Klassikkohaaste: Douglas Adams: Linnunrata : viisiosainen trilogia

Osallistun tällä kertaa kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen vähän kevyemmällä klassikkoteoksella. Luin viisiosaisen Linnunrata-trilogian yhteisniteenä, joten menköön koko sarja haasteen piikkiin. Klassikkohaasteen 7. osaa vetää Unelmien aika -blogin Katriina, kiitos haasteen emännöinnistä!

Linnunradan käsikirja liftareille aloittaa Douglas Adamsin klassisen scifi-sarjan. Olen lukenut kyseisen viisiosaisen trilogian joskus nuorena, mutta aika tuntui olevan nyt otollinen uudelleen luvulle. Kirja on täynnä sekopäisiä yhteensattumia ja selityksiä.

"Vastaus Perimmäiseen Kysymykseen..."
"Niin...!"
"Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikesta..." Syvä Miete sanoi.
"Niin...!"
"On..." Syvä Miete sanoi ja piti pienen tauon.
"Niin...!"
"On..."
"Niin...!!!!...?"
"Neljäkymmentäkaksi", Syvä Miete sanoi äärettömän juhlallisesti ja rauhallisesti.

Sarjan ensimmäisessä osassa selviää klassinen vastaus Perimmäiseen Kysymykseen Elämästä, Maailmankaikkeudesta ja Kaikesta, mutta valitettavasti oikea kysymys ei ole selvillä. Selviää myös, että itse asiassa maapallo ei ole planeetta, vaan monimutkainen tietokone, jonka tehtävänä on selvittää oikea kysymys. Oikea kysymys olisi selvinnyt viisi minuuttia myöhemmin kuin vogonit tuhosivat maapallon ohitustien alta.

Maan asukas Arthur Dent ja hänen ystävänsä Ford Prefect, joka ei yllättäen olekaan alkuperäinen maan asukas, liftaavat vogonialuksen keittiöhenkilökunnan kyytiin ja pelastuvat siksi täydelliseltä tuholta. Meille selviää myös, että Linnunradalla liftatessa kannattaa kuljettaa mukana pyyhettä, koska siitä on monia etuja.

Ensimmäisen osan ainoa huono puoli on se, että se on aivan liian lyhyt.

Maailmanlopun ravintola jatkaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi.

"Me olemme vielä elossa ja vaarassa menettää henkemme."
"Ihan oikein."
"Mitä?"
"Mitä hyötyä sinun elämästäsi on kenellekään? Kun ajattelen miten olet sen käyttänyt nousee mieleen vääjäämättä ilmaus 'juosten kustu'."
"Mutta minähän olin Linnunradan presidentti, hitto vie!"

Zaphodille, entiselle Linnunradan presidentille on selvinnyt, että hän on hakeutunut presidentiksi ja ryöstänyt avaruusaluksen jostain käsittämättömästä syystä. Syy on olemassa, hän ei vain tiedä sitä, koska on tuhonnut aivoistaan sen osan, joka tietää sen. Aivoista tulee hänelle kuitenkin käskyjä, joita hän ei itsekään ymmärrä. Mukana on myös muita, joita hän ei enää muista, mutta joiden kanssa hän on aikanaan laatinut monimutkaisen suunnitelman.

Matkalaiset pääsevät myös ruokailemaan Maailmanlopun ravintolaan, jossa pääsee katsomaan kuinka maailmankaikkeus loppuu. Monen sattuman kautta Ford ja Artur joutuvat jumiin menneisyyteen - kauniille planeetalle, joka tuntuukin kovin tutulta. Ja sinne he tarinan tässä osassa jäävätkin.

Elämä, maailmankaikkeus - ja kaikki, tarinan kolmas osa.

Joka aamuinen kauhunhuuto kajahti Arthur Dentin kurkusta kun hän heräsi ja muisti äkkiä missä oli.
Ei siinä mitään, että luola oli kylmä, eikä siinäkään, että se oli kostea ja tunkkainen. Hän huusi siksi, että luola oli keskellä Islingtonia ja seuraava bussi tulisi vasta kahden miljoonan vuoden kuluttua.

Mikä aloitus kirjalle! Palauttaa sekä lukijan että Arthur Dentin takaisin raiteilleen siitä, missä ja milloin nyt oikein ollaan. Tässä osassa kehitellään jälleen ihan uudenlainen uhka, jota vastaan taistella. Sama sekava tarinointi jatkuu, mutta jotenkin tarinan imu ei ollut ihan yhtä kova kuin kahdessa ensimmäisessä osassa. Tai ehkä se johtuu siitä, että pidin kesken kirjan parin viikon tauon lukemisessa.

Terve, ja kiitos kaloista

"Elämä on kuin greippi", hän sanoi.
"Aa, kuinka niin?"
"No se on vähän niin kuin oranssinkeltainen ja pinta on rosoinen, sisus pehmeä ja märkä. Siinä on myös siemeniä. Ai niin ja jotkut ihmiset nauttii puolikkaan sellaisesta aamiaiseksi."

Ihan päätön jatko-osa jotenkin kasassa pysyvän trilogian jälkeen. Oli vaikea päästä tunnelmaan mukaan ja lukeminen venyikin pitkäääään. Artur on taas maassa, joka ei tuhoutunutkaan, vaan kaikki luulevat saaneensa yhtä aikaa hallusinaation. Fenchurch tietää oivaltaneensa jotain ennen kuin se tapahtui, mutta ei enää muista mitä.

Enimmäkseen harmiton

"Meinaatko, että olet väärällä planeetalla?" mies kysyi synkästi. "Hassua kuinka monet sanoo niin. Varsinkin ne, jotka asuu täällä." Hän silmäili suosian jäännöksiä ja katseesta kuvastu ikiaikainen kauna.
"En suinkaan", Arthur vastasi, "planeetta on kyllä ihan oikea." Hän poimi nihkeän esitteen sängyltä ja tunki sen taskuunsa. "Antaa olla, kiitos, minä otan tuon", hän sanoi ja otti laukkunsa mieheltä. Hän meni ovelle ja katsoi ulos kolean märkään iltaan.
"Joo, planeetta on ihan oikea", hän sanoi taas. "Oikea planeetta, väärä maailmankaikkeus."

Enimmäkseen harmiton sekoittaa pakkaa vielä lisää. Fenchurch ja Arthur ovat joutuneet eroon toisistaan, ja kuten käy ilmi, Arthurilla ei ole mitään keinoa palata, sillä hän on kadonnut väärään maailmankaikkeuteen. Arthur etsii omaa paikkaansa, ja niin etsii myös Trillian, Ford - ja myös Tricia McMillan, joka ei lähtenytkään maasta Zaphodin mukaan ja on katunut sitä koko sen jälkeisen elämänsä. Elämänsä tarkoitusta etsii myös se vogoni, jolle on annettu tehtävä, joka ei tunnu luonnistuvan sitten ollenkaan.

Vaikka sarjan alku vetäisi vauhdilla mukaansa, tunnelma jokseenkin latistui loppua kohti. En usko, että lukukokemusta tarvitsee enää toistaa, vaikka hupaisaa luettavaahan tämä toki oli.

Aiemmat klassikkohaaste-postaukseni:
Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija
Kalle Päätalo: Tammettu virta
Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla 1
Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia
Minna Canth: Papin perhe (selkokirja)

Helmet-lukuhaasteen kohta 7. Kirja tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan.

Mazo de la Roche: Jalnan isäntä

Lapsi oli lähes kaksivuotias, lujasti omilla jaloillaan seisova, älykäs, ovela, ja se näytti jo tietävän ja nauttivan siitä, että se oli äidilleen selittämätön ongelma. 

Jalnan isäntä (alkuteos 1933, suom. 1939) petraa ehkä hieman edellisenä lukemaani Jalnan perintöön verrattuna. Mutta sekava sillisalaatti on tämäkin. Finch on rakastunut Englannissa Sarahiin ja saa uuden mahdollisuuden hänen kanssaan. Renny ja Alayne saivat toisensa, mutta ei se oikein hyvältä vaikuta. Runoilija-veli Eden palaa kotiseudulleen jälleen kerran hirvittävän sairaana. Perheessä sekä Rennyn että Piersin perheessä on lapsia, mutta lasten kuvaus vaikuttaa ontolta ja etäiseltä - tosin se ehkä johtuu siitä, että aika jota kuvataan on niin tyystin toinen. Rennyn ja Alaynen tytärtä Adelinea kuvataan jo vauvasta asti Rennyn kaltaiseksi ja äidilleen mystiseksi olennoksi. Sillä kenties petrataan tulevaisuuden kuvioita, mutta jotenkin ahdistavalta se tuntuu silti. Muistelen, että samaan tyyliin kuvataan perheen lapsia myös sarjan kronologisen järjestyksen aloittavassa Jalnan aamussa.

Lista kronologisessa järjestyksessä, suluissa julkaisujärjestys. Lähde Wikipedia.

1. Jalnan synty (9)

2. Jalnan aamu (16)

3. Jalnan kotiopettajatar (11)

4. Jalnan nuori Renny (5)

5. Jalnan kevät (7)

6. Jalnan veljekset (13)

7. Jalna (1)

8. Jalnan perhe (2)

9. Jalnan perintö (3)

10. Jalnan isäntä (4)

11. Jalnan kukoistus (6)

12. Näkemiin Jalna (8)

13. Jalnan miehet palaavat (10)

14. Rennyn tytär (12)

15. Kosijoita Jalnassa (14)

16. Juhlat Jalnassa (15)

Osallistuu haasteeseen Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste.

Agatha Christie: Lentävä kuolema

Japp kallisti tuoliaan taaksepäin ja jäi katsomaan Poirotiin.
"Ruma juttu tämä", hän sanoi. "Vähän liian sensaatiomainen, että sen voisi ottaa todesta. Siis puhallusputkia ja myrkkynuolia lentokoneessa - eihän tuollaista voi uskoa kukaan."

Lentävä kuolema vuodelta 1935 tarttuu silloin melkoisen uuteen matkustusmuotoon, nimittäin lentomatkustamiseen. Poirot matkustaa Pariisista Lontooseen ja madame Giselle, tunnettu koronkiskuri löytyy kuolleena - onko kyseessä luonnollinen kuolema vai onko asiassa jotain erikoista? Voisiko syyllinen olla koneessa lentänyt ampiainen? Poirot haistaa niin sanotusti palaneen käryä ja ryhtyy tutkimaan asiaa. Kyseessä on jälleen yksi suljetun tilan mysteeri - Giselleä ei voinut surmata kukaan muu kuin joku lentokoneen matkustajista. Aluksi ymmärsin, että lentokoneen kaikki matkustajat lueteltiin alun istumajärjestyksessä, mutta myöhemmin selviääkin, että kyseessä on koneen suljettu takaosa ja koneen toisessa osassa on lisää matkustajia.

Mukana on romantiikkaa, aviorikoksia, monipuolisesti kuvattuja henkilöhahmoja ja kaikin puolin viimeistelty tarina. En muista, olenko lukenut Lentävän kuoleman aiemmin Christie-kaudellani yläasteaikoina, ainakaan mitään muistikuvia ei ollut. Jotenkin Poirot ei ollut tässä oikein parhaimmillaan, eikä Lentävä kuolema tehnyt minuun  ihan toivomaani vaikutusta, vaikka Christien fani olenkin.

Luin WSOY:n julkaiseman uuden suomennoksen, ja pidin sekä siitä että uudesta kannesta kovasti.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Kun en enää usko
enkä jaksa toivoa
en enää välitä
oletko raitis
vai juotko
Harppaan sinun ylitsesi
kun makaat lattialla juopuneena
pidän lapset loitolla
siirrän patjani toiseen huoneeseen
jatkan omia askareitani

Märta Tikkasen runoteos Vuosisadan rakkaustarina on ilmestynyt suomeksi 1981 (alkukielellä ruotsiksi 1978) ja on vastaus hänen puolisonsa Henrik Tikkasen tunnustusromaanille Mariankatu 26.

En ole erityisen suuri runojen ystävä, minkä ehkä huomaa siitä, että tämä on ensimmäinen runopostaukseni blogissa. Avasin tämänkin kirjan hieman epäröiden - mutta vahva kuvaus veti samantien mukaansa.

Mutta sen lisäksi, että Vuosisadan rakkaustarina on kuvaus puolison alkoholismin sävyttämästä avioliitosta, se kuvaa myös, varsinkin loppupuolella, haavetta tasapuolisesta avioliitosta, jossa molemmilla on mahdollisuus toteuttaa itseään. Se kertoo perheestä, naisen kestävyydestä, joka taipuu muttei katkea. Viha, rakkaus, epätoivo, toivo. Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, mutta kylmäksi Vuosisadan rakkaustarina ei minua jättänyt. Vielä neljäkymmentä vuotta myöhemmin yhtä ajankohtaisella aiheellaan Vuosisadan rakkaustarina kosketti syvältä.

Osallistuu Runohaasteeseen sekä Helmet-lukuhaasteeseen.

Vera Vala: Suden hetki

Arianna pani merkille miehen sateen kasteleman tukan ja vaatteet. Kuka tahansa normaali nainen olisi kysynyt kumppaniltaan, mitä ihmettä tämä oli etsinyt rankkasateessa, mutta Arianna oli tottunut olemaan kyselemättä liikoja. Vuosien varrella Arianna oli oppinut, että useimmiten oli yksinkertaisesti parempi olla tietämättä.

Olen lukenut Vera Valan Arianna de Bellisistä kertovaa sarjaa parin vuoden aikana ja odottanut jännityksellä, milloin Ariannaa ympäröivä unohduksen ja salamyhkäisyyden muuri alkaa hälvetä. Suden hetki on nyt sitten se kirja, joka kannattaa lukea, jos on sarjaa aiemmin lukenut. Ellei ole lukenut aiempia osia, tästä tuskin kannattaa aloittaa, sen verran paljon kirjassa on viittauksia aiempaan.

Suden hetki löytyi kirjastosta pikalainana, mutta se ei haitannut, koska luin se mielelläni nopeasti. Yritän olla paljastamatta liikaa, mutta kerron juonesta kuitenkin jotain. Arianna on seurannut miestään Bartolomeoa Intian valtamerelle Seychellien saaristoon. Bartolomeo tutkii omassa työssään vaarallista ruttoepidemiaa, joka vaikuttaa lähteneen liikkeelle rokotetutkimuksesta.

Seychelleillä Ariannan oma menneisyys alkaa viimein paljastua samalla kun vaara uhkaa koko perhettä.

Sarjan muut osat:
Kuolema sypressin varjossa 2012
Kosto ikuisessa kaupungissa 2013
Villa Sibyllan kirous 2014
Tuomitut 2015
Milanon nukkemestari 2016

Osallistuu Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaasteeseen.

Vilja-Tuulia Huotarinen ja Satu Koskimies: Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu

Siinä se saapui: leimahdus. Emilia näki pelot ja toiveet, jotka kietoutuivat kaiken elävän elämän ytimeen, ja vielä muutakin hän näki, jotakin mikä oli tunteiden tuolla puolen, ikuista ja vastaansanomatonta, valkoista kuin jää ja punaista kuin tuli.

Taide. Ja rakkaus. Toistensa välttämättömät kumppanit. Emiliaa vapisutti. Hän tunsi, miten raskas ja ruosteinen ankkuri, joka hänet oli mustasukkaisuuden ajatuksiin kiinnittänyt, nousi pulpahtaen pintaan. Hän oli vapaassa vedessä, ja ranta oli vesililjoin kukitettu.

Emilia Kent - Runotytön tarina jatkuu (2018) on kahden suomalaiskirjailijan kirjoittamaa fanifiktiota jatkoksi L. M. Montgomeryn Runotyttö-klassikko-tyttökirjoille. Jatko-osan tarpeellisuudesta ja onnistumisesta voi toki olla montaa mieltä, mutta omasta mielestäni Emilia Kent on aivan sujuva vaihtoehtoinen todellisuus jatkoksi Runotytöille. Ja ellei kaikki kirjoittajien tekemät ratkaisut miellytä, voi aina kuvitella itselleen oman vaihtoehtoisen todellisuuden!

Arvelin itse, kun luin Runotytöt parin viime vuoden (Pieni runotyttö, Runotyttö maineen polulla, Runotyttö etsii tähteään), että Emilian ja Teddyn tulevaisuus ei näytä kovinkaan ruusuiselta. Ehkä onneksi tämän kirjan kirjoittajat ovat päätyneet toisenlaiseen, onnellisempaan ratkaisuun. Emilia ja Teddy ovat muuttaneet Autioon taloon ja vieneet suurimman osan Deanin sinne hankkimista tavaroista pois. Ilsen ja Perryn suhde jatkuu räiskyvänä aivan kuten he toivovatkin. Laura- täti, Elisabet-täti ja Jimmy-serkku asuvat Uudessa kuussa, ihan siinä lähellä, niin että Emilian on helppo poiketa siellä. Vanhat tutut hahmot ovat mukana, mutta mukaan on kehitelty tarpeen mukaan myös uusia hahmoja. Tyyli tuntuu sopivan Runotyttöjen tyyliin.

Kirja ei niinkään ole kuvaus Emilian ja Teddyn avioliitosta, vaan ehkäpä enemmänkin Emilian kirjoitustyöstä ja sen hankalaluudesta. Ajan ja inspiraation löytäminen kirjoitustyölle ei onnellisena aviovaimona enää osoittaudukaan yhtä helpoksi kuin aiemmin. Dean, joka ei ole kihlauksen purkautumisen jälkeen pitänyt yhteyttä, palaa yllättäen. Voiko vanha ystävyys vielä elpyä? Ja kuinka suhtautua muutoksiin rakkaiden Laura-tädin ja Elisabet-tädin elämässä?

Jos jatkoa Runotytön tarinalle päätyy lukemaan, siihen kannattaa mielestäni suhtautua avoimesti, siten että näinkin olisi voinut tapahtua. Minusta kirjaa oli mukava lukea ja tyyliltään se sopii myös nuorempien Runotyttö-fanien luettavaksi. Emilia Kent vastaa niihin avoimiin kysymyksiin, joita monille lukijoille varmasti alkuperäisen sarjan päätyttyä on jäänyt. Sitä, onko kirjallisuudessa ylipäänsä välttämätöntä vastata kaikkiin avoimiin kysymyksiin, voi toki miettiä.

Anni Polva: Me tytöt

- Ellei tahti parane, saa puolet teistä jäädä ensi vuodeksikin kirjoittelemaan kauppakirjeitä, mikä asia minusta riippuu, hän pauhasi ja paukutti karttakeppiä pulpetinkanteen. Tehän olette kaikki kuin unitautisia. Herätkää, herätkää!

Anni Polvan Me tytöt on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1946 nimellä Me tytöt opiskelimme. Minä luin vuonna 2015 Anni Polvan 100-vuotisjuhlavuonna otetun näköispainoksen. Kirjassa Maija ja Anja aloittavat viimeisen vuoden kauppaopistossa. Opiskelu vaatii paljon työtä, mutta ehtii luokka silti juhliakin. Välillä ei ehditä nukkua montaakaan tuntia ennen kuin on jo noustava aamulla kouluun.

Olen lukenut aikuisena yhden toisen Anni Polvan kirjan, viihderomaanin Voi noita miehiä! Pidin sen huumorista ja ajattelin silloin, että lukisin mielellään muutakin Anni Polvan tuotantoa. Me tyttöjen lisäksi lainasin myös kolmen Tiina-kirjan yhteisniteen, mutta siihen en ole vielä tarttunut.

Me tytöt kuvaa 1940-luvun opiskelijaelämää, joka tuntuu kovin hauskalta ja todenmukaiselta, ilmeisesti siksi, että kirjailija käytti omia opiskelukokemuksiaan hyväksi. Romantiikkaakin kirjassa on, mutta vain mausteeksi, sillä Maija haluaa olla itsenäinen ja luoda uraa siinä missä miehetkin. Mitenkähän siinä kuitenkin käy...?

Me tytöt oli sujuva välipalakirja, joka ei tehnyt erityistä vaikutusta, mutta joka oli siitä huolimatta aivan mukavaa luettavaa.

Donna Leon: Nuoruuden lähde

"Kreivitär sanoi, että hänen on saatava tietää. Ennen kuolemaa."
Paola jäi miettimään sitä. "Niin, niin varmaankin. Kuka tahansa haluaisi, vai mitä?"
"Ai mitä?"
"Haluaisi tietää, ettei ole vastuussa tapahtuneesta, jollei muuta."

Komisario Brunetti jatkaa tutkimuksiaan. Ainakin yksi osa on jäänyt välistä lukematta, mutta se ei tahtia haittaa, Brunetti läheisineen tuntuu yhtä tutulta kuin viimeksikin. Tällä kertaa anopin tuttava, kreivitär Lando-Continui, pyytää Brunettiin apua. Hänen pojantyttärensä on pudonnut 15 vuotta sitten kanavaan ja vammautunut. Oliko kyseessä vahinko, kuten asia painettiin villaisella? Vai oliko asiassa jotain hämärää? Tyttö pelkäsi vettä kuollakseen ja vältteli joutumasta veden lähelle, joten vahinko ei tunnu isoäidistä eikä ehkä Brunettistakaan todennäköiseltä.

Osallistuu lukuhaasteeseen Jatkumo - sarjakirjojen lukuhaaste.
Lisäksi Helmet-lukuhaaste - kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.