Maeve Binchy: Seitsemän talvista päivää

Chicky hymyili hänelle kyynelten läpi. Kuvitella, että Rigger, tuo pahantuulinen ja kapinallinen pojankloppi, joka oli taannoin tuotu hänen ovelleen, tiesi Queenie-neidin oikean nimen ja osoitti nyt kunnioitustaan vanhaa naista kohtaan antamalla tyttärelleen saman nimen. Hetken hän tunsi myös surua sen takia, ettei Nuala ollut jakamassa tätä hetkeä. Hänestä tuntui kuin hän itse olisi ottanut Nualan roolin vauvojen toisena isoäitinä. Nualan olisi pitänyt olla siellä, taistelemassa vallasta Hickeyn isoäidin kanssa sen sijaan, että hän kieriskeli syyllisyydentuskissa Dublinissa ja raatoi itsensä kuoliaaksi aivan turhaan. 

Seitsemän talvista päivää (2013) oli minun juhannuskirjani, ja sopi siihen tehtävään erinomaisesti. Siinä on dramatiikkaa ja ihmiskohtaloita, ja lopussa kaikille käy kuitenkin hyvin. Tai jos ei käykään, ei sitä ainakaan kerrota lukijalle. Tarinan lomassa poiketaan myös Rossmoressa ja kuullaan, että Valkeiden kukkien lehdosta tutuille henkilöille kuuluu ihan hyvää.

Seitsemän talvista päivää rakentuu kertomalla eri ihmisten elämäntarinoita, ja kaikki he päätyvät Irlannin rannikolle Stone Houseen avattavan hotellin avajaisviikolle, osa töihin, osa vieraaksi. Chicky on asunut vuosikymmeniä Amerikassa, johon lähti miehen perässä. Nyt mies on kuollut ja Chicky palannut kotiseudulle. Hän päättääkin perustaa vanhaan rapistuvaan taloon hotellin. Chickyn elämä Amerikassa ei ole ollut aivan sitä, mitä hän kertoo, mutta onni taitaakin löytyä sittenkin kotiseudulta.

Rigger on nuori mies, joka on ajautunut väärille teille. Sattuman oikusta - ja äitinsä pyynnöstä - hän päätyy Stone Houseen pakoilemaan virkavaltaa. Hahmoja kirjassa on paljon, jopa niin, että loppukohtauksessa, jossa summataan asioita yhteen, oli vaikea muistaa, mikä kenenkin tarina oli. Seitsemän talvista päivää on kirjoitettu kauniisti ja lempeästi, hyväksyen, ei saarnaten tai pelotellen.

Helmet-haasteeseen kohta 33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja.