmat olivat vuosia tottuneet olemaan itsensä herroja - mikäli se tuohon aikaan oli naiselle ylipäänsä mahdollista, niin Uuden Kuun kasvatille ainakin - Teddy oli liehunut maailmalla juhlittuna (ja naisten ihailemana) taiteilijana, kumpikaan ei ollut uskonut saavansa nuoruuden rakastettuaan ja oli luultavasti kehrännyt toisesta haavekuvia, jotka eivät vastanneetkaan arkitodellisuutta. Hyvänen aika, molemmat olivat kasvaneet aikuiseksi niiden aikojen jälkeen. Milloin he olivat edes tavanneet viimeksi? Nykyajan mittapuulla ei mikään kovin houkutteleva lähtökohta parisuhteelle, eihän? Sitä paitsi itse en koskaan pitänyt Teddystä, minä pidin Perrystä enemmän. Mutta ehkä Emilia on Teddynsä ansainnut, kuka minä olen sitä kieltämään.
Ja se kuvio Deanin kanssa sitten. Huh huh. Kihlaus, eivätkä he koskaan edes suudelleet. Ehkä olisi kannattanut, niin Emilia olisi huomannut ajoissa, ettei hommasta tule mitään. Ai niin, tyttökirja. Vanhanaikainen tyttökirja. Jep. Onneksi näistä ajoista on vähän edistytty.
Ymmärrän nuorta itseäni nyt vähän paremmin, sillä Runotytöt eivät koskaan nuorena tyttönä olleet suosikkilukemistoani.
Osallistuu Uudelleen luettua -lukuhaasteeseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti