keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Anu Kaipainen: Granaattiomena

Veka osasi tuodda iloa joka paikkaan, mihin tuli. Kun myöhemmin matkatoimistosta tiedusteltiin, mihin historiallisen tien näyttäminen turisteille ja koko Veka olivat kadonneet, Veka antoi hänelle selityksen, että ei olisi muuten saanut häntä.
Kai hän, hullu, oli ollut valmis kuin piian aitan ovi, joka ei ikinä ollut ihan kiinni ollutkaan. 

Anu Kaipaisen Granaattiomena saapui luettavaksi ihan puhtaasti siitä syystä, että sillä saan yhden merkinnän lisää heikosti edenneeseen Kirjaherbario-haasteeseen. No, en ehkä olisi lukenut sitä pelkästään sillä perusteella kuitenkaan. Anu Kaipainen oli minulle entuudestaan vieras kirjailija, en muista, että olisin lukenut hänen tuotantoaan aiemmin. Granaattiomena on ollut vuonna 2002 ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. En ihmettele, etten tuolloin ole tähän teokseen tarttunut, tarina iäkkäästä äidistä ja äitinsä kanssa asuvasta pojasta ei ehkä olisi aivan kolahtanut nuoreen minään.




Parasta minussa oli kirjan loppupuolella oleva kuvaus kirjan päähenkilön, äidin, ihastumisesta ja suhteesta Vekaan, joka osoittautui pettäväksi hyväksikäyttäjäksi - ja jonka nainen silti aina otti takaisin suojiinsa, maksoi mitä maksoi. 

Kuvausta äidin ja pojan suhteesta on kehuttu - kirjan lukemisen jälkeen selasin nettikommentteja - mutta minulle se ei ollut kirjassa se juttu. Kettutyttö Sirjan kohtalo tuntui jotenkin päälleliimatulta, ja pitkään ihmettelin, mitä hän tekee koko kirjassa, kun ei jotenkin tuntunut kuuluvat tarinaan. 

Ei tämä huono ole, mutta ei noussut suosikikseni.

Helmet-lukuhaasteeseen kohta 19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi, sillä kirjoitin ala-asteella aineeseen aikovani kirjailijaksi. Lisäksi Kirjaherbaario-haasteeseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti