Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Voima tuntui säkenöivän Arijoutsen ympärillä. Se oli samaan aikaan sekä kaunista että pelottavaa. Jännitys kutsui Tuulia, eikä hän kääntänyt katsettaan. Arijoutsi oli hänelle nyt tuttu ja samalla tuntematon. Hän tunsi hiljaisen nuorukaisen, mutta ei tätä noitaa, joka tanssi tulen äärellä. Kutsuiko hän henkiä vai karkoittiko niitä?

Luin vuosi sitten Johanna Valkaman esikoisromaanin Itämeren Auri (2016), josta pidin kovasti. Olipa kommenttini päässyt myös sarjan uutuuden, Linnavuoren Tuuli (2017) kansiliepeeseen! Linnavuoren Tuuli jatkaa samaa romanttisen seikkailukertomuksen linjaa.

Minun oli aluksi hieman vaikea päästä liikkeelle Tuulin kanssa. Prologi tuntui irralliselta ja hieman vaikeaselkoiselta, enkä oikein päässyt lukemisessa käyntiin. Mutta parikymmentä sivua luettuani olin jälleen haltioissani. Tuuli, edellisen osan Aurin tytär, osoittautui oikein valloittavaksi päähenkilöksi, ja lisäksi hänellä oli selkeästi oma, äidistään erillinen tahtonsa ja luonteensa. Tuuli nimittäin haluaa olla sotilas, kuten isänsä, ei parantaja kuten äitinsä.

Kun Tuulin veli lähetetään etsimään liittolaisia hämäläisille idän valloittajia vastaan, karkaa Tuuli salaa mukaan. Matka ei ole helppo, mutta onneksi Tuulilla on mukanaan jo lapsuudesta tutut ystävät, joihin voi luottaa. Tuulin kokema rakkaus on ehkä hieman humoristinenkin, mutta ihanan romanttinen silti.

- Kallioilta itään näkyy leiritulia! Niitä on enemmän kuin näin laskea. Me emme ole turvassa täällä!

Linnavuoren Tuuli on lämminhenkinen ja silti reippaasti etenevä historiallinen romaani, jota uskallan kyllä suositella muillekin!

Kirja saatu kustantajalta.

Nora Roberts: Huokausten poukama

"Meidän kuuluu suojella toisiamme. Jos emme tee kaikkeamme toistemme puolesta, menetämme kaiken. Jos löydämme tähdet, mutta yksikin meistä kuolee, olemme hävinneet pelin."

Nora Robertsin pudonneista tähdistä ja ilkeästä jumalatar Nerezzasta kertova sarja jatkuu toisella osalla Huokausten poukama (2017). Kommentoin ensimmäistä osaa Kohtalon tähdet hieman tehtaillun oloiseksi, eikä siltä tunteelta voi edelleenkään välttyä. Vai miltä kuulostaa, että Huokausten poukaman pääparina on merenneito Annika ja Sawyer, joka voi matkustaa ajan ja paikan välillä? Kätevää se juonen kannalta joka tapauksessa on.

Jumalatar Nerezza yrittää uusia keinoja estääkseen kuutta sankaria saamasta pudonneita tähtiä ja pelastamasta koko maailmaa, mutta koska ryhmä on harjoitellut kovasti, ei hänestä ole juuri vastusta. Sitä paitsi onhan kohtalon sanelemaa, että sankarimme löytävät tähdet.

Nora Roberts: Totuuden harhat

Käsi edelleen Roxannen tukassa Luke taivutti tämän päätä taaksepäin. Jos hän nyt joutuisi helvettiin, ainakin hänellä olisi ilo tietää, että se oli tämän arvoista.

Luettavanani oli jälleen Nora Robertsin vanhempaa tuotantoa. Totuuden harhat on julkaistu englanniksi 1992, suomennos 1994. Nyt alkaa tuntua vähän toistolta nämä vanhemmatkin roolikuviot. Roxanne on kuuluisan taikurin tytär, ja hän sekä perheen kasvattipoika Luke rakastuvat intohimoisesti. On salaisuuksia, joiden ei haluta tulevan julki, rikkailta ryöstämistä ja hyväntekeväisyyteen lahjoittamista. On kiristystä ja valheita. On suloinen kostosuunnitelma. Ja kaiken voittavaa rakkautta, tietenkin.

Kansikuva tässä vuonna 1994 painetussa kirjassa on aika... järkyttävä.

- Täällä ei ole mitään, Mouse. Hän ei haluakaan että hänet löydetään. Lähdetään kotiin.

Robert Galbraith: Silkkiäistoukka

Miksei hän ollut ilmoittanut poliisille, että Quine oli ollut kateissa lähes kaksi viikkoa? Miksei hän ollut epäillyt, että Quine oli saattanut kuolla? Strikella oli ollut vastaukset näihin kysymyksiin, kun komisario Rawlins oli ne esittänyt, uskottavat vastaukset, järkevät vastaukset, mutta hänen oli paljon vaikeampi saada itseään vakuuttuneeksi.

Yksityisetsivä Cormoran Strike ottaa ilmeisesti lähes hyväntekeväisyydestä tutkiakseen, mihin kirjailija Owen Quine on kadonnut. Vaimolla ei ole varaa maksaa, mutta hän uskoo, että Quinen agentti on valmis maksamaan. Tutkimuksissa selviää, että Quine, joka on kirjoittanut hyvin omalaatuisia teoksia, on viimeisimmässä käyttänyt tosielämän läheisiään ja maalaa heistä kaikista ilkeän ja inhottavan kuvan. Joidenkin kohdalla syytöksillä vaikuttaa olevan taustaa tosielämässä, onkohan näin kaikkien kohdalla?

Pidin sarjan avausosasta Käen kutsu, ja pidin myös tästä. Striken omaa yksityiselämää valotetaan lisää, samoin hänen avustajansa Robinin. Edelleenkin J. K. Rowling, jonka salanimi Robert Galbraith on, osaa ottaa lukijansa.

Sophie Hannah: Nimikirjainmurhat

Nimikirjainmurhat (2014) on kokeneen jännityskirjailija Sophie Hannahin kirjoittama Hercule Poirot -dekkari, ensimmäinen sellainen. Seuraavan Hannahin Poirotin luinkin kuukausi sitten. Pidin siitä aika lailla, joten tein Nimikirjainmurhien äänikirjaversiosta varauksen kirjastoon.

Hercule Poirot on muuttanut asumaan täysihoitolaan, jotta saisi olla rauhassa ihmisiltä. Sillä tavoin kirjailija selittää sen, että Poirot on tavannut tarinan kertojan, poliisi Catchpoolin. Peloissaan oleva nainen kertoo tulevansa murhatuksi, ja että se onkin vain oikein. Sillä aikaa Catchpool on joutunut työtehtävissä selvittämään hienossa hotellissa tapahtuneita murhia. Kolmesta erillisestä huoneesta on löytynyt kolme ruumista. Liittyykö peloissaan oleva nainen hotellin tapahtumiin, kuten Poirot on vakuuttunut? Sitä selvitellessä riittää käänteitä, vaikkakin välillä turvaudutaan ehkä mielestäni hieman halpahintaisiin ratkaisuihin, kuten murhattujen kotikylässä tapahtuneen pahoinpitelyn ratkaisussa.

Nimikirjainmurhat kuunneltuani väitän, että toinen osa Suljettu arkku oli parempi. Ehkä Sophie Hannah oli ottanut kritiikistä onkeensa? Erityisesti tarinan kertominen yhä uudestaan ja uudestaan jollain uudella yksityiskohdalla höystettynä tuntui liialliselta. Hercule Poirot, joka omien sanojensa mukaan tietää kaiken, ei kuitenkaan pysty estämään viimeistä murhaa, joka tapahtuu hänen edessään. Poirot vaikuttaa hieman liian tyytyväiseltä itseensä muutoin ja hieman liian vähän pettyneeltä viimeisen murhan jälkeen.

Paula Havaste: Lumen armo

Kunpa saisin sanottua, että en minä tällaisia koruja sinulta koskaan kaivannutkaan, Kertte ajatteli. Kalleinta oli se, kuinka me yhdessä teimme työtä ja pirtti vaurastui. Sinä luotit minuun ja uskoit minun osaamiseeni, ja siksi minä kaipasin takaisin tänne, vaikka kaikki rikkaudet oli ladottu eteeni Koluvanin suuressa kaupungissa.
Larri kuitenkin katsoi häntä niin vihaisena, ettei Kerttekään halunnut pehmeitä sanoja puhua vaan nosti leukansa ja käänsi selkänsä niin että komea hame kahahti.

Lumen armo (2017) on vakuuttava päätösosa 1100-luvulle sijoittuvan Kertestä kertovalle romaanisarjalle. Kertte pakeni ensimmäisen osan päätteeksi Tokholmiin, paluumatkalla päätyikin kodin sijasta meren väärälle rannalle Koluvaniin ja nyt on uusi yritys palata kotiin.

Ei kotona kuitenkaan ole sellaista kuin Kertte odotti. Hän on ollut liian kauan poissa, kotona pirttiä piteneet Anna ja Immo ovat pärjänneet vähän liian hyvin, eikä kauan kaivattu tytär Mimerka ole tarpeeksi innostunut eman paluusta. Kainalossa olevaa uutta lasta Usvaakin on hieman hankala selittää puoliso Larrille, joka on myös palannut kotiseudulle odottamaan Kerten paluuta.

Kertte ja Larri joutuvatkin jälleen jatkamaan matkaa löytääkseen itselleen kodin ja rauhan. Kirjan nimi Lumen armo antaa jo viitteitä siitä, että armo olisi tällä kertaa löydettävissä ja Kerten jatkuva kaipuu johonkin loppuisi viimein.

Pidin Lumen armosta yhtä paljon kuin sarjan aiemmistakin osista, eli paljon!

Tuija Lehtinen: Viesti menneisyydestä

Iikka hätkähti Erjan ääntä. Hän oli vajonnut omiin ajatuksiinsa ja nauttinut auton moottorin hyrräyksestä. Erjan kysymys yllätti, ja Iikka tajusi sen testiksi. Kaikkien jääkuningattarien kantaäiti halusi  tietää, liikkuivatko hänen harmaat aivosolunsa. Jos eivät, hän olisi pelkkä kuski.

Luin eläkkeelle jääneestä poliisista Erja Revosta kertovan sarjan ensimmäisen osan Väärä vainaja viime talvena ja pidin siitä kovasti. Kyllä Tuija Lehtinen osaa kirjoittaa ja koska Erja Repo ei todellakaan etsi rakkautta, tuntuu lähestymistapa tuoreelta verrattuna Lehtisen viihdekirjoihin. Viesti menneisyydestä (2017) jatkaa ihmisiä välttelevän Erja Revon tutkimuksia. Erja ei edelleenkään ole innostunut yksityiskytän hommista, vaan vain ajautuu tutkimaan selittämättömiä tapahtumia.

Olli Virta on ollut aikanaan sotalapsena Ruotsissa ja kuulee nyt saaneensa yllättävän perinnön Ruotsin perheen äidiltä. Miksi ihmeessä, kun yhteyttä ei ole Ollin Suomeen paluun jälkeen pidetty? Olli matkustaa hautajaisiin - ja katoaa paluumatkalla. Ollin seurassa ollut eläköitynyt poliisi Kalle Paju hälyttää entisen kollegansa Erjan Revon avukseen tutkimaan.

Viesti menneisyydestä on vetävä dekkari ilmeikkäillä henkilöhahmoilla. Juoni tuntuu tuoreelta, ei loppuunkalutulta, eikä se maalaile kansainvälistä terrorismia ja tuhoa, jota nykyisin tulee jo uutisista ihan riittävästi. Pidin siis kovasti!

Lavalla oli nainen, joka esitteli juuri rakastetun kirjailijan, jonka viimeisin teos raapi sielun verille. Kirjailija pönötti tuolilla yrmeän näköisenä. Erja oli aina ihmetellyt, miksi kirjailijaa kehuttiin rakastetuksi. Eihän lukeva yleisö rakastanut itse tekijää. Kirjoja ja niiden henkilöitä saatettiin rakastaa ja keskustella niistä hyvässä tai pahassa hengessä. Mutta itse kirjailija, mitä hän oli paitsi nimi kannessa?

Nora Roberts: Puhelintyttömurhat

- Miltä tuntuu?
- Tuntuu siltä, että mitä elämässäni ikinä tapahtuukaan, mihin ikinä joudunkaan, se ei voi olla tuskallisempaa kuin tuo äskeinen, Grace vastasi, otti savukkeen rusentuneesta pakkauksesta ja sytytti sen.

Puhelintyttömurhat (1988) on samaa ikäluokkaa kuin elokuussa Robertsilta lukemani Julkinen salaisuus (1991), ja tämäkin oli minulle entuudestaan tuntematon tapaus. Aikaa on siis kulunut melkein 30 vuotta, ja vaikka aihe on taatusti silloin ollut hyvinkin edistyksellinen tietokonenörtteineen, ei se ihan siltä enää tunnu!

Kathleen on löytänyt rahakkaan iltatyön puhelintyttönä. Ei mitään palvelunumeroita, vaan palvelua haluava soittaa toimistoon, missä otetaan kaverin tiedot ylös ja välitetään puhelinnumero puhelintytölle, joka soittaa tyypille vastapuhelun. Mutta hei, puhelimen lisäksi jollakin on jo tietokone, ja tämä joku osaa käyttää sitä - kuunnellakseen salaa fantasialinjojen eroottisia puheluita. Ja tämä joku menee ihan hiukkasen sekaisin siitä, että mitä nainen puhelimessa oikein lupaakaan ja kenelle.

Kathleenin sisko Grace haluaa selvittää, kuka on vastuussa Kathleenin murhasta. Avukseen hän saa kätevästi naapurissa asuvan poliisin, joka on tietysti sinkku, aivan kuten Gracekin. Kuka arvaa loput, mitä heidän välillään tapahtuu?

Kaikesta ennalta-arvattavuudesta ja vanhanaikaisuudesta huolimatta tarina on koukuttava, hahmot kiinnostavia ja ahmin kirjan hetkessä.

Paula Hawkins: Tummiin vesiin

Kuinka kukaan saattoi sitä paitsi pysyä perillä kaikista Beckfordin vainajista? Väkeä lakosi kuin Midsomerin murhissa, sillä erotuksellä etteivät ihmiset menehtyneet lantalaan putoamisen tai sorkkaraudalla hakkaamisen seurauksena, vaan kuolinsyinä olivat erilaiset onnettomuudet, itsemurhat ja vuosisatojen takaiset irvokkaan naisvihamieliset hukuttamiset.

Pidin vuosi sitten Paula Hawkinsin Nainen junassa -äänikirjasta , jonka kuuntelin automatkoilla. Tummiin vesiin (2017) mainostettiin olevan tekijän uusi, vangitseva trilleri. No, minä olen ihan surkea lukemaan trillereitä. Yritin, koska Nainen junassa oli tehnyt minuun vaikutuksen. Kovin hyvinhän se ei sitten kuitenkaan sujunut. Tässä oli aivan valtavasti näkökulmahahmoja, kukaan ei vaikuttanut kovin kiinnostavalta, eikä jokeen hukkuneen Nel Abbotin tarinakaan oikein koukuttanut (hyppäsi vai ei? itsemurha vai ei?). Sinnittelin romaanin kuitenkin loppuun, mutta se olisi luultavasti vaatinut enemmän keskittymistä, jotta olisin päässyt kunnolla nauttimaan tiheästä tunnelmasta, joka kirjan loppuosaan kieltämättä kehittyi.

Suosittelen trillereiden ystäville. Moitin liian hajallaan olevaa kerrontaa.