Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Voima tuntui säkenöivän Arijoutsen ympärillä. Se oli samaan aikaan sekä kaunista että pelottavaa. Jännitys kutsui Tuulia, eikä hän kääntänyt katsettaan. Arijoutsi oli hänelle nyt tuttu ja samalla tuntematon. Hän tunsi hiljaisen nuorukaisen, mutta ei tätä noitaa, joka tanssi tulen äärellä. Kutsuiko hän henkiä vai karkoittiko niitä?

Luin vuosi sitten Johanna Valkaman esikoisromaanin Itämeren Auri (2016), josta pidin kovasti. Olipa kommenttini päässyt myös sarjan uutuuden, Linnavuoren Tuuli (2017) kansiliepeeseen! Linnavuoren Tuuli jatkaa samaa romanttisen seikkailukertomuksen linjaa.

Minun oli aluksi hieman vaikea päästä liikkeelle Tuulin kanssa. Prologi tuntui irralliselta ja hieman vaikeaselkoiselta, enkä oikein päässyt lukemisessa käyntiin. Mutta parikymmentä sivua luettuani olin jälleen haltioissani. Tuuli, edellisen osan Aurin tytär, osoittautui oikein valloittavaksi päähenkilöksi, ja lisäksi hänellä oli selkeästi oma, äidistään erillinen tahtonsa ja luonteensa. Tuuli nimittäin haluaa olla sotilas, kuten isänsä, ei parantaja kuten äitinsä.

Kun Tuulin veli lähetetään etsimään liittolaisia hämäläisille idän valloittajia vastaan, karkaa Tuuli salaa mukaan. Matka ei ole helppo, mutta onneksi Tuulilla on mukanaan jo lapsuudesta tutut ystävät, joihin voi luottaa. Tuulin kokema rakkaus on ehkä hieman humoristinenkin, mutta ihanan romanttinen silti.

- Kallioilta itään näkyy leiritulia! Niitä on enemmän kuin näin laskea. Me emme ole turvassa täällä!

Linnavuoren Tuuli on lämminhenkinen ja silti reippaasti etenevä historiallinen romaani, jota uskallan kyllä suositella muillekin!

Kirja saatu kustantajalta.