Maria Turtschaninoff: Naondel

Olin vihkinyt Iskanin Anjin salaisuuksiin. Olin näyttänyt hänelle, mihin Anjin oakia, kiellettyä vettä, voidaan käyttää. En ymmärtänyt, miksi olin itse edelleen elossa. Oliko Iskan uskonut, että kuolisin joka tapauksessa, koska olin sairas ja heikko?
Toivoin, että olisin kuollut samalla kertaa kuin lapsi joka jätti ruumiini.
Olen toivonut sitä yli neljäkymmentä vuotta.

Tammikuussa lukemani Maresin voima oli niin hyvä, että uskalsin lopultakin tarttua myös muutama vuosi sitten julkaistuun Naondeliin (2016). Ja oi, miten hyvä myös Naondel oli. En oikein tiedä, harmittelisinko sitä, että odotin näin pitkään, vai iloitsisinko siitä, että sain nyt lukea näin hyvän kirjan. Ehkä päädyn kuitenkin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Naondel kertoo, kuinka Maresista ja Maresin voimasta tuttu Punainen luostari perustettiin. Mitä tarvittiin, että naiset päätyvät saarelle keskelle merta, ja määräävät säännön, jonka mukaan yksikään mies ei saa astua maihin?

Kabira vaalii sukunsa aarretta, lähdettä, jonka ansiota on kaikki heidän sukunsa menestys. Kabira kertoo rakastumisen sokaisemana lähteen salaisuudet Iskanille, visiirin pojalle, joka päättää ottaa lähteen voimat omaan haltuunsa. Iskanin vallan alle päätyy vuosikymmenien mittaan myös muita naisia, mutta vasta heistä viimeinen päättää paeta.

Pahinta oli että antauduin vapaaehtoisesti. Se on katkerin muistikuvani. Kaikki olisi voinut käydä myös toisin. Enkä voi syyttää muita kuin itseäni.


Lisäksi olen lukenut samaan maailmaan sijoittuvan tarun Arra.