Branna on rakastanut Finiä aina, mutta vuosisatoja vanhan kirouksen vuoksi kieltänyt tunteensa. Branna uskoo, ettei koskaan voi olla yhdessä Finin kanssa, mutta heillä on yhteinen tehtävä. Heidän on yhdessä perheensä ja ystäviensä kanssa tuhottava Cabhan, joka vainoaa heitä. On vainonnut Brannan sukua jo 1200-luvulta saakka. Kukaan ei voi olla onnellinen, ennenkuin tehtävä on suoritettu ja Cabhan tuhottu.
Fin on Cabhanin jälkeläinen, mikä erottaa heidät. Fin taistelee kuitenkin Brannan ja muiden hänen piirinsä jäsenten rinnalla, valmiina tekemään kaikkensa tuhotakseen Cabhanin. Fin on itse ainoa, joka epäilee hänen sitoutumistaan tehtävään.
Branna tarttui vuorostaan Finiä kädestä. Heidän kämmentensä välissä leimahti kipinä ennen kuin he jatkoivat matkaa. Tunneli kapeni ja muuttui sitten saliksi. Se oli jonkinlainen mustan magian verstas.
Lepakkojen raatoja oli naulattu seinille siivet levällään kuin kammottavana taideteoksena. Hyllyillä nökötti luisia linnunjalkoja, pääkalloja ja eläinten sisäelimiä sekä joitain, jotka Brannan kauhuksi toivat mieleen ihmisen sisäelimet, rottien raatoja. Kaikki kammotus lillui lasipurkeissa iljettävän näköisessä nesteessä.
Koska kyseessä on romanttisen trilogian päätös-osa, ei liene kenellekään yllätys, että lopuksi Cabhan tuhotaan ja pääpari saa toisensa. Happy end.
Branna rakasti. Hän oli aina rakastanut ja rakastaisi aina.
"Minulla on ollut sinua ikävä", hän hyrisi. "Voi Finbar, miten ikävä minulla on ollut."
"Minä olen ollut tuskissani siitä ikävästä." Fin suuteli Brannan kasvoja ja palasi sitten suulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti