Kooste: Kirjaherbario

Vuoden 2016 alussa päätin toiveikkaana osallistua Sheferijm - Ajatuksia kirjoista -blogin aloittamaan Kirjaherbario -lukuhaasteeseen. Olisinkohan päättänyt, jos olisin tiennyt, kuinka surkeasti tulen tässä onnistumaan?

Lukuhaasteessa tavoitteena oli lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden nimessä (tai kirjailijan nimessä) on jokin tunnistettavissa oleva kasvi, jolla on oma tieteellinen nimensä. Tätä en jotenkin aluksi ihan ymmärtänyt, ja olin jo lisäämässä haasteeseen jonkun "lehti"-alkuisen sanan, mutta ei se sitten käynytkään.

Selvisin kuitenkin välttävään suoritukseen seuraavilla kirjoilla.

Vera Valan Kuolema sypressin varjossa - Vera Valan Italiaan sijoittuvaan dekkarisarjaan tutustuin tänä vuonna. Kuuluvat uusiin suosikkeihini.

Kalle Päätalon Tammettu virta - tässä viitataan tietenkin sanan perusmuotoon tammi. Kalle Päätalosta tuskin voi sanoa mitään, mitä ei olisi jo sanottu. Kalle olisi voinut hieman vähäsanaisempikin, niin hänen teoksiinsa ei olisi niin vaikea tarttua. Toisaalta hänen elämänkertansa on ainutlaatuinen dokumentti tietystä ajanjaksosta Suomessa. Jossain vaiheessa täytyykin palata Kallen Iijoki-sarjan pariin.

Maeve Binchyn Kastanjakadun väki - Maeve Binchy oli uusi tuttavuus tänä vuonna, johon ihastuin suuresti. Kastanjakadun väki oli täynnä lempeää kuvausta Kastanjakadun ihmisistä.

Anu Kaipaisen Granaattiomenan luin tämän haasteen vuoksi. Oli mukavaa tutustua Kaipaisen tuotantoon, mutta suurta suosikkiani Granaattiomenasta ei tullut.

Anneli Kivelän Katajamäki kahden vaiheilla - jatkaa samaa tyyliä kuin Kivelän aiemmatkin Katajamäki-romaanit. Ei suuria yllätyksiä, mutta mukava välipala.

Kirjaherbario-lukuhaaste oli mukava, ja johti minut lukemaan muutamia uusia tuttavuuksia. Kuitenkin luin haasteeseen vähemmän kirjoja kuin olisin kuvitellut. Kasvien nimiä ei sittenkään harrasteta kovin paljon kirjoissa.

Tuija Lehtinen: Väärä vainaja

Erjaa puistatti ykskaks. Hän ei uskonut etiäisiin, mutta ensimmäisen kerran mieleen juolahti, oliko järkevää tonkia Outi Liinojan asioita. Hänellä ei ollut ketään, kehen turvautua tiukan paikan tullen. Mutta miksi sellainen tulisi? Korkeintaan joku oli murhannut Outin. Normi tapaus.

Väärän vainajan (2016) takakannessa hehkutetaan kyseessä olevan Tuija Lehtisen ensimmäinen dekkari. Ehkä niinkin, mutta minusta tuntuu, että tavallaan kyseessä on paluu juurille. Olihan Lehtisen alkupään romaaneissa joku mysteeri, jota päähenkilö sitten selvitteli. Nyt on sitten odotettavissa kokonainen sarja Erja Revon tutkimuksia.

Erja Repo on eläkkeelle jäänyt poliisi, jota tuttavan tytär pyytää selvittämään kuolleen kummitädin mysteeriä. Tyttö nimittäin pelkää, että kuollut kummitäti ei olekaan itse kummitäti vaan joku aivan muu. Ja jos näin on, niin mitä on tapahtunut itse kummitädille, joka ennen kuolemaansa oli katkaissut yhteydet ystäviinsä?

Vera Vala: Tuomitut

- Padre Marco ei olisi koskaan tehnyt itsemurhaa. Hänet työnnettiin alas kymmenien metrien pudotukseen. Jos teette työnne hyvin, saatte kyllä selville, kenen kautta saatana nyt tekee töitään. Kaksikymmentävuotta sitten te hidastelitte ja neljä Jumalan palvelijaa ehti kuolla. Neljä oikeamielistä kalastajan seuraajaa murhattiin, don Giuliano sanoi ja heristi sormeaan. - Nyt heitä on surmattu jo kolme. On vain ajan kysymys, milloin neljäs sielunpaimen löydetään teurastettuna. Saatanan seuraajat eivät epäröi täyttää herransa käskyjä.

Viimeinkin pääsin jatkamaan Vera Valan Arianna de Bellisistä kertovaa dekkarisarjaa. Tuomitut (2015) on sarjan neljäs osa ja aloitin sarjan viime keväänä kolmannesta osasta. Villa Sibyllan kirous päättyi Ariannan oman elämän osalta kutkuttavan jännittävään kysymykseen - onko hän ja hänen odottamansa lapsi vaarassa? Halusin siihen kysymykseen vastauksen - mutta jouduin pettymään. Kirjan alussa Arianna on jatkanut elämäänsä kuten ennenkin, lapsi ei ole syntynyt eikä Arianna ole tehnyt päätöstä suuntaan eikä toiseen.

Arianna lähtee Torinoon etsimään sukulaistyttöä, joka on liittynyt outoon lahkoon ja saattaa olla nyt vaarassa. Torinoon saapuu myös Ariannan pappisveli Ares, sillä paikkakunnalla on kuollut jo kaksi pappia. Vatikaanissa huolestutaan pappien surmista ja lähetetään Ares tutkimaan asiaa. Nyt seurataan siis sekä Areksen että Ariannan näkökulmia ja minun mielestäni se on onnistunut ratkaisu.

Läpi historian -haastekoonti

Kuvittelin, että olisi helppoa menestyä Läpi historian -lukuhaasteessa. Haaste kesti vuoden ja siinä oli tavoitteena lukea eri aikakausille sijoittuvia kirjoja. Luen paljon historiallisia romaaneja, ja jotenkin oletin, että pisteitä tässä haasteessa napsahtaa tuosta noin vain. No ei napsahtanut. Tässä oli tavoitteena lukea yksi jokaiselle aikakaudelle sijoittuva kirja ja huomasinkin, että lukemani kirjat sijoittuivat niille samoille aikakausille koko ajan.

Saavutin haasteessa kuitenkin neljällä kirjalla baronetin arvon, ja tyydyn olemaan tyytyväinen siihen.

Keskiaikaan sijoittuvana luin Maan vihat heti tammikuussa. Keskiaikaan sijoittuen luin myös ainakin saman sarjan Veden vihat, mutta koska haasteessa tarvittiin vain yksi kultakin aikakaudelta, Veden vihat ei osallistunut haasteeseen. Paula Havaste on yksi monista lempikirjailijoistani, joten Maan vihatkin oli oikein onnistunut lukukokemus. 

1700-luvulta luin kirjan Poldark - Kapinallinen ja myös siitä luin samaan sarjaan sijoittuvan toisenkin osan Demelzan laulu. Nämäkin olivat molemmat oikein miellyttäviä lukukokemuksia.

1800-luvulta en näköjään lukenut tänä vuonna mitään, mutta sitten 1900-luvun alusta luin ensimmäisenä Havukka-ahon ajattelijan. Luin paljon muutakin, mutta ne eivät osallistuneet haasteeseen. Havukka-ahon ajattelija oli parempi teos kuin mitä odotin ja yllättäen pidin siitä kovasti.

1900-luvun lopusta olen tietenkin lukenut myös paljon, mutta haasteeseen osallistun Roskisprinssillä, joka 25 vuotta sitten julkaistuna onkin jo historiaa. 

Ohuesta panoksestani huolimatta haaste oli oikein mukava ja ainakin minä yritin löytää luettavaa eri vuosisadoilta, vaikken siinä kovin hyvin onnistunutkaan. Kiitos haasteesta!

Liza Marklund: Rautaveri

- Jokin on vialla, mies sanoi. - En tiedä mitä tehdä. Diny kyselee äitiään koko ajan. Mitä minun pitäisi sanoa?
Yhtäkkiä Annikaa alkoi väsyttää aivan hirvittävästi.
- Steven, miksi hän häipyi? Oletteko te riidelleet?
- Ei varsinaisesti...
Ei varsinaisesti.
- Oletko... lyönyt häntä?
- En koskaan.
Vastaus tuli nopeasti ja ehdottomasti. Liian nopeasti?

Nuorempana luin Liza Marklundin Annika Bengtzonista kertovaa dekkarisarjaa. Annika on toimittaja, joka aina eksyy selvittämään karmaisevia murhajuttuja, joutuu hengenvaaraan ja selviää siitä. Omassa elämässäänkin Annikalla on alusta lähtien ollut tukuittain ongelmia. Viimeisimpiä osia en ole enää lukenut, sillä jotenkin Annikan maailma ei enää oikein innostanut. Rautaveri (2015) päättää sarjan, ja päätin, että palaan sarjan pariin päätösosan verran.

Annikan sisar Birgitta katoaa. Annikalla ja Birgittalla ei ole ollut minkäänlaista yhteyttä keskenään, mutta sekä Annikan äiti että Birgittan mies kyselevät Annikalta, onko tämä kuullut mitään. Ehkä Birgitta on vain halunnut lähteä? Halunnut, ettei mies löydä häntä? Vai onko hänen katoamiseensa sittenkin joku muu syy?

Rautaveri solahtaa hyvin muistamaani sarjaan. Mikään erityinen lukunautinto se ei ollut, eikä herättänyt halua lukea väliin jääneitä sarjan osia. 

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta

Miksi jaksat kirjoittaa vauhkolle skotlantilaiselle naiselle, joka asuu syrjäisellä Atlantin saarella? Senkin uhalla, että kuulostan hirvittävän tunteelliselta: kaipaisin kovasti kirjeitäsi, jos niiden tulo lakkaisi.

Kirjeitä saarelta (2013) on Jessica Brockmolen esikosteos. Amerikkalainen opiskelija David kirjoittaa  keväällä 1912 kirjeen Skyen saarella asuvalle runoilijalle, Elspethille. Elspeth on naimisissa kalastajan, lapsuudenystävänsä, kanssa, ja kirjeenvaihtotoveri, jonka kanssa käsitellä kirjallisuutta, tuntuu tervetulleelta vaihtelulta. Viriää innokas kirjeenvaihto, joka muuttuu molemmille tärkeäksi ystävyydeksi.

Kirjan toisessa aikatasossa eletään kesää 1940. Elspethillä on tytär, Margaret. Äiti varoittelee Margaretia sitoutumasta sodan aikana varomattomasti. Erään riidan jälkeen äiti sitten katoaa. Mihin äiti on mennyt, ja miksi? Äiti jättää jälkeensä edellisen sodan aikana kirjoitetun kirjeen, jonka antamaa vihjettä Margaret lähtee seuraamaan.

"Kas, sinussa on Elspethin puhti. Hän piti tyttösenä suunsa aina supussa. Näen samaa sinussa, Margaret Dunn."
Hämmästykseni varmasti näkyi, sillä naisen katse heltyi äkkiä, ja hän hymyili. "Minä olen sinun mummisi. Olen odottanut sinua."
Ja minä kun luulin, ettei hän puhu sanaakaan englantia saati että osaisi lukea tai kirjoittaa sitä.

Täytyy myöntää, että alkuasetelma muistutti kovasti Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville, jonka luin viime talvena. Molemmat tapahtuvat sota-aikana, molemmissa ollaan saarella, molemmissa on naiskirjailija, jolle ihailija lähettää kirjeen, molemmat ovat kirjeromaaneja. Ja molemmat ovat ainutlaatuisella tavalla hienoja romaaneja.

Pidin kirjasta suuresti ja suorastaan ahmin sen. Kirjan kieli on kaunista, tarina mukaansa tempaava ja
henkilöt rakastettavia. Daveylle ja Elspethille toivoo pelkkää hyvää. Ja vaikka eletäänkin sota-aikaa - jopa kahteen kertaan - on kirja kaunis ja herttainen, eikä mässäile sodan raadollisuudella. Kaunis, lempeä kirja.

Kaisa Ikola: Betty

-Ennen kuin teette tyttärestänne loppuiäkseen onnettoman, sanon teille pari sanaa, Betty lausui purevasti lady Florencelle. Sitten hän lisäsi Sir Edwardiin viitaten: 
-En aja asiaani hänelle, koska hänellä on lompakko sydämen paikalla! Rouva Stewart putosi istumaan käytävän tuolille. 
-Etkö sinä voi hakea häntä pois, Tom? hän kuiskasi rukoilevasti miehelleen, mutta tämä vain taputti vaimoaan olkapäälle. 

Olen lukenut Kaisa Ikolan netissä julkaiseman romaanin Betty (1992, 2009) nyt muutamaan kertaan, edellisestä kerrasta oli pari vuotta aikaa. Aikanaan päädyin Betty-kirjojen pariin Kaisan käsityö-blogin kautta, missä Kaisa pohti, julkaisisiko aikanaan nuorena kirjoittamiaan tyttökirjoja. Kaisa Ikolan kirjoihin sen sijaan olen tutustunut nuorena tyttönä (Hullu luokka -sarja, Ylämaa-sarja), jolloin olin todella innoissani tajutessani, että Kaisa on ollut 13-vuotias julkaistessaan ensimmäisen kirjan (Lauran syyslukukausi) ja 16-vuotias julkaistessaan ensimmäisen Hullu luokka -kirjan (yhdessä Minna Kulmalan kanssa). Wau, ihan mahtavaa! Hullu luokkia tai Ylämaa-sarjaa ei taida enää löytyä edes kirjastoista, ellei sitten varastosta, mutta ehkä ne olivatkin oman aikansa tuote.

Betty on alunperin kirjoitettu 1992 - wikipedian mukaan Kaisa on tuolloin jo julkaissut neljä tai viisi nuortenkirjaa. Bettyn hän kuitenkin kirjoitti vain omaksi ilokseen, eikä sitä koskaan ollut tarkoitus julkaista. Tarina Kaisan omien sanojen mukaan velkaa ainakin Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-sarjoille sekä Alcottin Pikku naisille sekä muille Alcottin teoksille. 

Bettyssä eletään 1900-luvun alkuvuosia. Betty itse on tarinan alussa 16-vuotias ja syntynyt Skotlantiin ison sisarusparven keskivaiheille. Bettyllä on kirjallisia haaveita ja hän haluaa opiskelemaan, mikä ei ole oikein soveliasta. Kuitenkin Betty päätyy opiskelemaan opettajaksi, saa uusia ystäviä ja tutustuu myös pariin herraan, jotka ovat hänen mukaansa "reiluja poikia" eivätkä hakkaile ollenkaan - kyseisillä herroilla tosin saattaa olla oma mielipiteensä asiaan.

 Silloin Betty huomasi lautasensa vieressä kirjeen, jonka Annie oli tuonut muun postin mukana kylästä. Kirje oli Jerry Oagilta, ja jostakin syystä tytölle tuli kiire työntää se vyöhönsä. Duncan oli kuitenkin nähnyt lähettäjän nimen. 

-Onko tämä yksi niistä poikakoulun pikkukavereista? hän kysyi ilkikurisesti. 

-Gerald Oag ei suinkaan ole mikään ”pikkukaveri”. Betty sieppasi korista leivän ja alkoi voidella sitä hurjasti. -Hänenlaisiaan kutsutaan nuoriksi herrasmiehiksi. 

-Ahaa, niin, niinpä tietysti. 

Vaikka Betty itse ei ajattelekaan romantiikkaa omalle kohdalleen, niin hän on kova järjestämään muiden rakkausasioita, kuten esimerkiksi alun lainauksessa. Moni pariskunta saakin olla Bettylle kiitollinen onnellisesta yhteiselostaan.

Kaisa uudisti Bettyn ennen nettijulkaisua ja on myöhemmin paljastanut poistaneensa kirjasta mm. useampiakin Bettyn kosijoita. Muutama jäi kuitenkin jäljellekin, eikä tämän ensimmäisen Betty-kirjan päättyessä ole vielä selvää, kenet Betty valitsee.

Mikäli haluat tutustua Bettyyn itse, voit ladata pdf:n tai lukea blogimuodossa.

Sen jälkeen kannattaa tutustua myös tarinoihin kirjan takana:

Tarina Duncanin näkökulmasta

Joulumuistoja (ennen Chrissyn joululahjavalvojaisia)

Bettyn vanhempien rakkaustarina

Betty-spesiaalit eli mikä alkuperäisessä Bettyssä oli toisin:

Mitä kaikkea Betty on kertonut meille toisin

Poistettu luku: Kuuma iltapäivä 

Sisään astui Duncan Fleming

Salatut ihailijat

Poistettu luku: Hunajapurkki (jälleen uusi ihailija)

Christian Rönnbacka: Kaikki mikä kiiltää

- Sun pitää tulla hakemaan meidät. Lentoasemalta, Anton sanoi.
- Mitä kello on? Sebastian sanoi. - Eikö teidän pitänyt...
- Nyt tuut hakemaan meidät. Tuli ongelmia.
- Pahoja? Sebastian lopetti vänkäämisen.
- Ihan vitun pahoja, Anton sanoi.
- Mä lähden heti tulemaan.

Komisario Antti Hautalehto on ehdottomasti eräs dekkarisuosikeistani. Tosin ilmeisesti tästäkin sarjasta on edellinen osa Kylmä syli jäänyt toistaiseksi lukematta. Antti Hautalehdossa on huumoria, jota yleensä dekkareissa ei ole, ja siksi varmaan Christian Rönnbackasta on tullut monen muunkin lukijan suosikki.

Hoitaja nousi ja pani sidetarpeet kärryyn. Antti näki vasta nyt Papan valkoiseen sideverkkoon paketoidun pään. Kyömy nenä oli teipattu, ja näytti siltä että sitä oli hieman muotoiltu uudelleen.
- Soma kinkkupaketti. Antti ei pystynyt pidättämään nauruaan. - Äijä on pussissa kuin Länsmanni.
- Mutta paljon komeampi, Lindfors hymähti. - Enkä haise porolle.

Pari porvoolaista nuorta elää poikkeuksellisen leveästi ottaen huomioon, ettei heillä juuri ole tuloja. Sitä paitsi keskusrikospoliisi vaikuttaa tarkkailevan heitä, eikä suostu ilmoittamaan syytä. Tarkkailu jatkuu ulkomaille saakka - kunnes nuoret katoavat, vain ilmestyäkseen uudestaan esiin kotonaan Porvoossa. Antti Hautalehto ei tyydy - tietenkään - vastaukseen, ettei tietoja tarkkailusta voida antaa, vaan alkaa tutkia asiaa itsekin, ja pian selviääkin, että nuorilla on perässään ammattitappaja.

Antti käveli huoneesta ulos, ja infotiskillä hän näki ovella olleen möhömahan selittävän jotain hoitajalle. Mies kääntyi ja osoitti Anttia sormellaan. 
- Tuo on se lekuri joka uhkaili mua!
- Se on poliisi, joka käy täällä hoitamassa ongelmatapaukset, hoitaja sanoi ilmeenkään värähtämättä. - Oletteko te sellainen?
- Öö... En vissiin halua olla, möhömaha sanoi hetken pohdittuaan.
- Ei kannatakaan. Kyllä se siitä.

Taavi Soininvaara: Venäläinen vieras

"Puolangan pessimismipäivät tuli sentään nähtyä", Ratamo sanoi hymyillen. "Yksi parhaista kesäfestareista, joissa olen käynyt. Ei tarvinnut esittää hilpeää."
Väisälänkin ilme kirkastui. "Aika avutonta oli ohjelma ja huonosti meni koko festivaali, niin kuin odottaa sopi. Yllättävän hyvin oli kuitenkin porukkaa, mutta onneksi tajusivat lähteä kesken pois."

Venäläisen vieraan (2016) lukeminen oli kuin olisi tavannut vanhan ystävän. Alun lainauskin kohtauksesta, jossa Ratamo viettää kesälomaa Pudasjärvellä, maisemissa, joissa minäkin ole kesäpäiviä joskus viettänyt, tuntui viehättävältä. Pessimismipäivällä en sentään ole koskaan käynyt. Jostain syystä en ole näköjään viime vuosina seurannut Taavi Soininvaaran julkaisuja, ja minulta oli jäänyt kokonaan huomaamatta, että hän on julkaissut 2013 alkaen useampia Arto Ratamo -kirjoja. No, nyt huomasin ja ryhdyn korjaamaan vahinkoa. Olen lukenut Taavi Soininvaaraa aiemminkin, mutta nyt tosiaankin on pitkä tauko edellisestä lukukerrasta.

Tarina kulkee eteenpäin kuin juna, eteen marssitetaan uusia hahmoja ja nimiä, mutta ei kuitenkaan liikaa, niin että lukija pysyy kärryillä tilanteesta. Suomen pääministeri saa surmansa autokolarissa, joka vaikuttaa itsemurhalta. Hänellä on mukanaan tietoja, joita hänellä ei pitäisi olla syytä kuljettaa mukanaan. Arto Ratamo on mukana tutkimassa onnettomuutta ja pian selviää, että joku yrittää vaikuttaa moniin Suomen johtaviin henkilöihin. Myös tutkinnassa mukana olevia poliiseja kiristetään. Suostuvatko he siihen?

"Jos jarrutat Suojelulupoliisin Grigori Skuratovia koskevaa tutkintaa, minä lupaan pitää huolen siitä, ettei salaisuutesi paljastu", soittaja sanoi ja katkaisi puhelun sen kummemmin hyvästelemättä. 
Ratamo istuutui työtuolilleen, painoi päänsä ja huokaisi raskaasti. Tällä kertaa hänet oli pantu seinää vasten aivan erityisen tehokkaasti. Hän voisi joko tehdä virkarikoksen tai paljastaa jo tehneensä sellaisen.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Pian pöydässä istuu neljä ihmistä. Kaadan kahvia kuppeihin. Kukaan ei puhu, kaikki tuijottavat kääretorttua. Eikö ne oikeasti ole koskaan nähneet tällaista leivonnaista?
- Se on kääretorttu. Ostin kun kävin viemässä sen pesurin. ---
Istun itsekin pöytään. Nyt tämä porukka on tavattoman hiljaa. Ihmisen kuuluu kai osata tunnistaa äänensävyjä, mutta minä alan jo tunnistaa hiljaisuuden sävyjä. Se hiljaisuus, mihin olen yrittänyt totutella, on näissä piireissä normaalia, hilepää hiljaisuutta. Nyt pöydässä vallitsee synkemmän sävyinen vaitonaisuus. Jussi on teennäinen.
- Ottakaa työki, sanon ja nostan kääretorttupalan lautaselleni.
Kukaan ei ota. Kukaan ei puhu. Nielen omaani. Gulps.

Aino salamarakastuu Jussiin ja päättää muuttaa Jussin kotitilalle. Kesän koittaessa hän saapuu kuukaudeksi tutustumaan tilaan ja sen ihmisiin, Maajussille morsian -tyyliin. Aino vain on tottunut vähän toisenlaiseen arkeen ja ihmisiin. Hän ei saa selvää länsi-suomalaisesta puheesta, eikä kukaan perheestä juuri mitään puhukaan. Ei edes Jussi tunnu aina tutulta tässä ympäristössä. Jussi epäili alunalkaen, mahtaisiko Aino viihtyä, ja nyt Aino jotenkin ymmärtää sen. Mutta ei Aino silti aio luovuttaa, eikä epäile hetkeäkään, etteikö Jussi olisi hänen kohtalonsa.

Jussin kotitilalla asuu hänen lisäkseen isä, setä ja pikkuveli Jaakko. Appi-ukko ja tämän veli suhtautuvat muutoksiin varsin nihkeästi, mutta teini-ikäiseen Jaakkoon Ainon on helpompi saada kontaktia. Heillä on myös yhteinen salaisuus.

Avioliittosimulaattori (2013) on hauskaa luettavaa. Siinä esitetään ja herkutellaan stereotypioilla siitä, kuinka eri puolilla Suomea ihmiset ovat erilaisia. Kuitenkin käy ilmi, että ehkä erot eivät niinkään johdu asuinalueesta, vaan kunkin omasta luonteesta ja eletystä elämästä.